Uskonnollinen aamunavaus - vakaumus ja leimaantuminen

Kouluissa järjestetään näemmä edelleen aamunavauksia, joista osa on sisällöltään uskonnollisia. Eräässä koulussa oli päädytty järjestämään aamunavaus tavan mukaan keskusradion kautta, mikä johti siihen, etteivät pakanalliset päässeet piiloon kristillisiltä viesteiltä ja asiasta seurasi tietysti kantelu oikeusasiamiehelle. Kanteluun vastattiin siten, että kyseessä oli perinne ja ettei uutta toimintakulttuuria oltu ehditty juurruttaa koulussa. Oletettiin, että vähemmistöuskoiset luikertelisivat äänen kuulumattomiin. 

Apulaisoikeusasiamies piti selvänä, ettei kyseisen kaupungin sivistys- ja kulttuuripalvelujen selvityksessä esiin tuoduilla perinteillä ja uuden toimintakulttuurin juurruttamisen vaatimalla ajalla voida perustella sitä, että kukaan vastoin tahtoaan joutuisi koulussa osallistumaan itselleen vieraan uskonnon harjoittamiseen.

Aikanaan Lahdessa yläasteella ja lukiossa uskonnollisia aamunavauksia järjestettiin kerran viikossa koulurakennuksen pääaulassa. Luikertelukulttuuri oli juurtunut vahvaksi ja pakanalliset hiipivät pois aulasta käytävää pitkin äänen tavoittamattomaan toiseen aulaan, jossa he olivat keskenään ja jutustelivat mukavia uskonnollisen aamunavauksen ajan. Yleensä heillä oli kuulemma todella kivaa ja heidän sisäistä kapinallista sieluaan tai jotain muuta hiveli opettajien lievästi paheksuvat katseet. 

Apulaisoikeusasiamies totesi, että kaupungin toimittamasta selvityksestä ei lainkaan ilmene, onko näille kantelussa kerrotulla tavalla uskonnollista ainesta sisältäville päivänavauksille edes pyritty järjestämään vaihtoehtoista, vastaavaa ja mielekästä toimintaa. Selvityksestä ei myöskään ilmene, miten oppilaita ja huoltajia käytännössä tiedotetaan näiden päivänavausten tai niille vaihtoehtoisten tilaisuuksien ajankohdista tai sisällöstä, eikä sitä, miten heitä ohjataan ilmoittamaan osallistumisesta tai tapauskohtaisista poikkeuksista osallistumiseen.

Ajat ovat siis muuttuneet. Luikertelukulttuurille ei enää ole sijaa ja jatkossa uskonnottomille tai muun uskontoisille on järjestettävä vaihtoehtoista ohjelmaa ja vielä mielekästä sellaista. Olisi tietysti tasavertaisuuden näkökulmasta tärkeää, ettei korvaava toiminta ole liian mielekästä, kuten ei usein aamunavauksetkaan. Oikeus olla osallistumatta konkretisoituisi ehkä parhaiten kuitenkin juuri siten, että jatkettaisiin kuten ennenkin eli siten, ettei tilalle tulisi mitään. Samallahan konkretisoituisi  hieman se kadotus, jonne mahdollisesti on joutumassa. 

Selvityksestä ei tarkemmin ilmene, miten A:n kaupunki katsoo tällä järjestelyllä voitavan turvata oppilaiden yhdenvertaisuus ja oikeus olla osallistumatta näihin tilaisuuksiin niin, ettei leimautumista aiheudu ja niin, ettei koulu saa omilla toimillaan aikaan sitä, että henkilö joutuisi suoraan tai välillisesti paljastamaan vakaumuksensa.

Leimaantuminen ja vakaumuksen paljastaminen? Eikö se, että uskonnon opetuksen alkaessa osa oppilaista menee kristillisille, osa islamistiselle ja osa elämänkatsomukselliselle oppitunnille selkeästi ole näkyvä seikka ja siten johda johonkin olettamukseen vakaumuksesta? On, mutta se ei välttämättä ole leimaava seikka. Kysyin varmuudeksi 10-vuotiaalta, koska epäilin omia muistikuviani siitä, että ala-asteella, eikä oikeastaan yläasteellakaan leimattu ketään taikka oikeastaan edes keskusteltu siitä mihin kukin uskoo.  

Muistikuvani sai vahvistuksen. 4-luokkalaiset tietävät minkä uskonnon oppitunnille kukakin luokkakaveri osallistuu, mutta asian käsittely jää siihen. Jopa 10-vuotiaan käyttämät termit ”uskonnolliset, uskonnottomat, islamilliset” kuvaa sitä, ettei käsityksiin sisälly olettamaa siitä, mihin ryhmään kuuluva uskoo. Lapsi saattaa uskoa varmuudeksi vähäsen taikka olettaa uskovansa, mutta aihe on niin epävarmuuden täyttämä, ettei se ole pelimaailmaan ja Deatan Youtube-videoihin verrattava puheenaihe. Muistetaan vielä, että ala-asteella (lienee alakoulu nykyään?), on juuri luovuttu Joulupukista ja hammaskeijusta, elämä ei ole helppoa, eikä rahkeita yleensä ole kivien heittelyyn. Leimaantuminen tai vakaumuksen paljastuminen on erityisesti alaikäisten kohdalla ehkä hieman karrikoitu pelko. Harva siis on uskossaan niin vahva, että kykenisi leimaamaan toista tai syvään vakaumukseen itse lapsena. 

Rikoksesta epäillyn/syytetyn puolustaja

Moni on saattanut, ihmetellen tai ei, huomata tällä viikolla alkaneessa terroristi-oikeudenkäynnissä, että Turun puukotuksista syytetty marokkolaismies on ikään kuin itse myöntänyt olevansa terroristi mutta hänen puolustajakseen määrätty asianajaja on silti kiistänyt moisen. Miten tämä on oikein mahdollista?

No, itse asiassa varsin helposti. Puolustajalla tarkoitetaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL) 2 luvun 1 §:n mukaista puolustajaa. Kyseinen pykälä kuuluu seuraavasti:

Rikoksesta epäillyllä on oikeus itse huolehtia puolustuksestaan esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä.

Epäillyn pyynnöstä hänelle on määrättävä puolustaja, jos:

1) häntä epäillään tai hänelle vaaditaan rangaistusta rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin neljä kuukautta vankeutta, tai tällaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta siihen; tai

2) hän on pidätettynä tai vangittuna.

Epäillylle on määrättävä puolustaja viran puolesta, kun:

1) epäilty ei kykene puolustamaan itseään;

2) epäilty, jolla ei ole puolustajaa, on alle 18-vuotias, jollei ole ilmeistä, ettei hän tarvitse puolustajaa;

3) epäillyn valitsema puolustaja ei täytä puolustajalle asetettavia vaatimuksia tai kykene asianmukaisesti puolustamaan epäiltyä; tai

4) siihen on muu erityinen syy.

Käytännössä asia menee useimmiten sillä tavalla, että jos 1. momentin mukaiset edellytykset täyttyvät, rikoksesta epäilty (tai syytetty) voi itse pyytää puolustajan määräämistä, mikä käytännössä tapahtuu siten, että syytetty hakeutuu valitsemansa lakitoimiston puheille ja lakimies hoitaa puolustajan määräyksen hakemisen. Puolustajaan on aina oikeus, jos epäillään tai syytetään rikoksesta, josta vaadittu rangaistus on vähintään neljä kuukautta vankeutta. Tällaisia rikoksia ovat käytännössä kaikki rikokset, joiden nimikkeessä on sana ”törkeä” (lukuun ottamatta törkeää rattijuopumusta tai törkeää liikenneturvallisuuden vaarantamista), sekä itsestään selvästi vakavat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset. Tällöin puolustajan palkkio maksetaan aina valtion varoista, mutta mikäli syytetty todetaan syylliseksi (ja hänen tulotasonsa sen salli), voidaan tuomittu velvoittaa maksamaan takaisin puolustajan palkkion valtiolle.

Kuitenkin esimerkiksi silloin, kun rikos ei ole aivan vähäinen ja epäiltynä on alaikäinen tai syytetty ei muista syistä kykene huolehtimaan omasta puolustuksestaan, puolustaja voidaan (ja pitäisi) määrätä viran puolesta. Käytännössä se tapahtuu usein niin, että tuomioistuin soittaa tietylle lakimiehelle ja kysyy, kiinnostaisiko tämmöinen homma. Kyllähän lakimiehiä yleensä kiinnostaa, kun maksaja on varma. Puolustaja työskentelee aina valtion asetuksen mukaisella palkkiolla (läht. koht. 110e/tunti) eikä hänellä ole oikeutta laskuttaa päämieheltään tai keneltäkään muultakaan mitään tuon summan päälle. Ihan ok veloitus useimmissa asioissa, vaikka ei useimpien toimistojen täyteen veloitukseen pääsekään.

Jos nyt viimein päästään ensimmäisessä kappaleessa esitettyyn kysymykseen, miksi puolustaja sitten voi kiistää päämiehensä syyllisyyden jopa tämän myöntämisestä huolimatta? Se johtuu tietyssä mielessä puolustajan roolista. Puolustaja on velvollinen huolellisesti hyvää asianajotapaa noudattaen valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta sekä siinä tarkoituksessa edistämään asian selvittämistä. Puolustaja voi ja hänen täytyy ajaa päämiehensä puolustusta parhaaksi näkemällään tavalla, tarvittaessa vaikka päämiehensä myöntämisestä poikkeavasti. Ei ole ollenkaan tavatonta, että syytetty myöntää rikoksen, jota hän ei selvästi ole tehnyt, esimerkiksi pelätessään oikean rikoksen tekijän kostoa tms. Tällöin puolustajan velvollisuus on kiistää syyte jopa päämiehensä myöntämisestä poiketen. Vääräleuka voisi tietysti kysyä, onko päämiehen edun mukaista, että oikea syyllinen Ville Vaimonhakkaaja tuomitaan ja hän vapauduttuaan listii sitten syylliseksi kaavaillun tahon kun joutuikin itse kärsimään tuomion, mutta se on semmoista.

Jatkoartikkeli: Kerran saa lyödä työkaveria nyrkillä naamaan - pikkujouluissa

Lakimiehemme Jan Huovinen on jo aikaisemmin käsitellyt työpaikkanyrkkeilyyn liittyvää tematiikkaa. Huovisen artikkeli on luettavissa täältä. Tiivistettynä kyse oli siitä, että huitaiseminen työkaveria puolihuolimattomasti kasvoihin ei voi vielä johtaa työsuhteen purkamiseen. Tässä tapauksessa työntekijällä oli tosin ollut takanaan pitkä ja nuhteeton työura työpaikalla.

Tällä kertaa Turun hovioikeus on osoittanut perustelukykyään maaliskuussa antamassaan ratkaisussa, jossa hovioikeus katsoi, että yhtiöllä ei ollut asiallista ja painavaa syytä pahoinpitelijän työsopimuksen irtisanomiseen.

Tässä tapauksessa pahoinpitely oli tapahtunut yhtiön pikkujouluissa. Hovioikeus totesi irtisanotun henkilön A:n tarttuneen kiinni työkaveriinsa B:hen, painineen B:n kanssa, lyöneen B:tä nyrkillä kasvoihin niin, että B oli kaatunut lattialle, sekä lyöneen maassa maannutta B:tä nyrkillä kasvoihin. B sen sijaan oli tappelun aloittaja, mutta hänen katsottiin syyllistyneen ainoastaan lievään pahoinpitelyyn ja laittomaan uhkaukseen.

Homman nimi on siis ensinnäkin se, että tappelun aloittamatta jättäminen on lieventävä asianhaara. Näin sen varmasti kuuluukin mennä. Toinen olennainen seikka oli, että hovioikeus katsoi muualla kuin työssä tapahtuneen sopimattoman käytöksen olevan vähemmän tuomittavaa, vaikka työpaikan ulkopuolinenkin väkivalta voi oikeuttaa päättämään työsuhteen.

Pahoinpitely oli siis tapahtunut hovioikeuden mukaan "työnantajan järjestämän tilaisuuden yhteydessä". Kyse on siis pikkujouluista, joissa arvatenkin viina on virrannut. Kun kerran ihmiset ovat juovuksissa, heidän tekojaankin voidaan arvioida lievemmin (tällaista perustelua ei löydy hovioikeuden tuomiosta).

Lisäksi hovioikeuden mielestä oli olennaista, että A ja B eivät olleet tuntenut toisiansa entuudestaan eivätkä he olleet olleet työpaikalla tekemisissä toistensa kanssa.

Jos siis pahoinpitelet työkaveriasi, mitä en voi suositella, muista ainakin seuraavat säännöt:

• Lyö ennemmin avokämmenellä kuin nyrkillä. Lyönnin kovuutta harvoin arvioidaan. Olennaista on sormien asento kämmenen ja kasvojen kohtaamisen hetkellä.
• Lyö ennemmin pikkujouluissa kuin aamu- tai perjantaipalaverissa.
• Aloita pahoinpitely vasta vastapuolen aloitteen jälkeen. Tämän jälkeen ei ole juurikaan merkitystä esimerkiksi sillä, että meneekö homma hätävarjelun liioitteluksi vaiko ihan silkaksi puolustuskyvyttömän pahoinpitelyksi.
• Käy puntilla, jotta kykenet päihittämään tappelun aloittajan.
• Varmista, että pahoinpideltävä on sinulle entuudestaan tuntematon henkilö.
• Hanki mahdollisimman pitkä ja nuhteeton työura saman työnantajan palveluksessa.

Tämä artikkeli sisältää pelkkiä kärjistyksiä eikä sitä tule tulkita miltään osin juridisesti pätevänä julkaisuna.

Elinkautinen - kesto ja sen harkinta

Suomessa vuonna 2016 vapautuneen elinkautista suorittaneen vangin rangaistuksen keskipituus oli 14,0 vuotta. Vaihteluväli on ollut viimeisen 10 vuoden aikana 13,5-22,4 vuoden välillä. Suomalaisen elinkautisen voitaneen kuitenkin ajatella tarkoittavan noin 14 vuotta. Keskiarvo ei ole poikkeukseton sääntö, jos asiasta kysyy sellaisilta elinkautisvangeilta, jotka ovat istuneet jo yli 20 vuotta, eivätkä tiedä vapautumisensa ajankohtaa – heitä esiintyy toisinaan televisiossakin, joten itsestään selvyytenä 14 vuotta ei kannata pitää. Euroopassa keskiarvot ja lukemat vaihtelevat. Virossa ja Puolassa elinkautinen on hieman synkempi, Tanskassa ollaan lähellä Suomea.

Ihmiskohtalot ovat yksilöllisiä sen osalta minkälaiseksi elinkautista suorittavan vangin vaarallisuus yhteiskunnalle ja toisen ihmisen hengelle arvioidaan, ja tällä on vaikutusta siihen, milloin elinkautinen päättyy. Ratkaisun siitä, milloin vankilan muuri jää selän taakse, tekee Helsingin hovioikeus.

Elinkautisvangille tehdään Suomessa nykyisin tuomion loppupuolella arvio hänen riskistään syyllistyä vapautumisen jälkeen henkeen tai terveyteen kohdistuvaan rikokseen – riskiarvio. Arvio tehdään sen yhteydessä, kun vanki on suorittanut 12 vuotta (tai 10 v, jos rikos alle 21 v.). Riskiarvion oikeuspsykiatrinen osa toteutetaan Psykiatrisessa vankisairaalassa.

Vaarallisuuden ja väkivaltaisuuden ennustamista on verrattu sään ennustamiseen. Suomessa tiedetään hyvin, ettei varmaa ennustetta ole. Arviossa keskitytään kuitenkin todennäköisyyden arvioimiseen sille, että tietynlainen tapahtuma tapahtuu tulevaisuudessa. Historiatietojen kerääminen tutkittavasta ja soveltuvien arviointimenetelmien käyttäminen auttavat tekemään riskiarvioinnista niin tarkan ja luotettavan kuin mahdollista. Arviossa kiinnitetään huomiota esimerkiksi tutkittavan käyttäytymiseen arviointijaksolla, vankilassa jo vietetyn ajan käyttämiseen, yhteydenpitoon, kouluttautumiseen ja suunnitelmiin sekä päihteiden käyttöön.  

Riskiarvion tekeminen kestää tavallisesti viikosta kahteen. Arvion tuloksia voidaan hyödyntää myös muutoin, kuin pelkän vapauttamisen suhteen. Hallituksen esityksen (HE 279/2010) mukaisesti, mikäli kolmiportaisesta arviosta saisi risuja, voitaisiin saatuja tutkimustuloksia hyödyntää vankeusajan suunnittelussa. Vastaavasti jos arviossa päädyttäisiin lievään uusimisriskiin, voitaisiin tuloksia hyödyntää vapautumista varten laadittavassa suunnitelmassa.

Tutkimusprofessori Hannu Lauerma on pitänyt karkeana arviona sitä, että kun 50 ihmisen kanssa käydään asiat perusteellisesti läpi, niin voisi toivoa, että yksi henkirikos vältetään (IS 13.4.2015). Suomen vähäisessä henkirikosmäärässä varsin kohtalainen tulos. Suomessahan surmataan reilusti alle sata, lähemmäs viisikymmentä ihmistä vuosittain, mikä on tilastollisesti ennätyksellistä.

Rikos- ja mielenterveyslainsäädäntöä ei ole synkronoitu yhteen. Ihminen voi olla vaarallinen, mutta ei mielisairas, joten häntä ei voida määrätä pakkohoitoon. Asiaa on pohdittu STM:ssä vuonna 2005 (työryhmämuistio 2005:20), joka ehdotti tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuuden laajentamista psykoosipiirteisiin persoonallisuushäiriöisiin. Suomessa edellytetään kuitenkin enemmän – mielisairautta. Tämä tarkoittaa sitä, että pelkkä pahuus tai vaikkapa seksuaalisista yllykkeistä kumpuava halua vahingoittaa tai jopa tappaa, ei välttämättä täytä edellytyksiä pitää tekijää määräämättömän ajan poissa yhteiskunnasta.

Kuuluisana tapauksena Veikko ”Jammu” Siltavuori tuomittiin 15 vuoden vankeuteen jo vuonna 1989. Hän pääsi ehdonalaiseen tammikuussa vuonna 2000. Kuitenkin odottamassa oli Niuvanniemen oikeuspsykiatrinen sairaala ja tahdosta riippumaton hoito. Hoito kesti 12 vuotta Siltavuoren kuolemaan saakka, joten vailla vapautta aikaa kertyi yhteensä 27 vuotta. On mahdotonta sanoa toimiko terveydenhuolto ja tuomioistuinlaitos tilanteessa tavoitteellisesti samassa joukkueessa. Ne jotka tietävät, eivät voi kertoa. Itse en tiedä, joten voin spekuloida. Toisinaan uutisissa on tapauksia, joissa vapaaksi on ”jouduttu” päästämään henkilö, joka kaikkien mittarien valossa on erittäin vaarallinen muiden turvallisuudelle. Näissä tilanteissa lainsäädäntö on vielä harmillisen hampaaton.

Lainsäädännön tietynlainen löysyys sen suhteen, ettei elinkautinen ole ikuinen, voidaan hyvin perustella vaikkapa tilastoilla, joiden mukaan merkittävä valtaosa henkirikoksen tehneistä ei uusi rikostaan. Elinkautisvankien uusintarikollisuus on vähäisempää kuin kaikkien vankeusvankien keskimäärin. Vuodesta 1980 lähtien elinkautisvankeja on vapautettu kaikkiaan 73 henkilöä ja heistä 16 on palannut vankilaan vuoden 2009 loppuun mennessä. Uusimisprosentti on 21,9 %. Vankeusvangeilla viiden vuoden seuranta-ajalla uusimisprosentti oli 54,7 % vuonna 2012. Tilasto on tältä osin hieman vanhaa.

Keskustelua herää usein silloin kuin julkisuudeltaan korkean profiilin pahantekijä vapautuu vankilasta tai on vapautumassa. Tällaisen keskustelun voidaan ennakoida olevan melkoisen kuumaa vuoden 2030 tienoilla, jolloin esimerkiksi Turussa puukotuksia tehneen henkilön kohdalla laaditaan mahdollisesti arviota hänen riskistään.  

Vastuuta voidaan lainsäätäjän toimesta sälyttää oikeuspsykiatrian puolelle, mutta se on ristiriidassa sen kanssa, että terveydenhuollon henkilökunta ei oikein etiikkansa puolesta saisi olla koventamassa rangaistuksia, ainakaan, jos WHO:lta kysytään. Nähdäkseni silloin, jos merkittävin peruste päätettäessä kestääkö tuomio 14 vuotta vai 18 vuotta (tai 25 vuotta), on terveydenhuollon ammattihenkilöillä, vaara etiikan kestävyydestä suhteessa kutsumukselliseen yksilön auttamiseen vaarantuu. Tästähän oli lääkäriskunnalla jonkinlainen valakin. Päätösvallan on siksi asiassa syytä näyttäytyä olevan Helsingin hovioikeudella, missä se kaiketi onkin, sillä hovioikeuden ratkaisut eivät ole aina linjassa terveydenhuollon ammattilaisten tekemien arvioiden taikka Rikosseuraamuslaitoksen arvioiden kanssa. Tässä kohtaa lienee syytä täsmentää, että myös Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikkö osallistuu sopan valmistamiseen lausunnollaan eli kyse ei ole ainoastaan oikeuspsykiatriasta ja Helsingin hovioikeudesta. Mahtunee joukkoon muutama lakimieskin ansaitsemaan leipänsä.  

On tärkeää, että terveydenhuollon henkilökunta, erityisesti lääkärit, saavat pitää valkoisen takkinsa puhtaana sekä öisin tyynyinään puhdasta omatuntoa, joka tunnetusti on paras päänalunen. Luottamus lääkäriä kohtaan säilyy silloin uomassaan ja vastaanotolle mentäessä voi kukin jälleen uskoa joka sanaan kuin lapsena Joulupukkiin. Ketunhäntää kantamaan oikea taho on edelleen lakimies, joka on siihen tottunut, kun on ammattiaan harjoittanut.   

Mistä rahat, jos tuomitulla ei ole millä maksaa?

Tällä viikolla käsitellään yleisellä tasolla asiaa, jota monet eivät välttämättä osaa ottaa huomioon pohtiessaan, kannattaako riita- tai rikosasioissa riidellä tai esittää vaatimuksia, vaikka olisi kuinka oikeassa. Eri tapaukset voi oikeastaan jakaa kolmeen kategoriaan: käsittelen riita-asioita, omaisuusvahinkoon liittyviä rikosasioita ja kolmanneksi henkilövahinkoon liittyviä rikosasioita tässä järjestyksessä.

Ongelman ydinhän on se, että käräjäoikeuden (tai ylemmän oikeusasteen) langettavasta tai velvoittavasta tuomiosta ei hirveästi ole hyötyä, jos vastapuolella ei ole millä maksaa. Riita-asioissa voi olla vaikka miten mittavia vaatimuksia jotka käräjäoikeus sitten tuomitsee vaaditun mukaisesti, mutta mikäli vastapuoli on varaton (eli häneltä ei edes ulosotossa saataisi mitään perittyä), kannattaa miettiä tarkkaan, onko vaatimuksia järkeä lähteä ajamaan. Kantajan tulee joka tapauksessa itse maksaa oikeudenkäyntimaksu (joitakin satasia) ja mahdolliset omat oikeudenkäyntikulunsa (satasia – jopa kymmeniä tuhansia riidan laadusta ja laajuudesta riippuen). Mistään muualta rahoja ei saa, eikä valtio tai oma asiamies yleensä armahda kuluista, vaikka niitä ei vastapuolelta saisikaan perittyä. Näin ollen on täysin mahdollista, että voitostaan huolimatta riita-asiassa kantaja jää reilusti tappiolle, jos tuomittuja korvauksia tai omia oikeudenkäyntikuluja ei vastapuolelta ikinä saada perittyä. Erityisesti, jos oikeusturvavakuutusta  ei ole korvaamassa omia oikeudenkäyntikuluja.

Toinen tapausryhmä on omaisuusrikokset. Niissä toki syyttäjä lähtökohtaisesti ajaa itse syytettä, mutta asianomistajilla saattaa usein olla mittaviakin korvausvaatimuksia, joita syyttäjä ei suostu asianomistajan puolesta ajamaan. Tällöin asianomistaja joutuu ajamaan korvausvaatimuksiaan itse. Myös tässä tapauksessa, erityisesti mikäli soveltuvaa oikeusturvavakuutusta ei löydy, asianomistajan oikeudenkäyntikulut jäävät hänen itsensä maksettavaksi, mikäli niitä ei vastaajalta saada perittyä. Sama koskee luonnollisesti kärsittyä vahinkoa omaisuudelle, jonka perusteella korvausta vaaditaan. Ainoa harvinainen poikkeus koskee sellaista tilannetta, jossa omaisuudelle aiheutunutta vahinkoa vaaditaan teosta, jonka on aiheuttanut vanki, pidätetty tai muusta syystä viranomaisen huostassa oleva tai muutoin rikoksen johdosta vapautensa menettänyt henkilö, tahdostaan riippumattomaan hoitoon sijoitettu henkilö, ulkomaalaislain nojalla säilöön otettu henkilö taikka huostaanotettu ja laitoshuoltoon sijoitettu lapsi. Korvauksen saaminen edellyttää lisäksi, että vahinko on tapahtunut edellä tarkoitetussa laitoksessa, ollessaan sijoitettuna laitoksen ulkopuolella ollessaan lomalla tai karannut laitoksesta. Edellä sanotun lisäksi esinevahinko voidaan harkinnan mukaan korvata kokonaan tai osaksi, jos vahinko on määrältään huomattava ja jos sen syntymiseen on vaikuttanut vahinkoa kärsineen iästä, sairaudesta, vammasta tai muusta sellaisesta syystä johtunut avuttomuus. Harkinnassa on otettava huomioon vahinkoa kärsineen taloudelliset ja muut olosuhteet.

Kolmas ryhmä ovat henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset, esimerkiksi pahoinpitely ja laiton uhkaus. Näissä tapauksissa valtio rientää hätiin valtiokonttorin muodossa. Rikosvahinkolain mukaan henkilövahingon kärsineelle suoritetaan korvaus:

1) tarpeellisista sairaanhoitokustannuksista ja muista tarpeellisista kuluista;

2) ansionmenetyksestä;

3) kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta;

4) pysyvästä haitasta.

Henkilövahingon kärsineelle suoritetaan lisäksi kohtuullinen korvaus henkilövahingon yhteydessä vahingoittuneista vaatteista ja muista henkilökohtaisista käyttöesineistä. Niin ikään mikäli asiaa on käsitelty tuomioistuimessa, korvataan sille, jolle on aiheutunut rikosvahinkolain nojalla korvattavaa vahinkoa, oikeudenkäyntikulut, joita on aiheutunut, jotta oikeus vahingonkorvaukseen on saatu vahvistetuksi.

Yhteenvetona edellä sanotusta lakipuurosta voidaan siis todeta, että henkilövahinkoa kärsinyt saa Valtiokonttorista korvauksen sekä itselleen aiheutuneista vahingoista että oikeudenkäyntikuluista. Henkilövahinko-asioissa asianomistajana voi ja kannattaa näin ollen aina kääntyä lakimiehen puoleen. Toki suositeltavaa on sopia etukäteen, että oikeudenkäyntikuluina asianomistajalta laskutetaan ainoastaan valtiokonttorista korvattava osuus, mikäli valtiokonttori ei syystä tai toisesta korvaisi kuluja täysimääräisenä. Ainakin meidän toimistossamme tällaiseen sopimukseen yleensä suostutaan.

Käräjöidään periaatteesta

Joku toimistomme lakimiehistä on varmaan jo jossain vaiheessa kirjoittanut periaatteellisesta käräjöinnistä, mutta siitä ei voine kirjoittaa liikaa. Joku voisi kuvitella, että lakimies tässä sahaa oman leipäpuunsa oksaa altaan. Tosiasiassa mikään määrä tuoretta tai riihikuivaa leipää ei kompensoi sitä tosiseikkaa, että periaatteellisia juttuja ei ollenkaan mielekästä hoitaa.

Edilex on 24.1.2018 uutisoinut Pirkanmaan käräjäoikeudessa käsitellystä riita-asiasta, jossa henkilö X vaati 3 euron matkakuluja Pirkanmaan Osuuskaupalta siitä syystä, että X on tehnyt turhan reissun kauppaan, koska hänelle ei myyty alkoholia. Valviran ohjeistuksen mukaan asiakkaan hallussa ennen kello 21 olevat alkoholijuomat voidaan myydä vielä kello 21 jälkeen myyntiaikasäännöksistä huolimatta. X:n mukaan Valviran ohjeistus velvoittaa kauppiasta siten, että ennen klo 21 asiakkaan hallussa olevat alkoholijuomat on on myös myytävä asiakkaalle. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseinen Valviran ohjeistus ei tietty kauppiasta velvoita sillä tavalla kuin X on väittänyt. Ja toden totta, kauppias ei myynyt alkoholia asiakkaalle, kun ostokset olivat kassalla vasta klo 21 jälkeen.

Ei kuitenkaan sukelleta yhtään sen syvemmälle oikeusnormien kiehtovaan merihevosten vartioimaan vedenalaismaailmaan. Olennaista asiassa on oikeussuojan tarve ja oikeudellinen intressi. Vaikka käräjäoikeus jostain syystä katsoi, että on tarpeen perustella myös asian juridinen tulkinta, käräjäoikeus jätti kanteen tutkimatta oikeussuojan tarpeen ja oikeudellisen intressin puutteen vuoksi. Kolmen euron intressi ei siis käräjäoikeuden mielestä riitä siihen, että kantajalla olisi oikeudellinen intressi tai oikeussuojan tarve saadakseen asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa. Hyvä hyvä. Käsittääkseni X:llä ei ollut asiamiestä. Tamperelaiset lakimiehet olisivat varmastikin mielellään ottaneet jutun käsiteltäväkseen ja vedonneet myös siihen, että X joutui kauppiaan menettelyn vuoksi hankkimaan humalatilansa esimerkiksi Peltolammen Saluunassa, mistä syystä X:lle on aiheutunut pubioluen ja kauppaoluen hinnan erotuksen verran vahinkoa.

Ihminen kohtaa monenmoisia vääryyksiä elämänsä varrella. 99 % näistä on sellaisia, jotka kannattaa ohittaa olankohautuksella. Helppoa tämä ei toki ole. Joskus lupaustenvastainen sinihomejuustomerkki pizzan päällä harmittaa enemmän kuin väärässä olevat ihmiset. Näissä tilanteissa on hyvä, että valtion väkivaltakoneisto katkoo siivet periaatteen ihmisen käräjöintitoiveilta. Ns. tomaattioikeudenkäynnissä tosin ratkaistiin arvovaltaisesti, että syyttäjän toiveilta ei siipiä niin vain katkota.

Oikeudenkäynnistä videoteitse

Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen 25.1.2018, jonka tavoitteena on sujuvoittaa oikeusprosessia ja mahdollistaa tuomioistuimen keskittyminen ydintehtäviin muun muassa lisäämällä videoyhteyden hyödyntämistä niin rikosasioissa, kuin todistelussakin sekä yksinkertaistamalla tuomioistuimelta vaadittua kokoonpanoa (HE 200/2017).

Video ja puhelinyhteyden käyttö rikos- ja riita-asioissa on ollut jo aiemminkin mahdollista. Esimerkiksi tutkintavankeudessa Saramäessä istuvan oikeutenahan on se, että hän voi noin kahden viikon välein vaatia tuomioistuimelta vapauttamistaan, vaikka olisi verekseltään jäänyt esimerkiksi taposta kiinni. Tällöin vangitsemisoikeudenkäynti, minkä lopputulos usein on varsin ilmeinen, suoritetaan usein videoteitse. Tämä säästää aikaa ja varaa merkittävästi, sillä jo pelkästään tutkintavangin kuljettaminen työllistää useita virkamiehiä, sillä vankilan ulkopuolelle tehtävät kuljetukset ovat parhaita pakomahdollisuuksia.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 52 §:n mukaan todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista, todistajaa ja asiantuntijaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä hänen henkilökohtaisesti läsnä olematta videoyhteyden välityksellä. Yleisenä edellytyksenä on, että tuomioistuin pitää tällaista kuulemista soveliaana. Lisäksi jonkin kuudesta erityisestä edellytyksestä tulee täyttyä. Eräissä tapauksissa voidaan käyttää myös puhelinta. Videokuulemisen ala laajentui vuoden 2016 alusta uuden oikeudenkäymiskaaren 17 luvun tullessa voimaan. 

Riita-asioissa esimerkiksi asiantuntijatodistajat kuullaan pääsääntöisesti henkilökohtaisesti pääkäsittelyssä. Ongelmana tässä on se, että asiantuntijan aika on tunnetusti kallista ja oikeudenkäynnissä tapahtuvan todistelun ajankohta usein vaihtuva, mistä syystä asiantuntijan on oltava paikalla tuomioistuimessa useita tunteja ja odoteltava vuoroaan hukaten samalla työaikaansa. On huomattava, että nykypäivän tehokkuusajattelu on olemassa kaikilla aloilla. Arkkitehdin, erikoislääkärin, insinöörin tai muun todistajaveijarin ei ole vaivatonta irrottautua työstään kokonaiseksi päiväksi tai edes iltapäiväksi. Videoteitse todistelu on siten järkevä ratkaisu myös tällaisissa tilanteissa ja sangen tervetullutta olisi mahdollisuus hyödyntää sitä laajemmin. Ongelmaksi muodostuu tekniikan puute, sillä videokuulemiset eivät onnistu tavallisella Skype-videopuhelulla taikka Whatsappilla. Kyseessä on viranomaiskäytössä olevasta laitteistoista, joita löytyy kattavasti tuomioistuimista ja esimerkiksi vankiloista.

Kuitenkin välitön henkilökohtainen kuuleminen on oikeudenkäynnin eräitä kulmakiviä. Oikeudenkäynnin kaikkien osapuolten on voitava saada esittää todistajalle kysymyksiä ja vastakysymyksiä siten, että todistajan vastausten uskottavuudesta voidaan esittää arvioita ja johtopäätöksiä. Tämä asettaa korostuneita vaatimuksia tekniikan toimivuudelle. Huono kuvanlaatu tai huono äänenlaatu ovat seikkoja, joista voi seurata kyvyttömyys tehdä havaintoja todistajasta.

Laadultaan erittäin merkityksellisissä asioissa olisi siksi mielekästä, että asiamiehellä ja asianosaisella olisi vaikutusvaltaa edelleen siinä, kuullaanko jotakin tahoa istunnossa henkilökohtaisesti läsnä olevana. Näinhän tilanne on tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa pitäisin todennäköisenä, että lakimiespoloinen joutuu erityisesti perustelemaan sitä, miksi haluaa kuulla jotakin tahoa istunnossa henkilökohtaisesti ja ajautuu perusteluissaan entistä ahtaammalle.

Ehkä teknologian kehittyessä näin on hyväkin ja lopulta olemme kaikki videoteitse oikeudenkäynneissä ja teemme työmme kotoa käsin. 

Rikollisten oveluudesta

Rikosjuttuja hoitaneiden lakimiesten keskuudessa ei varmastikaan ole kovin poikkeuksellinen havainto tai johtopäätös, että rikolliset ovat keskimäärin kohtalaisen tyhmiä ja/tai välinpitämättömiä kiinnijäämisestään. Jos rikolliset ymmärtäisivät poliisikuulusteluissa pysyä hiljaa, tekisivät rikoksensa selvinpäin tai edes jotenkuten järkevän etukäteen mietityn suunnitelman mukaisesti, nykyistä valtavan paljon suurempi osa rikoksista jäisi epäilemättä selvittämättä. Tämä koskenee oikeastaan kaikkia rikoslajeja pahoinpitelyistä ja jopa henkirikoksista omaisuusrikoksiin.

Välillä kuitenkin tapahtuu virkistäviä poikkeuksia. Edilex-uutistietopalvelun uutisoimalla tavalla Vaasan hovioikeus on tänään antanut langettavan tuomion petosta koskevassa asiassa. Tapauksessa oli lyhykäisyydessään (Edilex-palvelua lainaten) kyse siitä, että

”Vastaaja oli erehdyttänyt X Oy:n henkilökuntaa luovuttamaan hänelle Volkswagen -merkkisen henkilöauton X Oy:n määrittelemää kauppahintaa alemmalla hinnalla. Erehdyttämisen oli väitetty tapahtuneen siten, että Vastaaja oli kyseistä henkilöautoa koeajaessaan muuntanut sen ajokilometrimäärän todellista määrää 100.000 kilometriä korkeammaksi, mikä oli vaikuttanut kauppahinnan määrään sitä alentaen.”

Minulle, läpeeni rehellisenä miehenä, ei olisi tullut mieleenkään noin nerokas petos. Vastaaja on siis vienyt ajoneuvon koeajolle, muuttanut auton kilometrimäärää koeajon aikana, ajanut auton takaisin liikkeeseen ja todennut että ei kiitos tällä kertaa. Sitten vastaaja on odotellut, koska joku autoliikkeessä huomaa ”virheen” myynti-ilmoituksessa ja auton hintaa pudotetaan roimasti. Tämän jälkeen vastaaja on marssinut liikkeeseen, lätkäissyt kaupat kiinni 4.500 euroa halvemmalla hinnalla, ja ajellut auringonlaskuun.

Paitsi että sitten vastaaja on jäänyt kiinni. Ratkaisun uutispalvelussa julkaistusta selostuksesta ei oikein täsmällisesti ilmene, miksi ja miten vastaaja jäi kiinni. Ehkä joku autoliikkeessä on jälkeenpäin ruvennut esittämään kysymyksiä nopeasta hinnanalennuksesta ja on havaittu auton historiatietoja tutkimalla, että nyt jokin mättää. Joka tapauksessa rikollinen oli jälleen ollut huolimaton: yksi ilmeisen ratkaiseva todiste petosta toteen näytettäessä oli se, että hänen koneellaan oli katsottu Youtube-video, jossa neuvottiin, miten vastaavan auton kilometrilukemaa muutetaan. Vastaajalta oli myös löytynyt laitteisto, jolla sanottu temppu onnistuu. Jos siis meinaat ryhtyä konnuuksiin, poista nyt herra nähköön edes sivuhistoria ja muut selaustiedot rikosohjeiden katsomisen jälkeen. Äläkä säilytä rikoksentekovälineitä kotonasi tai muuten hallussasi.

Mitä mä sanoin, Rikosuhrimaksu?

Kirjoitin rikosuhrimaksusta oraakkelimaisesti jo vuonna 2015 (lue täältä). Hommassa on tiivistettynä kyse siitä, että jokainen täysi-ikäinen, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, on velvollinen suorittamaan 40-80 euron rikosuhrimaksun valtiolle. Valtio sitten ohjailee tämän summan edelleen rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Hyvä tarkoitus varmasti, vaikkakin järjestelmän oikeudenmukaisuus kärsii siitä, että valtiolle kertyvän maksupotin maksavat käytännössä ylinopeutta ajavat autoilijat.

Lainsäätäjän tarkoituksena oli, että rikosuhrimaksut paisuttaisivat valtion kassaa 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Vaikutti kuitenkin ilmeiseltä, että valtion toiveet olivat yhtä lailla ylimitoitettuja kuin nykylasten joululahjatoivelistat. Tähän saatiinkin vahvistus, kun Ilkka-lehti uutisoi ennen joulua, että rikosuhrimaksun tuotot jäivät arvioitua pienemmiksi. "Ongelmana" on ollut ainakin se, että poliisi on antanut arvioitua vähemmän sakkoja lain voimaantulon jälkeen. Lainsäätäjän näkökulmasta ongelman voi ratkaista esimerkiksi siten, että nostetaan rikosuhrimaksun määrää tai nostetaan jälleen rikesakon määrää. Ilmainen neuvo valtiolle, mikäli se haluaa allokoida lisää autoilijoiden varallisuutta valtion kassaan.

Vuoden toisena päivänä en jaksa analysoida asiaa tarkemmin. Lähinnä tämän artikkelin tarkoituksena on kiveenhakata se fakta, että olin asiassa oikeassa. Mitä mä sanoin.

Älä takaa mitään, jos sitäkään

Itämainen viisas tietäjä sanoi joskus, että mitä ikinä teetkin, niin älä koskaan pyydä vanhempaasi lainasi takaajaksi. Lamavuosien oppeja, jotka hyvinä aikoina unohdetaan.

A oli antanut vuokranantajalle omavelkaisen takauksen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta ja muiden vuokraehtojen täyttämisestä. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain vakuuden enimmäismäärää koskevan 8 §:n 2 momentin säännöksen ei katsottu rajoittavan takaussitoumukseen perustuvaa vastuuta.

Takaaja on vuokralaisten aiempien maksulaiminlyöntien perusteella velvoitettu takaussitoumuksensa nojalla suorittamaan neljän kuukauden vuokrat vuokranantajalle. Kanteessaan vuokranantaja on vaatinut takaajalta suoritusta uusien maksulaiminlyöntien perusteella.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan kohtuullisen vakuuden asettamisesta sen vahingon varalle, että sopijapuoli ei täytä velvoitteitaan, voidaan sopia. Pykälän 2 momentin mukaan ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, on mitätön.

Vuokravakuus voi siten olla maksimissaan kolmen kuukauden vuokran suuruinen, vuokralaiselle.

Takaajalle tilanne on toinen.

Ennen korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2017:91 asiaa käsiteltiin Vaasan hovioikeudessa, joka perusteluissaan katsoi, että:  

Omavelkaisen takauksen antajan tulee harkita itsenäisesti, millaisia taloudellisia riskejä takaus sitoumuksen antamiseen liittyy.

Toisin sanoen siinä missä vuokralaisen asema nähdään alisteisena siten, että häntä on suojattava kohtuuttomilta ehdoilta, takaajan asemaa ei sitä ole. Takaajalla on resursseja toimia takaajana, joten pitää olla voimia ja viisautta arvioida myös riskejä.

Summa summarum:

Älä takaa mitään. Jos takaat, niin takaa summa, jonka tiedät ennakolta eli ei sellaista summaa, joka voi vaihdella velallisen tötöilyn määrän ja laadun perusteella.

Rauhallista Joulua!