Hovioikeudelta kannanotto yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Hokkasen ja Rantasen tukkanuottaset yksityisistä parkkisakoista näyttivät jo pitkään päättyneen. Mikäs kuitenkaan parempi hetki kaivella vanhoja kuin aurinkoinen kesäpäivä.

Turun hovioikeus on siis 9.5.2016 ottanut kantaa yksityisiin parkkisakkoihin ja asianosaisten todistustaakkaan. Tapauksessa oli kyse siitä, että vastaaja oli kiistänyt toimineensa ajoneuvon kuljettajana useampina ajankohtina. Kirjallisilla todisteilla tuli näytetyksi, että ajoneuvo oli ollut pysäköitynä yksityisille parkkialueille. Riidatonta oli, että vastaaja oli ajoneuvon omistaja. Ajoneuvon kuljettajan katsottiin lisäksi tulleen tietoiseksi siitä, että pysäköinti kyseisillä alueilla oli maksullista.

Vastaaja oli reklamoinut saamastaan sakosta sähköpostitse. Parkkifirma oli vastauksessaan pyytänyt vastaajaa ilmoittamaan henkilön, joka ajoneuvoa oli kuljettanut. Tämän jälkeen vastaajalle oli samoilta parkkialueilta annettu useita uusia parkkisakkoja. Vastaaja ei kuitenkaan nimennyt kuljettajaksi ketään muuta henkilöä eikä kertonut ajoneuvon olleen kenenkään muun käytössä. Vastaaja oli oikeudenkäynnissä esittänyt kirjallista todistelua siitä, että hän oli mainittuina ajankohtina estynyt pysäköimästä ajoneuvoa kyseisille parkkialueille. Hovioikeuden mukaan mainittu todistelu ei kuitenkaan näin osoittanut.

Hovioikeus ei pitänyt uskottavana, että ajoneuvon olisi pysäköinyt joku muu kuin vastaaja. Vastaajan katsottiin siten toimineen ajoneuvon kuljettajana. Kun pysäköintialueiden ehdot olivat selkeästi esillä eivätkä ehdot olleet ankaria tai yllättäviä, vastaaja velvoitettiin korvaamaan yksityisoikeudelliset valvontamaksut parkkifirmalle.

Hovioikeus päätyi ratkaisussaan samaan, mistä puhuin jo aikaisemmassa artikkelissani 19.12.2015. Parkkifirma näytti kirjallisilla todisteilla (valokuvat), että ajoneuvo oli ollut parkkialueilla. Vastaaja oli ajoneuvon omistaja. Vastaaja kiisti pysäköineensä ajoneuvon parkkipaikoille. Vastaaja ei esittänyt uskottavia perusteita väitteelleen. Esimerkiksi tapauksessa KKO 2010:23 vastaaja väitti, ettei hän muistanut, kuka hänen ajoneuvoaan oli käyttänyt, mitä väitettä korkein oikeus ei pitänyt uskottavana. Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa vastaaja jätti tosin kokonaan kertomatta, kuka ajoneuvoa oli ajanut.

Langettavaan tuomioon ei tässäkään tapauksessa vaadittu täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Parkkifirma oli näyttänyt, että sopimus oli syntynyt. Kenen sitten pitäisi näyttää ajoneuvon kuski? Hovioikeuden ratkaisun perusteella on pääteltävissä, ettei parkkifirmalla ole velvollisuutta näyttää toteen sellaista seikkaa, jota sen olisi lähes mahdotonta näyttää toteen, mutta vastaajan on puolestaan erittäinkin helppo näyttää toteen. 

Jokainen tapaus on omanlaisensa. Tässäkin tapauksessa valvontamaksuja samalle ajoneuvolle annettiin useita, millä saattaa olla vaikutuksensa uskottavuuden arvioinnissa. Odotellaan vielä tämänkin tapauksen osalta sitä arvovaltaisempaa vahvistusta korkeimmalta oikeudelta. Valituslupaa on pyydettävä viimeistään 8.7.2016.

Parodiahorisonttia kurmuutettiin käräjäoikeudessa

Kun tällä(kään) viikolla ei ole mitään järkevää kirjoitettavaa, keskitytään kummastelemaan muiden tekemisiä. Aloitetaan käsitteistä, jotta ei tulisi taaskaan mitään hämminkiä. ”Parodiahorisontti” tarkoittaa vapaasti muotoiltuna rajaa, jonka jälkeen asiat muuttuvat niin järjettömiksi, että ne muuttuvat omiksi parodioikseen ja jonka jälkeen todellisuutta on mahdotonta erottaa parodiasta. Todellisuus siis toisin sanoen muuttuu niin älyttömäksi, että siitä on mahdotonta tehdä parodiaa. Termi on paljon käytetty mutta silti niin käyttökelpoinen. Muun muassa erittäin hauska Pahkasika -hupilehti lopetti parodiahorisontin ylittymisen takia toimintansa vuonna 2000. Päätoimittaja Markku Paretskoin mukaan nykymaailmassa Pahkasian tyyppinen lehti on tarpeeton, koska todellisuus on muuttunut parodiaksi itsestään, eikä sitä siksi voi enää parodisoida. Paretskoin sanoihin on jälleen kerran helppo yhtyä.

Viime viikolla osuvasti aprillipäivän aattona parodiahorisontin pisti vuorostaan säpäleiksi Varsinais-Suomen käräjäoikeus, jossa käsiteltiin mielestäni mediassa aivan liian vähälle huomiolle jäänyttä vakavaa petosrikosta. Iltasanomissa tapaus lanseerattiin ”tomaattioikeudenkäyntinä”. Tapauksessa oli lyhykäisyydessään kyse siitä, että vanhempaa herrasmiestä syytettiin lievästä petoksesta, koska hän oli syyttäjän mukaan tahallaan lyönyt tomaattipussiin väärän hintalapun punnituksen yhteydessä. Asianomistajana olleelle kaupalle aiheutui moisesta menettelystä 1.80 euron suuruinen vahinko. Oikeudenkäynnissä oli siis kyse lähinnä siitä, oliko ulkolaisten tomaattien nappia painettu tahallisesti vai vahingossa. Tomaattien ulkomaisuus ja hintalapun kotimaisuus lienivät riidattomia seikkoja. Hyvä niin, sillä geneettiset tutkimukset tomaattien alkuperästä lienevät kalliita eikä mikään jutussa anna syytä olettaa, että 

Varsinainen hupi alkaa, kun päästään jutun perusteluihin puolin ja toisin. Vastaaja ”vetosi vahinkoon ja kiireeseen sekä huonoon näköönsä. Hän kertoi juuri tilanneensa uudet silmälasit, koska näki niin heikosti vanhoilla.”

Ja aina paranee: ”Oikeudessa myös arvioitiin kotimaisten ja ulkolaisten tomaattien vaakapainikkeiden läheisyyttä toisiinsa ja peilattiin sitä kautta mahdollista tahallisuutta ja tahattomuutta. Todisteena esitettiin myös piirros, jossa oli merkitty nuolilla sekä syytetyn että todistajan kulkusuunta vihannesosastolla.”

Hattua täytynee nostaa kaikille asiaa oikeudessa käsitelleille sikäli, kun he ovat pystyneet siihen vakavalla naamalla tai huumorintajustaan riippuen ilman ulospäin näkyvästi purkautuvaa ärtymystä.

Käräjäoikeus päätyi lopulta, oletettavasti pitkän harkinnan jälkeen, hylkäämään syytteen. Näin ollen vastaajan toivottavasti hulppeat oikeudenkäyntikulut jäivät valtion vahingoksi. Odotamme mielenkiinnolla, lähteekö syyttäjä hakemaan muutosta hovioikeudesta. Onhan valtion pohjattomassa kassassa kuitenkin varmasti vielä jokunen roponen tuhlattavaksi tähänkin asiaan.

Kuntosalivuorot - häveliäästi kohti tasa-arvoa

Tasa-arvo – häveliäisyys - kuntosali. Se puhuttaa ja johtaa herkästi kipinöiviin keskusteluihin. Viime aikoina myös miehet ovat alkaneet asiassa aktivoitua ja kysyä kysymyksiä, joita aiemmin on sivuutettu.

Yksityiset yrittäjät ovat huomioineet naisten suunnalta kumpuavan kysynnän kuntosaliharjoitteluun ilman miesten läsnäoloa. Asia on käytännössä toteutettu usein siten, että kuntosalin tilasta osa on osoitettu ainoastaan naisten käyttöön. Kuntosalin käytöstä perittävä maksu on kuitenkin poikkeuksetta ollut sama miehille ja naisille, vaikka miesten käytössä oleva tila on huomattavasti naisten käytössä olevaa tilaa pienempi. Miehet saavat siis vähemmän ostamaansa tuotetta maksaen kuitenkin saman hinnan. Voitaisiinko ravintolassa samalla ideologialla miehelle tarjota säännönmukaisesti vähän suurempi pihvi kuin naiselle suuremman kaloritarpeen perusteella – samaan hintaan tietenkin. Ei voitaisi. Ei tietenkään.

Kuntosaliyrittäjät ovat myös perustaneet kuntosaleja, jotka on tarkoitettu vain naisille. Tässä ei ole mitään vikaa – mennään markkinoiden ehdoilla laittamatta toista sukupuolta maksumieheksi.

Naisten toiveet omalle kuntosalivuoroille ovat olleet esillä myös työpaikoilla ja yliopistoissa. Vielä 2011 vuonna Turun yliopiston kuntosalilla oli käytäntönä se, että naisille oli varattu oma erillinen harjoittelu aika, 1,5 tuntia viikossa, jolloin miehet eivät saaneet harjoitella kuntosalilla lainkaan. Vasta vuonna 2012 tämä asiaan saatiin korjaus siten, että yksi tunti viikossa oli varattu naisille ja yksi tunti viikossa miehille. Tässä oli taustalla tasa-arvovaltuutetun yksiselitteinen lausunto asiassa TAS 44/2012. Lausunnossaan tasa-arvovaltuutettu viittasiaiemmin 2008 (310/20008) antamaansa lausuntoon. Lausunnossaan tasa-arvovaltuutettu toteaa, että ”kuntosalitoiminnassa voidaan vedota häveliäisyyssyihin sellaisena oikeutettuna tavoitteena, jonka perusteella esimerkiksi miesten pääsyä kuntosalille voidaan rajoittaa naisten vuoron aikana. Erillisen naistenvuoron järjestämistä voidaan pitää häveliäisyyssyiden huomioon ottamiseen sopivana keinona. Häveliäisyyssyillä voidaan kuitenkin perustella yhtälailla myös erillisten vain miehille varattujen kuntosalivuorojen järjestämistä.”

Eräät työnantajat ovat astuneet samaan miinaan. Ollaan varattu naisille oma salivuoro, mutta miehille ei. Taustalla on aina sama syy häveliäisyys. Tuoreessa ratkaisussaan TAS 52/2015 tasa-arvovaltuutettu toteaa mielestäni oikeutetusti seuraavaa: ” Työelämää koskevasta syrjinnästä on tasa-arvolaissa säädetty muun muassa, että työnantajan menettelyä on pidettävä tasa-arvolaissa kiellettynä syrjintänä, jos työnantaja järjestää työolot siten, että yksi tai useampi työntekijä joutuu muihin verrattuna epäedullisempaan asemaan sukupuolen perusteella. Myös henkilökunnan käytössä olevien liikuntatilojen, suihku-, sauna- ja pukeutumistilojen tarjoamista voidaan pitää tällaisena työoloihin liittyvänä kysymyksenä. Kyse voi olla palkkaan rinnastettavasta rahallista arvoa sisältävästä etuudesta.” 

Häveliäisyyssyyt. Taustalla on siis tämä yksittäinen sana. Monesti olen käynyt keskustelun, jossa olen pyrkinyt ymmärtämään sen merkitystä eri tahojen selittämänä. Oikein koskaan ei olla maaliin päästy – lähelle kylläkin. Häveliäisyyssyyt? Kuka sen selvittää? Keksiikö kukaan mitään muuta argumenttia, kuin sen, että miehet vilkuilevat tai katsovat naisia väärällä, sopimattomalla tai loukkaavalla tavalla? Rohkeimmat ja sikamaisimmat saattavat jopa yrittää avata keskustelua. Rohkenen kuitenkin todeta, että juna taitaa kulkea molempiin suuntiin. Sekin on tasa-arvoa. Jos kuntosalivuorot jätetään tasaamatta, merkitsee se sen asian hiljaista hyväksyntää, että mies on stereotyyppisesti naisen häveliäisyyttä loukkaava taho. Mies on lähtökohtaisesti pahis ja syyllinen. Tätä asetelmaa ei mielestäni voida kannattaa.

Tasa-arvoa muissa asioissa

Muistanemme kampaamo ja parturimaksut? Ei ole montaa vuotta siitä, kun hinnat parturi-kampaamoiden ikkunoissa olivat miehille hieman edullisempia kuin naisille. Tarkkaan katsomalla voi havaita sukupuolen mukaan määräytyviä hintoja näkyvillä vieläkin, vaikka asiaan on puututtu. Naisten hiustenleikkuu oli kalliimpi, koska stereotypian perusteella työtä on enemmän ja siihen kuluu enemmän työntekijän aikaa. Asiaa on pyritty korjaamaan ja tilanne on todettu tasa-arvolain vastaiseksi. Parturikampaamoalalla tilanteeseen on reagoitu siten, että myydään parturipalveluita ja kampaamopalveluita, jolloin hintojen erot eivät enää selity sukupuolella.

Vastaavaa tapahtuu myös muilla aloilla:

”Ravintoloiden palveluissa tasa-arvolain vastaista on esimerkiksi se, että vain naisille sallitaan ilmainen sisäänpääsy ravintolaan tai se, että ravintola järjestää vain naisille tarkoitetun happy hourin.

Toisaalta ravintolat ovat oppineet myös ratsastamaan kiellolla. Ravintolaan saattaa esimerkiksi päästä ilmaiseksi sisään korkokengissä. Kun otamme yhteyttä, vedotaan siihen, että miehetkin voivat käyttää korkokenkiä.

Laki sallii palveluiden erityishinnoittelun vain toiselle sukupuolelle, kun se tehdään harvoin, kuten äitien- ja isänpäivänä ja naistenpäivänä.

Silloinkin yrittäjän tavoitteleman taloudellisen hyödyn on pysyttävä pienenä.” (http://www.hs.fi/kotimaa/a1415169405495)

Aiemmin sukupuoli oli vaikuttava tekijä myös vakuutuksissa. Miehet ovat alttiimpia tapaturmille ja naiset sairastelulle, mikä merkitsi sitä, että vielä vuoteen 2012 miehen tapaturmavakuutus oli naisen tapaturmavakuutusta kalliimpi ja sairaskuluvakuutus halvempi. Tämähän ei käynyt EU:n tuomioistuimelle, joka katsoi menettelyn syrjiväksi. Kirjoittajana olen ehkä varovaisesti ollut vanhan järjestelmän kannalla juuri tässä asiassa. Nuori mies on suurempi riski ratin takana kuin nuori nainen. Sorrun stereotypiaan, mutta en voi sille mitään – itsekin pidän vauhdista ja ehkä osakseen itsesuojeluvaiston kannustamana hankin aikoinaan ajoneuvon, jolla hädin tuskin pääsee ylinopeutta. Se on ehkä pelastanut henkeni.

Mielestäni on hyvä, että tasa-arvo on saavuttanut pisteen, jossa siitä voidaan keskustella molempien sukupuolten näkökulmasta. Keskustelut ovat silti yhä arkoja ja usein affektoituneita – molemmin puolin. Itsekin saatan joskus hieman maltillisesti lämmetä teemasta keskusteltaessa, muutoin seesteisenä ihmisenä. 

Älä luota oikeusturvavakuutukseen?

Yle uutisoi 17.3.2016 oikeusturvavakuutuksista raflaavalla otsikolla "Oikeusturvavakuutus tuottaa jatkuvasti pettymyksiä - silti lähes kaikki ostavat sen". Taloussanomat uutisoi jo vuonna 2009 samasta asiasta otsikolla "Älä luota oikeusturvavakuutukseen". Hieman objektiivisempaa ja riipaisevan kuivaa informaatiota oikeusturvavakuutuksista löytyy muun muassa Vakuutus- ja rahoitusneuvonnan (FINE) verkkosivuilta. Käydään yhdessä läpi muutamia edellä mainituissa artikkeleissa esitettyjä väitteitä.

"Oikeusturvavakuutuksen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään"

Ylen artikkelin mukaan oikeusturvavakuutus on komea sana, mutta arkisessa elämässä oikeusturvavakuutuksen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään. Asia riippuu tietty siitä, mitä vakuutettu vakuutukseltaan odottaa. Oikeusturvavakuutusten vakuutusmäärä on normaalisti 8 500 euroa. Jotkut yhtiöt kuitenkin tarjoavat laajennettua oikeusturvavakuutusta, jossa vakuutusmäärä on yleensä 17 000 euroa. Vakuutuksen omavastuu on normaalisti 15-25 prosentin välillä.

Aiemmin on tosiaan ollut melko tavallista, että vakuutus korvasi riitajutun hävinneelle osapuolelle myös hävinneen maksettavaksi tuomitut vastapuolen laskut. Nykyään häviämisessä vastapuolen kulujen korvaamisen riski on hävinneellä osapuolella itsellään. Myynnissä on kuitenkin myös vakuutusten lisäosia, jotka korvaavat myös vastapuolen oikeudenkäyntikuluja tiettyyn määrään asti. Joka tapauksessa on tärkeää, että lakimies selvittää asiakkaalleen kanteen menestymisen mahdollisuudet. Tämän jälkeen on vielä keskusteltava asiakkaan taloudellisesta kyvystä sietää kuluriskiä.

Jos odotat, että oikeusturvavakuutus kattaa kokonaisuudessaan kaikki oikeudenkäynnistä syntyvät omat ja vastapuolen kulut, tulet pettymään. Jos odotat, että oikeusturvavakuutus vähentää oikeudenkäynnin kuluriskiä, olet ilmeisesti lukenut oikeusturvavakuutuksesi ehdot.

"Oikeusturvavakuutusten pienellä kirjoitetut sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti"

Aivan varmasti - kuten nyt yleensäkin sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti. Ylipäätään pienellä kirjoitetut sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti. Oman kokemukseni mukaan oikeusturvavakuutusten ehdot tosin ovat kirjoitettu melko normaalilla fontilla, vaikka tekstiä saattaakin olla paljon. Vakuutusta ottaessa kannattaa kuitenkin tutustua vakuutuksen sisältöön.

Yksityishenkilöiden oikeusturvavakuutuksista korvattavaksi voivat normaalisti tulla ainoastaan vakuutetun yksityiselämää koskevat asiat. Oikeusturvavakuutus saattaa kuitenkin sisältyä myös autovakuutukseen, ammattiliittojen jäsenistönsä turvaksi ottamaan vakuutukseen, kiinteistövakuutukseen tai yrityksen vakuutuspakettiin. Oikeusturvavakuutuksesta ei yleensä korvata kuluja, jotka ovat syntyneet lakimieskuluista esimerkiksi hallintoviranomaisissa, hallinto-oikeudessa, erikoistuomioistuimissa, ihmisoikeustuomioistuimessa tai EU-tuomioistuimessa. Usein oikeusturvavakuutuksen ulkopuolelle rajataan myös asioita, jotka liittyvät vakuutetun työhön tai ansiotoimintaan, sijoitusasuntoon, lasten huoltoon ja tapaamisoikeuteen, avioeroon ja avioliiton päättymiseen liittyviin varallisuusriitoihin. Myös asiat, joilla on vähäinen merkitys vakuutetulle, on usein rajattu korvauspiirin ulkopuolelle.

Riita-asioissa korvattavuus edellyttää, että riita on syntynyt. Usein ehdoissa määritellään, että riita on syntynyt, kun vaatimus on kiistetty. Rikosasioissa puolestaan vakuutetun ollessa uhrina korvattava vakuutustapahtuma on usein uhrin esittämän vaatimuksen kiistäminen. Mikäli vakuutettu on syytettynä, ei kyse normaalisti ole korvattavasta vakuutustapahtumasta. Lähtökohtana on, että vakuutuksesta korvataan vakuutuksen voimassaoloaikana sattuneita vakuutustapahtumia. Niin sanottu kahden vuoden sääntö on poikkeus tästä. Jos vakuutus on vakuutustapahtuman sattuessa ollut voimassa alle kaksi vuotta, täytyy säännön mukaan myös niiden seikkojen, joihin vaatimus tai syyte perustuu, olla syntynyt vakuutuksen voimassaoloaikana. Ongelmia on syntynyt erityisesti asuntokauppariidoissa. Kaupan tekeminen on yleensä riidan peruste, jolloin kahden vuoden sääntö estää oikeusturvan myöntämisen asuntokauppaa koskevassa riita-asiassa, jos vakuutus ei ole ollut voimassa kauppakirjaa tehtäessä eikä vakuutus ole ollut voimassa kahta vuotta.

"Lakimiesten palkkiot nousevat helposti yli sataan tuhanteen euroon"

Ylen haastatteleman lakimiehen mukaan kotitalouksille myytävät oikeusturvavakuutukset tuottavat asiakkaille usein suuria pettymyksiä ja esimerkiksi asuntokauppariidoissa lakimiesten palkkiot nousevat helposti yli sataan tuhanteen euroon. Edelleen artikkelin mukaan korvauskatto tulee riita-asioissa vastaan usein jo ennen käräjäsaliin astumista ja esimerkiksi hometaloriidan oikeudenkäyntilasku saattaa hovioikeuden jälkeen olla jopa yli 150 000 euroa

Vaikka käräjöinti onkin etupainotteista, ei kuitenkaan voida pitää tavanomaisena, että oikeudenkäynnissä kokonaislasku nousee haastatellun lakimiehen sanojen mukaisesti "helposti 50 000 euron korville" saatika että korvauskatto olisi usein vastassa jo ennen käräjäsaliin astumista. Käräjäoikeudessa lakimiehen kokonaislasku voi toki olla vaikka tuo 50 000 euroa, mutta silloin kyse ei toivottavasti ole tavanomaisesta ja yksinkertaisesta riidasta. Jos näin on jollekin käynyt, niin kannattanee kääntyä muun lakimiehen puoleen.

Tiivistettynä: Lakimiesten palkkiot eivät "helposti" nouse yli sataan tuhanteen euroon.

"Kaikesta huolimatta suomalaiset ostavat kotivakuutuksensa lisäosaksi myös oikeusturvan"

Pitää varmasti paikkansa. Tosin kaikkien vakuutusyhtiöiden osalta oikeusturvaosaa ei voida kotivakuutuksesta poistaa. Artikkelissa kerrotaan myös, että noin 95 prosentilla suomalaisista on kotivakuutus ja harvat ovat jättäneet oikeusturvan vakuutuksesta pois. Oikeusturvavakuutus osana kotivakuutusta maksaa normaalisti noin 20-30 euroa vuodessa. Tällöin kyse on ns. suppeasta perusvakuutuksesta. Kohtuullinen hinnoittelu on varmaankin osasyy siihen, miksi oikeusturvavakuutus on suosittu, vaikka "sen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään".

Autokaupan juridiikkaa

Tämänviikkoinen artikkeli keskittyy kuvaamaan auton ostamiseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä ja riskejä kuvitteellisen tarinan kautta.

Komea ja miellyttäväkäytöksinen lakimies T päätti vaihtaa hyvin palvelleen BMW-merkkisen henkilöautonsa hieman uudempaan ja ennen kaikkea räyheämpään. Vaikka T ja hänen toimistonsa noudatti laskutuksessa aina kohtuullisuutta ja teki ylipäänsäkin työtään vain ja ainoastaan lujan vakaumuksen ajamina kirkasotsaisina oikeuden puolustajina, sivuun oli ahkeruuden hedelmänä päässyt kertymään sopivasti ylimääräistä, jotta ajoneuvon päivittäminen tuli kyseeseen.

Niinpä T ryhtyi selaamaan autoilmoituksia ja selasikin niitä hyvän tovin. T huomasi pian, että samanlaisia autoja oli tarjolla sekä autoliikkeissä että yksityisten myyminä. Yksityisten myymät autot olivat järjestään hieman halvempia kuin vastaavat liikkeessä olevat yksilöt.

T potki virtuaalisesti yhden jos toisenkin sopivan auton renkaita, ja tiedusteli ”tiukkaa hintaa” niin kuin ammattitermein on tapana. Viimein sopivan tuntuinen yksilö löytyi pienestä autoliikkeestä, joka sijaitsi sopivasti seuraavan päivän käräjäreissun kanssa samassa kaupungissa. Oikeutta (menestyksekkäästi) puolustettuaan T meni kaupoille ja ostaa pätkäytti helmenvalkoisen amiskiesin eikun tyylikkään edustusauton.

Kotimatkalla Tampereen kohdalla T pysähtyi syömään. Maha täynnä T palasi auton rattiin, mutta sepä ei enää käynnistynytkään. Myöhemmin selvisi, että autossa oli varsin huomattava määrä niin sähkö- kuin muunkinlaisia vikoja, joista ei ollut ollut kaupanteon hetkellä mitään puhetta.

Tässä vaiheessa päästään asian juridiseen puoleen. Kun auton ostaa liikkeestä, ostajaa suojaa kuluttajansuojalaki. Kuluttajansuojalain 5 luvun 12 §:ssä on pitkä virhelauseke, mutta autokaupan osalta olennainen sisältö kiteytyy seuraavaan: Jos tavara ei vastaa sovittua, siinä on virhe. Ostaja ei kuitenkaan saa virheenä vedota seikkaan, josta hänen täytyy olettaa tienneen kauppaa tehtäessä.

Kuluttajakaupassa myyjä siis vastaa kaikista virheistä, joista ostajan ei voida olettaa tienneen. Myyjän tietoisuudella virheistä ei ole väliä, vaan myyjä korvaa lähtökohtaisesti myös ns. salaiset virheet. Ostajalla on oikeus vaatia virheen korjaamista tai hinnanalennusta, ääritapauksissa kaupan purkua.

Jos auto taas ostetaan yksityiseltä henkilöltä, sovelletaan kauppalakia. Tällöin virhelausekkeet ovat ostajan kannalta hieman vaikeampia. Useasti käytetyt autot myydään ”siinä kunnossa kuin ne ovat” tai vastaavalla lausekkeella, ja tällöin myyjä vastaa lähtökohtaisesti vain virheistä, joista hän oli tietoinen. Toki jos auto poikkeaa kunnoltaan räikeästi siitä, mitä ostaja olisi kauppahinnan ja muun perusteella voinut olettaa, voi yksityinen myyjäkin joutua korvausvastuuseen ilman tietoisuutta virheistä.

Fiktiivisen esimerkkimme kaltaisessa ääritilanteessa, jossa auto jää tielle samana tai seuraavana päivänä kauppojen tekemisestä, ei yksityisen myyjänkään saattaminen korvausvastuuseen olisi luultavasti tuottanut ongelmia. Mutta jos kauppojen ja ongelmien ilmenemisen välillä olisi kulunut viikkoja tai kuukausia, tilanne olisi ollut paljon vaikeampi. Ostajan tulisi näet lähtökohtaisesti pystyä näyttämään, että myyjä on ollut tietoinen virheestä, jotta korvausvastuu syntyisi.

Tarinan opetus kuuluu siten, että vaikka autoliikkeessä autot usein ovat hieman kalliimpia kuin yksityiseltä ostettaessa, ainakin arvokkaamman ajoneuvon ostaminen liikkeestä on usein perusteltua. Fiktiivinen lakimiehemme T on korjannut autoaan kauppojen jälkeen nelinumeroisella summalla maksamatta itse euroakaan, eikä edes harkitsisi auton ostamista yksityiseltä tästä kokemuksesta viisastuneena.

Vuokranantajan oikeus purkaa vuokrasopimus - Maksamaton vuokra

Yksityinen vuokranantaja joutuu usein suorittamaan itse punninnan vuokranmaksua laiminlyövän vuokralaisen suhteen - kuinka pitkään eri muodoissa esiintyvää venkulointia pitää lain valossa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä sietää? Milloin oikeus on vuokranantajan puolella siinä määrin, että pelin voi puhaltaa poikki purkamalla vuokrasopimuksen?

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 61 §:n mukaan vuokranantajalla on oikeus purkaa vuokrasopimus, jos vuokralainen laiminlyö  suorittaa vuokran säädetyssä tai sovitussa ajassa. Tällaista oikeutta ei kuitenkaan ole, jos purkamisperusteen aiheuttaneella menettelyllä kuten vuokran maksun laiminlyömisellä on vähäinen merkitys vuokranantajalle. Asuntoja vuokraavalle yhtiölle tai kunnalle 1-2 kuukauden maksamaton vuokra on usein merkitykseltään vähäisempi kuin yksityishenkilölle, joka vuokraa vain yhtä asuntoa. Oikeutta vuokrasopimuksen purkamiseen ei ole myöskään silloin, kun vuokralainen varoituksen johdosta viivytyksettä täyttää velvollisuutensa tai oikaisu muutoin tapahtuu.

Vuokrasopimuksen purkaminen eroaa sopimuksen irtisanomisesta monessa mielessä. Merkittävimmät erot ovat se, että purkaminen päättää vuokrasopimuksen heti eikä irtisanomisajan kuluttua ja se, että purkamiseen vaaditaan jokin laissa säädetyistä perusteista.

Vuokranmaksun laiminlyönti

Perusteista ensimmäinen on vuokralaisen laiminlyömä vuokra. Useissa vuokrasopimuksen purkamista koskevien tuomioiden perusteluissa todetaan erikseen, että ”vuokranmaksu on vuokralaisen tärkein velvoite”. Purkuoikeutta ei synny kuitenkaan yhden unohduksen tai viivästyksen seurauksena. Vuokralaista ja hänen oikeuttaan kotiin halutaan suojata lievien henkilökohtaisten vaikeuksien yli. Kahden kuukauden vuokran maksamatta jättäminen on ollut oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä hyväksytyn purkuperusteen raja. Raja ei välttämättä ylity, jos toinen vuokrista on maksamatta kokonaan ja toisesta on maksettu puolet. Harkinta suoritetaan yksilöllisesti kussakin tapauksessa. Punnittavaksi tulevat muun muassa maksuvaikeuksien aiheuttajan luonne (sairaus, tapaturma), maksuvaikeuksien arvioitu kesto, vuokra-antajan kyky sietää häiriötä vuokranmaksussa ja muut kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta puoltavat tekijät. Huomattava on myös, että vaikka kahden kuukauden maksamaton vuokra on muodostanut eräänlaisen rajan purkuperusteen täyttymiselle, se ei ole ehdoton ja siitä voidaan joustaa painavien syiden vallitessa. Asian ratkaisee loppupelissä tuomioistuin. Selvien rajojen puuttuminen merkitsee erityisesti yksityiselle vuokranantajalle hankalia punnintatilanteita ja päänvaivaa sen suhteen, mitä kaikkea hänen tulee sietää.  

Korkeimman oikeuden ratkaisun 2003:71 perustelujen mukaisesti lähtökohtana tulee olla, että vuokranmaksua koskevien laiminlyöntien on joka tapauksessa täytynyt olla luonteeltaan tilapäisiä, jotta niitä voitaisiin pitää vähäisinä. Näin ollen kolmen kuukauden ajalta maksamatta jääneet vuokrat on jo varsin selkeä ja vahva purkuperuste. Tarvitaan erittäin pätevä vastaperuste, jotta vuokrasopimuksen purkaminen osoittautuisi tällöin laittomaksi.

Vuokralaisen oikeus varoitukseen ja toimintansa korjaamiseen

Vuokralaisen suojaamiseen kuuluu olennaisilta osin hänen oikeutensa saada virheellisen menettelyn seurauksena kirjallinen varoitus ja tämän jälkeen mahdollisuus parantaa tapansa. Varoitus on annettava esimerkiksi häätöä edeltävästi kun häädön syynä on asunnossa vietetty häiritsevä elämä. Maksamattomien vuokrien ja vuokrasopimuksen purkamisen kohdalla varoitus ei aina ole välttämätön. Helsingin hovioikeus on 7.5.2014 antamassaan ratkaisussa todennut, etteivät asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain säännökset edellytä kirjallisen varoituksen antamista ennen vuokrasopimuksen purkamista, jos vuokralainen laiminlyö suorittaa vuokran säädetyssä tai sovitussa ajassa. Lain mukaan purkamisperusteen täyttymisen raja kulkee siinä, että maksamattomilla vuokrilla on vuokranantajalle vähäisempää suurempi merkitys.

Vuokralainen kohentanut asunnon kuntoa

Vaasan hovioikeuden 20.5.2014 antamassa ratkaisussa todettiin, että vuokrasopimus voitiin purkaa maksamattomien vuokrien vuoksi vaikka vuokralainen oli tehnyt remontteja omalla kustannuksellaan vuokra-asunnossa. Tapauksessa vuokranantaja oli osakeyhtiö ja vuokralainen yksityinen. Vuokrat olivat olleet maksamatta pisimmillään kolmen kuukauden ajalta ja pääsääntöisesti kahden kuukauden ajalta. Hovioikeuden ratkaisua edeltävästi käräjäoikeus oli perusteluissaan lausunut vuokramaksun olevan vuokralaisen tärkein velvollisuus ja että kahden tai kolmen kuukauden laiminlyönti vuokranmaksun suhteen yksinään on riittävä peruste purkamiselle. Tapauksessa katsottiin olennaisimmaksi seikaksi se, että laiminlyönnit olivat jatkuneet koko vuokrasuhteen ajan vaihtelevan suuruisina. Vuokralainen ei ollut tapauksessa maksanut vuokraansa ajallaan ”juuri koskaan”. Vuokralaisen oikeutta kotinsa säilyttämiseen ei tapauksessa suojellut sekään seikka, että hän oli oikeudenkäynnin aikana suorittanut kaikki vuokrarästinsä, sekä osan vastapuolen oikeudenkäyntikuluista.

Vuokran osittainen maksaminen

Toisessa tapauksessa vuokralainen oli pyrkinyt maksamaan vuokransa, mutta harrastanut pitkään eli noin vuoden vuokranmaksussa ”maksan-kun-joudan” -periaatetta maksaen vuokraa välillä osissa, välillä hieman eli noin kuukauden myöhässä. Vastaavalla tavalla Itä-Suomen hovioikeus hyväksyi 14.10.2014 käräjäoikeuden tuomion, jossa vuokranantajan purku oli katsottu lailliseksi. Näin siitä huolimatta, että oikeudenkäynnin aikana kaikki vuokrat tuli maksetuksi ja vaikka erääntyneiden ja maksamatta olevien vuokrien määrä ei ollut ollut kovin suuri.

Lopuksi

Purkamismenettelyssä sen oikeuttavaan perusteeseen on vedottava kohtuullisessa ajassa vanhenemisen uhalla. Vuokranantaja ei kuitenkaan menetä purkuoikeuttaan niin kauan kuin siihen oikeuttava menettely jatkuu.

Vuokranantajan ei siis tarvitse katsella kelvottomasti vuokranmaksustaan suoriutuvia vuokralaisia kovinkaan pitkään. Myös erilaiset rajoja kokeilevat temput, kuten osittainen vuokran maksaminen ja ”maksan-kun-joudan” tyyli, ovat osoittautuneet oikeuskäytännössä vuokralaista nilkkaan ampuviksi. Vuokranantaja on kuitenkin hankalassa paikassa, sillä oikeudesta purkaa vuokrasopimus, joudutaan usein käymään oikeutta. Vuokralainen ei toisinaan lähde asunnosta pelkällä kirjeellä ja joskus vuokran maksun laiminlyönnillekin on oikeudenkäynnin kestävä syy. Se milloin tällainen syy on olemassa, selviää vasta oikeudenkäynnissä tai oikeammin sen päätyttyä. 

Vielä kerran yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Yhtiömme velvoiteoikeusekspertti, Tapio Hokkanen, kirjoitti 8.12.2015 artikkelin todistustaakasta koskien yksityistä parkkivalvontaa. Samoin kuin Juha Karhu on kritisoinut korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2010:23 sillä perusteella, että korkein oikeus tulkitsi asiaa ainoastaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sivuuttaen julkisoikeudelliset kysymykset, voidaan Hokkasen tulkintaa kritisoida sillä perusteella, että siinä sopimusoikeus jyrää prosessioikeudellisen näkökulman. Mainitut näkökulmat eivät kuitenkaan mielestäni ole ristiriidassa.

Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskeva yleissäännös kuuluu seuraavasti: 

Riita-asiassa kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteilla.

Apokalyptinen esimerkki tuloksensa maksimoimiseen pyrkivän parkkifirman jokaiselle turkulaiselle lähettämästä valvontamaksusta on arvatenkin kärjistetty, mutta myös hieman harhaanjohtava. Ensinnäkään Jyrki Virolainen ei puhu siitä, että vastaaja kiistää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, vaan siitä, että vastaaja myöntää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, muttei halua ilmaista, kuka ajoneuvoa ajoi. Jos vastaaja kiistää ajoneuvon paikallaolon, asia voidaan ratkaista siten, että kantaja olisi velvollinen esittämään riittävän näytön siitä, että ajoneuvo on ollut parkkialueella. Tämä onnistuisi esimerkiksi siten, että parkkiyhtiö esittää kirjallisena todisteena valokuvan ajoneuvon rekisterikilvestä, tai jollain muulla tavalla, jonka tuomioistuin harkitsee riittäväksi näytöksi.

Jos taas vastaaja, joka on myös ajoneuvon rekisteriotteeseen merkitty ajoneuvon omistaja/haltija, kiistää pysäköineensä ajoneuvon parkkialueelle, voidaan vastaajalle asetettaa tietynasteinen näyttövelvollisuus siitä, ettei hän ajanut ajoneuvoa. Tässä vaiheessa päästäänkin Virolaisen perusteluun siitä, että jos vastaaja tuo edukseen esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava väitteensä todisteilla. Kursivoitu fraasi löytyy myös edellä siteeratusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Kyseessä ei siis ole lakiin perustumaton kuluttajalle asetettu käänteinen todistustaakka siitä, ettei kuluttaja ole sitoutunut sopimukseen.

Kyse ei ole siitä, että ajoneuvon omistajuutta/haltijuutta pidettäisiin osoituksena siitä, että ajoneuvon omistaja/haltija olisi automaattisesti ajoneuvon kuljettaja, jolloin todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta siirtyisi kokonaisuudessaan vastaajalle. Jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa, eikä esitä minkäänlaista perustetta väitteelleen, omistajuutta/haltijuutta voidaan kuitenkin pitää riittävänä näyttönä. Tilanne on eri, jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa ja esittää väitteelleen jonkinlaisen uskottavan perusteen. Tapauksen KKO 2010:23 taustalla olevassa käräjäoikeuden ratkaisussa ei pidetty uskottavana, että vastaaja ei miltään osin muistanut, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Käräjäoikeus totesikin, että ajoneuvon omistaja/haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä se on. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi kantajan näyttäneen toteen, että vastaaja oli ollut ajoneuvon kuljettajana.

Kuten edellä olevasta käräjäoikeuden ratkaisusta huomataan, vastaajan tuomitsemiseen ei edellytetä täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Virolainenkin myöntää tämän. Tästä ei kuitenkaan Virolaisen mukaan seuraa se, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista seikoista (fakta), etenkään sellaisista seikoista, joita yhtiön ei ole mahdollista näyttää toteen, mutta jotka auton omistajan/haltijan on helppo näyttää toteen. Vastaaja voi esimerkiksi osoittaa henkilön, joka ajoneuvon tosiasiassa on pysäköinyt, tai esittää rikosilmoituksen siitä, että ajoneuvo on otettu haltuun luvattomasti tai varastettu. Samalla tavalla menetellään esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa joku on ottanut pikalainoja käyttämällä muun henkilön verkkopankkitunnuksia. Normaalisti asia selviää esittämällä rikosilmoitus asiasta.

Oman lisänsä asiaan tuo asianosaisen totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa riita-asian asianosaiselle on yleensä asetettu positiivinen totuusvelvollisuus. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on oikeudenkäynnissä niin kantajalla kuin vastaajallakin velvollisuus kertoa totuudenmukaisesti, mitä hän asiasta tietää, ja vastattava esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Väärän tiedon antaminen tai tiedon salaaminen on rangaistavissa perättömänä lausumana. Tästä näkökulmasta vastaaja ei voi olla kertomatta, kuka ajoneuvoa on ajanut, jos hän tämän seikan tietää.

Kaiken lainsäädännön (laajasti ymmärrettynä) taustalla on tarkoitus ajaa jonkinlaista yhteiskunnallista tavoitetta. Jos tavoitteena on, että elinkeinovapauden puitteissa sallittu ja laillinen toiminta mahdollistetaan tarpeellisin esimerkiksi kuluttajaa suojaavin rajoituksin, todistustaakkaa ei voida asettaa siten, että se käytännössä estää elinkeinonharjoittajan toiminnan. Todistustaakka on sen sijaan asetettava siten, että se toteuttaa sekä lainsäädännössä asetettuja tavoitteita että aineellista oikeutta (esim. sopimusoikeutta), mutta myös suojaa asianosaisten asemaa oikeudenkäynnissä. Edellä mainitut esimerkit todistustaakan jaosta eivät loukkaa vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.

Hillittömän joukkokanteen pelossa en halua ottaa kantaa siihen, voidaanko yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta välttyä vetoamalla siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa. Seuraa mielenkiintoinen tietoisku oikeusfilosofian maailmasta: Oikeustieteessä on sekä olemisen että pitämisen maailma. Siitä, miten jonkin oikeudellisen asiantilan pitäisi olla, ei voida tehdä päätelmää siitä, miten asia todellisuudessa on. Ja toisinpäin. Mielestäni oikeudellisen asiantilan pitäisi olla sellainen, että yksityiseltä pysäköintimaksulta ei voida välttyä vetoamalla pelkästään siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa esittämättä mitään perusteita väitteelleen. Asia ei välttämättä todellisuudessa ole näin. Varsinkin, kun otetaan huomioon kuluttajansuojalaista tehdyt tulkinnat. Ehkä asiaan joskus saadaan arvovaltainen vahvistus korkeimmalta oikeudelta. Niin kauan kuin vahvistusta ei ole saatu, kyse on lähinnä mielipiteistä.

Tarvitseeko se parkkisakko nyt maksaa vai ei?

Pysäköinninvalvonta, erityisesti yksityinen pysäköinninvalvonta, on viime vuosina herättänyt runsaasti keskustelua. Tämän artikkelin tarkoitus on paloitella asia ja toivottavasti vastata joihinkin parkkisakkoja koskeviin kysymyksiin. Varoituksen sanana todettakoon, että seuraavassa kuultavat ovat pitkälti allekirjoittaneen omia näkemyksiä enkä vastaa niiden käytännön testaamisesta aiheutuneista seurauksista edes moraalisella tasolla. Se, miten asiat suomalaisessa oikeuskäytännössä ovat, muuttuu taas näppärästi yhdellä korkeimman oikeuden ratkaisulla.

Aloitetaan käsitteillä, jotta ei tulisi mitään hämminkiä. Pysäköintivirhemaksulla tarkoitetaan yleisesti viranomaisen, siis parkkipirkon, antamaa julkisoikeudellista maksua. Siihen pätevät aivan eri lainalaisuudet kuin yksityiseen valvontamaksuun, joka taas korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on autoilijan ja pysäköinninvalvontafirman välille syntyvä sopimus. Näistä ensimmäistä tunnettu pysäköintijuristi Jonne Rantanen käsitteli oivassa artikkelissaan pari viikkoa sitten, nyt keskitytään jälkimmäiseen.

Ehkä tunnetuin yksityistä pysäköinninvalvontaa käsittelevä ratkaisu on KKO 2010:23. Sen otsikon mukaan yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti.

Ratkaisussa oli siis kyse siitä, olivatko konkreettinen auton pysäköinti ja ratkaisun otsikossa siteeratut klausuulit riittäviä synnyttämään sopimuksen yhtiön ja auton kuljettajan välille. Olivathan ne. Toisin kuin nettikeskusteluja selailemalla ehkä luulisi, tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä kiistaa, vaan korkeimman oikeuden ratkaisu on tältä osin mielestäni yksiselitteinen. Sopimus on pätevä ja valvontamaksu tulee maksaa. 

Mutta onko asia tällä selvä? Ei välttämättä. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei vastannut siihen kysymykseen, miten menetellään jos auton omistaja kiistää itse pysäköineensä sakotetun auton. Korkein oikeus katsoi tässä tapauksessa suoraan tulleen alemmissa oikeusasteissa selvitetyksi, että kyseisessä tapauksessa auton kuljettajana toimi sen omistaja.

Kysymys siitä, kenelle kuuluu todistustaakka auton kuljettajan selvittämisestä, on herättänyt paljon keskustelua. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen on suorastaan kiivaasti sitä mieltä, että todistustaakka tulee ratkaista prosessuaalisten todistustaakkasääntöjen perusteella siten, että ”kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.”.

Itse olen jyrkästi eri mieltä. Kun korkein oikeus kerran on nimenomaisesti todennut, että kyse on yhtiön ja kuljettajan välisestä sopimuksesta, tulee asiassa menetellä sopimusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Jotta voi näyttää sopimuksen olevan olemassa, tulee näyttää sopimuksen synty. Jotta voitaisiin näyttää sopimuksen syntyminen, tulee tietysti voida näyttää sopimuksen osapuolet. Olisin tietysti voinut ilmaista asian myös siten, että sopimukseen vetoavan täytyy näyttää sopimuksen sisältö (johon tietysti kuuluu sopimuksen osapuolet), mutta edellä lausuttu kuulosti jotenkin siistimmältä.

Lähestyn asiaa fiktiivisen esimerkin avulla. Kuvitellaan, että yksityinen pysäköinninvalvoja läväyttää turkulaisella parkkipaikalla valvontamaksun sinänsä väärin pysäköidylle autolle, jonka rekisterinumero on AAA-113. Pysäköinninvalvoja kuitenkin tekee pienen huolimattomuusvirheen, jonka seurauksena järjestelmään kirjautuukin valvontamaksu rekisterinumerolle AAA-118. Alkuperäisen, väärin pysäköidyn auton omistaja huomaa virheen rekisterinumerossa, repii lapun ja ajelee matkoihinsa. Pysäköintifirma rupeaa perimään sakkoa auton AAA-118 omistajalta, joka on ymmärrettävästi ns. huuli pyöreänä. Pitäisikö vastakkaista kantaa kannattavien mielestä auton AAA-118 omistajan/haltijan siis näyttää, ettei hän ole ollut pysäköimässä kyseistä ajoneuvoa kyseisellä parkkipaikalla, jotta hän välttyisi seuraamukselta? Jos näin on, mikä estäisi kuvitteellista, tuloksensa maksimoimiseen pyrkivää parkkifirmaa lähettämästä valvontamaksua vaikkapa jokaisella turkulaiselle autonomistajalle kuvitellusta pysäköintirikkeestä? Helpointahan se autoilijoille olisi näyttää, etteivät he ole ajaneet autoaan mainitulla parkkialueella.

Kuten edellisestä esimerkistäkin havaitaan, ei se voi ihan noin mennä, erityisesti kun kyse on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisestä sopimuksesta. Luomalla kuluttajalle käänteinen todistustaakka siitä, että tämä ei ole sitoutunut sopimukseen, poiketaan vallitsevasta pääsäännöstä kuluttajan vahingoksi ilman mitään (ainakaan lakiin perustuvaa) perustetta. Sellainen tulkinta ei mielestäni voi olla kestävällä pohjalla.

Mielestäni siis yhä edelleen vetoamalla uskottavasti siihen, että ei ole itse pysäköinyt kyseistä ajoneuvoa, on mahdollista välttyä yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta. Kanssani tuntuvat olevan samaa mieltä ainakin professori Matti Tolvanen ja kuluttajariitalautakunta. Eri mieltä ovat edellä siteeratulla tavalla Jyrki Virolainen sekä käymieni keskustelujen perusteella kollegani Jonne Rantanen. Juridiikka on tunnetusti mielipidelaji ja lopullista tuomiota tietysti odotetaan taas korkeimmalta oikeudelta, kunhan joku jaksaa riidellä asiasta sinne asti. 

Selvennyksenä loppuun todettakoon vielä, että julkisten pysäköintivirhemaksujen osalta todistustaakka siitä, ettei auton haltija pysäköinyt autoa, on haltijalla. Se perustuu suoraan lakiin.

Työnantaja Joulupukin apurina

Tehdystä työstä maksetaan palkkaa korvauksena menetetystä vapaa-ajasta ja annetusta työpanoksesta. Palkasta on maksettava veroa – sitä enemmän, mitä enemmän tienaa. Sekös harmittaa. Tietysti, etenkin veroprosentin nousun myötä. Ei siksi, etteikö veroja olisi tarpeellista maksaa, mutta kun se osuu omalle kohdalle. Veroa maksetaan myös palkkaa muistuttavista rahanarvoisista etuuksista, kuten autoedusta. Harmittaa taas.

Verovapaana työnantaja voi kuitenkin antaa työntekijälle pieniä lahjoja tämän vuosipäivinä tai pitkän uran päätteeksi. Lahja voi merkkipäivänä olla arvoltaan noin 1-2 viikon bruttopalkkaa vastaava. 4000 € kuussa tienaavalle se tarkoittaisi siis maksimissaan 2000 € lahjaa verovapaana. Lahja ei saa olla kuitenkaan rahaksi muutettavissa. Usein tällaisena lahjana voi olla 10, 20 tai 30 vuoden palveluksen jälkeen tai työntekijän eläkkeelle siirtyessä työnantajan kustantama ulkomaan matka. On huomattava, ettei työntekijä voi kuitenkaan itse valita matkaansa tai sen kohdetta. Lahjakorttia matkatoimistoon ei siis voida antaa.

Työnantaja voi muistaa työntekijöitään myös pienellä verottomalla joululahjalla. Tällainen voi olla herkkukori, esine tai esimerkiksi joulukinkku. Lahjan tulee olla arvoltaan vähäinen, alle 100 €. Raha, tai lahjakortti tai osakkeet katsotaan palkaksi aina, vaikka se oli arvoltaan pienempikin. Näin on ollut vuodesta 2012 alkaen, jolloin verohallinto antoi asiassa linjauksen. Lahja on niin kutsuttu huomionosoitus työntekijää kohtaan. Kinkuista on hyviä kokemuksia ja sadalla eurolla saa jo kotimaistakin, jollei jopa luomua.

Työntekijällä ei saa olla valintaoikeutta lahjan suhteen. Valintaoikeus toteutuu jo tapauksessa, jossa työnantaja tarjoaa työntekijälle rajatun listan, josta tämä valitsee lahjan (KHO 1982 II 572). Lahjan pitää siis tulla työnantajalta sellaisenaan työnantajan omasta aloitteesta.

Kun lahjan kohteeseen ei saa omalla valinnalla vaikuttaa, herää kysymys, mistä työnantaja saisi tiedon työntekijöidensä mieltymyksistä. Juristina suosittelisin tässä Joulupukille kirjoittamista, siten, ettei lahjanantajaa täsmällisesti yksilöidä. Joulupukki kun tuntee kaikki, voisi sitten vihjata työnantajalle, että onko toivottu kinkkua vai herkkukoria.  

Vinkkejä korkeimmalta hallinto-oikeudelta: Miten välttyä kunnalliselta parkkisakolta?

Pysäköintivirheitä ovat virheellisen pysäköinnin tai pysäyttämisen lisäksi muun muassa pysäköintikiekon virheellinen käyttö sekä pelastustielle pysäköinti. Samaan kategoriaan kuuluu myös tarpeeton joutokäynti. Olipa käsityksesi yksityisautoilusta mikä tahansa, varmaa on, että niin sanotusti pysäköintilotossa voittaminen tuntuu eriskummallisen epämukavalta.

Jos pysäköintivirhe on vähäinen, siitä voidaan antaa suullinen tai kirjallinen huomautus. Jos taas virhe on ilmeisesti johtunut anteeksi annettavasta huomaamattomuudesta tai ajattelemattomuudesta taikka jos seuraamuksen määrääminen muusta syystä olisi ilmeisen kohtuutonta, seuraamus saadaan jättää määräämättä. Jos et välttynyt pysäköintivirhemaksulta vetoamalla näihin perusteisiin, voit kokeilla onneasi seuraavilla korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöstä kaivetuilla vinkeillä.

Korkeimman hallinto-oikeuden vinkit

Moottoripyöräilijä oli kertomansa mukaan kiinnittänyt pysäköintiautomaatista saamansa pysäköintilipukkeen pyörän tuulilasin sisäpuolelle. Lipuke oli kadonnut tuntemattomaksi jääneestä syystä. Henkilön maksettavaksi ei voitu määrätä maksua, koska hän oli selvityksensä perusteella maksanut pysäköintimaksun eikä ollut menetellyt pysäköintilipukkeen kiinnittämisen koskevien säännösten tai pysäkintiautomaatissa olleen ohjeen vastaisesti.

Auton omistajalle annettiin pysäköintivirhemaksu auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä vain luvan perusteella. Auton omistajan mukaan autoa käytti myös kolmen hengen lähipiiri, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut kyseisenä aikana. Omistajan oleminen toisella paikkakunnalla virheen tullessa todetuksi ei osoittanut, ettei omistaja ollut tehnyt pysäköintivirhettä. Pelkällä viittauksella lähipiiriin omistaja ei ollut myöskään saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut pysäköintivirheen tekijä. Omistajan on siis osoitettava, että auto on ollut muun henkilön käytössä pysäköintivirheen sattuessa.

Pysäköintikiekko on sijoitettava näkyvälle paikalle tuulilasin sisäpuolelle niin, että se on ulkoapäin luettavissa. Auton kuljettaja oli selvityksensä mukaan sijoittanut pysäköintikiekon autossaan tuulilasin yläreunaan. Pysäköinnintarkastaja oli tarkastaessaan autoa, jonka tuulilasi oli lumen peitossa, pyyhkinyt lumen vain tuulilasin alaosasta eikä ollut siten havainnut pysäköintikiekkoa. Asiassa jäi näyttämättä, että auto oli ollut pysäköitynä pysäköintikiekon käyttöä koskevien määräysten vastaisesti.

Piha-alueella olevalla pysäköintialueella olleen pysäköintikieltomerkin lisäkilven mukaan pysäköintikielto ei koskenut luvan saaneita. Lisäkilvellä oli ilmaistu selvästi havaittavalla tavalla, että kysymyksessä oli yksityisalue, jolle pysäköinti ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa oli kielletty. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, että pysäköidyssä ajoneuvossa oli ollut vaikeasti vammaiselle myönnetty pysäköintilupa.

Tontilla olevan rakennuksen ja rakennuksen edustalla olevan jalkakäytävän välissä oli jalkakäytävän tavoin pinnoitettu alue, joka kuuluu kyseiseen tonttiin ja tontin omistajan omistukseen. Alue ei kuitenkaan ollut katualueeseen kuuluvaa jalkakäytävää. Kun tontin omistaja ei ollut pyytänyt tai valtuuttanut kunnallista pysäköinninvalvontaa valvomaan pysäköintiä tontilla, kunnallinen pysäköinninvalvoja ei ollut voinut määrätä pysäköintivirhemaksua kyseiselle alueelle pysäköimisestä.

Yksityisomistuksessa olevalla pysäköintialueella yleiseen liikenteeseen käytetyllä pysäköintialueella olleen ajoneuvon, joka oli poistettu liikennekäytöstä ja jonka määräaikaiskatsastus oli toimittamatta, katsottiin olleen tieksi katsottavalla alueella säilytetty tai varastoitu ajoneuvo, jota ei tosiasiallisesti käytetty liikenteessä. Pysäköintivirhemaksu voitiin määrätä.