KKO 2015:58 – kiinteistön ostajan oikeus purkaa kauppa silloin, kun korjauskustannukset eivät ole tarkkaan tiedossa

Korkein oikeus antoi syyskuussa ratkaisun 2015:58, jossa käsiteltiin jälleen kerran virheen olennaisuusvaatimusta kiinteistön kaupan purkamisen edellytyksenä. Tapauksessa ostaja oli vuonna 2011 ostanut kiinteistön, jolla sijaitsi vuonna 1955 valmistunut asuinrakennus. Kauppahinta oli 68.000 euroa. Rakennuksen alapohjassa ja pesutiloissa oli havaittu kaupan jälkeen kosteudesta aiheutuneita vaurioita, jotka oli korjattava ilman aiheetonta viivytystä.

Maakaaren 2 luvun 17 §:ssä säädetään kiinteistön laatuvirheestä. Saman pykälän mukaan ostajalla on oikeus purkaa kauppa, jos virhe on olennainen. Ratkaisussa KKO 2015:58 oli kyse ennen kaikkea tästä virheen olennaisuusvaatimuksesta. Hovioikeus katsoi tapauksessa, että käräjäoikeuden toteamin tavoin kiinteistön kaupan kohteessa voitiin katsoa olevan olennainen virhe, kun virheen korjauskustannukset olivat vähintään 40 prosenttia kauppahinnasta. Hovioikeuden tarpeellisiksi katsomat korjauskustannukset olivat tapauksessa noin 29 prosenttia kauppahinnasta. Virheet olivat siten korjattavissa kohtuullisin kustannuksin ja myös kohtuullisessa ajassa. Hovioikeus totesi nämä seikat huomioon ottaen sekä asiaa kokonaisuutena arvioiden, että kaupan kohteen virhe ei ollut maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennainen. Kaupan purkamiselle ei siten hovioikeuden mielestä ollut edellytyksiä.

Korkein oikeus kuitenkin arvioi asiaa toisin. Korkein oikeus katsoi, että mainitun kaltaisen laatuvirheen kohdalla kaupan purkamisen edellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan tarkastelemalla korjauskustannusten suhdetta kiinteistön kauppahintaan. Mikäli edellytyksenä olisi se, että korjauskustannusten tulisi nousta johonkin prosenttimäärään, kuten vähintään 40 prosenttiin kauppahinnasta, voisi se tapauksesta riippuen johtaa joko myyjän tai ostajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Korkein oikeus katsoi, että alapohjan ja pesutilojen kosteusvauriot ovat laadultaan sellaisia, että kiinteistön käyttö asumistarkoitukseen ja rakennuksen vaurioitumisen jatkumisen estäminen edellyttävät virheiden korjaamista ilman aiheetonta viivytystä. Virheiden korjauskustannukset olivat suuruusluokaltaan merkittävät ja olennaisesti suuremmat verrattuna siihen, mitä ostaja on voinut kauppaa tehtäessä otaksua joutuvansa rakennuksen kohtuullisina korjauskuluina maksamaan.

Alapohjan vaurioiden osalta korjauskustannusten määrästä vallitsi osin epävarmuus, mikä ei kuitenkaan korjausten välttämättömyys ja kustannusten vaikea arvioitavuus huomioon ottaen voinut rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Hovioikeuden arvioimaa määrää oli korkeimman oikeuden mukaan pidettävä suurena myös suhteessa kiinteistön kauppahintaan. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon myös näihin suuriin korjauskustannuksiin liittyvät epävarmuustekijät korkein oikeus katsoi, että kaupan kohteen virhettä on pidettävä maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennaisena. Sen vuoksi asiassa on edellytykset kiinteistön kaupan purkamiselle ostajan vaatimuksesta.

Suhteellisen nimekkäätkin lakimiehet ovat tuoreeltaan arvioineet tapausta mm. sellaisin sanankääntein, että tapauksesta olisi tulkittavissa korkeimman oikeuden linjanneen olennaisuusvaatimuksen olevan tulevaisuudessa jotenkin kategorisesti alempi kuin maakaaren esitöiden mainitsema 40% kauppahinnasta. En ymmärrä tällaista tulkintaa ensinkään. Tokihan KKO lausui, että purkamisedellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan prosenttiosuuksia tutkimalla, mutta mielestäni tässä ratkaisussa paljon oleellisempaa on epävarmoiksi jääneiden tulevien kustannusten osuus. Korkein oikeus näet päätyi ratkaisuunsa osittain juuri suuriin korjauskustannuksiin liittyviin epävarmuustekijöihin nojautuen. Jos ratkaisusta on otettavissa jokin tuleviin prosesseihin vaikuttava ennakkopäätösaspekti, se kuuluu siten, että perusteltu epävarmuus välttämättömien korjauskustannusten suuruudesta ei voi rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Ostajalla voi siis olla oikeus purkaa kauppa, vaikka kokonaiskorjauskustannukset eivät olisi selvillä.

Ratkaisussa otettiin kantaa myös siihen juridisesti suhteellisen itsestään selvään seikkaan, että ostaja ei voi vaatia hinnanalennusta enää ylemmissä oikeusasteissa, ellei ole siihen vedonnut käräjäoikeudessa. Ostaja ei myöskään voi vedota korkeimmassa oikeudessa sellaiseen seikkaan (tässä myyjän tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti), johon ei ole vedonnut aiemmin. Nostan nämä seikat esille korostaakseni tälläkin esimerkillä, että kiinteistön ja asuinhuoneiston kauppaan liittyvissä riidoissa kannattaa aina olla yhteydessä lakimieheen heti ongelmien ilmaantuessa. Tässä tapauksessa kävi ostajan kannalta onnellisesti kun korkein oikeus purki kaupan hänen vaatimuksiensa mukaisesti, mutta mikäli KKO olisi päätynyt toiseen ratkaisuun, prosessi olisi tullut ostajalle erittäin kalliiksi, vaikka oikeus hinnanalennukseen tapauksen tosiseikkojen valossa olisi varmasti ollut alun perin olemassa. 

Liukastuminen ja vahingonkorvausvastuu

 

Talven tulo on antanut odottaa itseänsä tänä vuonna, mutta aamuisin pihamailla on jo saanut varoa askelta. Liukastumisvahingoista aiheutuu Suomessa vuosittain noin 50 000 hoitokontaktia ja noin 5500 joutuu erikoissairaanhoidon hoidettavaksi. Liukastumisten seurausten arvioidaan sosiaali-  ja terveysministeriön selvitysten mukaan aiheuttavan noin 200 miljoonan euron kulut vuosittain, minkä on arvioitu tulevan 5 kertaa kalliimmaksi katujen kunnossapidon kustannuksiin verrattuna.

Vahingon sattuessa herää usein kysymys sen seurauksista aiheutuvista kuluista ja vastuista. Hoito- ja muihin kuluihin voi saada helpotusta omasta vakuutusyhtiöstä, mutta toisinaan myös taholta, joka on laiminlyönyt hoitaa vastuunsa alaisuudessa olevan alueen kunnossapidon. Korvausvastuun syntyminen edellyttää siis tuottamusta eli huolellisen toiminnan vastaista käyttäytymistä vastuussa olevalta taholta. Huolellisuusvelvoite on kunnossapitovelvollisen kohdalla ankarampi kuin normaalissa yksityishenkilöiden välisessä tuottamusvastuussa.

Katujen ja jalkakäytävien kunnossapidosta on säädetty oma lakinsa. Laissa kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta eli katulaissa säädetään muun muassa siitä, kenen vastuulla mikäkin alue on ja mikä on tämän vastuun laatu. Korvauksen saamisen mahdollisuuksiin vaikuttaa esimerkiksi se, missä on kaatunut, milloin on kaatunut sekä kaatumisen hetkellä ja ennen sitä vallinneet sääolosuhteet. Lähtökohta on, että kadulla liikkujan on voitava luottaa siihen, että liikkuminen voi tapahtua turvallisesti iästä tai toimintarajoitteista huolimatta.

Huolellisuusvelvollisuus on kunnan (kadut) ja kiinteistönomistajan (jalkakäytävät ja piha-alueet) taholta sitä korostuneempi, mitä vilkkaammin liikennöity alue on. Mikäli tietyn alueen tiedetään olevan jalankulkijoiden vilkkaasti liikennöimä jo varhain aamulla, ei sellaisen alueen huolellista huoltoa voida aloittaa varhaista myöhempänä ajankohtana aamuisin. Aamulla klo 7:00 aloitetun kunnossapidon on KKO 1995:69 ratkaisussa katsottu olevan liian myöhään aloitettu toimenpide, kun alueella tiedettiin olevan jalankulkuliikennettä jo tätä varhaisemmin. Kaupunki oli korvausvelvollinen klo 6:45 aiheutuneen liukastumisen johdosta. Mikäli tapahtumapaikka olisi ollut muu vähemmän liikennöity alue, ei korvausvelvollisuutta todennäköisesti olisi aiheutunut.

Korvausvelvollisuudelta kunnossapitovastuussa oleva voi välttyä ainoastaan jos tämä näyttää huolehtineensa liukkaudentorjunnasta tai jos olosuhteet ovat olleet niin poikkeukselliset, että liukkaudentorjunta olisi ollut ylivoimaisen vaikeaa tai hyödytöntä. Todistustaakka on siis käänteinen. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta on tapaus, jossa jatkuvan lumisateen alle oli jäänyt jäinen kerros tiivistä lunta. Tilanteessa, jossa lumisade on jatkuvaa, ei hiekkoittamisesta ole hyötyä sen hautautuessa jatkuvasti uuden lumen alle. Hiekoittaminen tulee ajoittaa välittömästi lumen satamisen loppumisen jälkeisen aurauksen yhteyteen. 

Auraaminen ja hiekoittaminen muodostuvat näin ollen taiteenlajiksi, jolla on suuri merkitys. Onnekkaita ovat taloyhtiöt, joilla on tunnollinen talonmies tai hyvä vakuutus.

Mikäli kaadut liukkailla vahingoittuen, on tilanteessa järkevä toteuttaa muutama toimenpide, mikäli ne kivuilta tuolloin muistaa:

-       ota liukastumispaikasta kuvia puhelimeesi

-       kirjaa tarkka paikka ja ajankohta ylös

-       tee muistiinpanot sääolosuhteista

-       lääkärillä käydessä, kuvaa liukastuminen mahdollisimman tarkkaan ja varmistu lääkärin kirjaamisen oikeellisuudesta

-       säästä kuitit

Vahingonkorvausta tuottamusvastuussa olevalta taholta, joka on usein taloyhtiö tai kunta, voidaan vaatia hoitokulujen lisäksi korvausta muun muassa kivusta, särystä ja tilapäisestä haitasta sekä pysyvästä haitasta. Usein korvaus jää vaatimatta ja kaatunut henkilö maksaa itse hoitokulujensa omavastuuosuudet, lääkekulunsa ja jää vaille oikeutettua korvausta. Korvaukset eivät Suomessa ole koskaan rikastuttavia, mutta helpottavat hieman sitä kärsimystä, mikä vahingosta aiheutuu. Lakimiehet auttavat mielellään vaatimuksen laatimisessa tarvittaessa asian käsittelyssä tuomioistuimessa.

Liukastumisvahingoista on laadittu kattava opas, joka on löydettävissä osoitteessa https://www.fine.fi/media/julkaisut-2012-2009/opas-liukastumisvahinkojen-korvaamisesta-2011.pdf. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy on käytettävissänne lisäkysymyksiin liittyen. 

Muistilista auton huollattamiseen ja korjauttamiseen

Auton käyttäminen korjaamolla on välttämätön ja toistuva paha. Sopivasti liioitellen voidaan sanoa, että onnekkaita ovat ne henkilöt, jotka ovat löytäneet luotettavan autokorjaamon, jonka kanssa asiointi sujuu mutkattomasti ja avoimesti. Toisinaan auton korjaamisesta koituvan laskun suuruus voi yllättää, toisinaan työn laatu ei ole tyydyttävää. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistuksen mukaisesti auton korjauksessa ja huollossa kannattaa huomioida ainakin seuraavat asiat:

1. Työtilauksen sitovuus: Työtilaus on molempia osapuolia sitova sopimus. Sillä ei ole merkitystä, onko tilaus tehty suullisesti vai kirjallisesti.

2. Sovittavat asiat: Työtilauksessa kannattaa sopia ainakin tehtävästä työstä, vaihdettavista varaosista, korjauksen hinnasta, menettelystä mahdollisen lisätyön tarpeen syntyessä, maksuehdoista, valmistumisajankohdasta sekä siitä, käytetäänkö huollossa käytettyjä vai uusia varaosia.

3. Näyttötaakka: Mikäli lopullisesta hinnoittelusta tulee erimielisyyksiä, korjaamon tehtävänä on näyttää, minkälaisesta hinnasta kuluttajan kanssa on sovittu.

4. Hinnasta ei sovittu: Jos korjauksen tai huollon hinnasta ei ole sovittu, kuluttajan on maksettava korjaamon pyytämä kohtuullinen hinta.

5. Hinta-arvio: Jos kuluttajalle on annettu hinta-arvio, korjaamo ei saa ylittää antamaansa hinta-arviota enempää kuin 15%, ellei muusta ole sovittu.

6. Kiinteä hinta: Jos on sovittu työn tekemisestä kiinteällä hinnalla, hinnan on pysyttävä samana, vaikka työhön käytetty aika tai kustannukset muuttuisivat. Toisaalta korjaamolla ei ole velvollisuutta alentaa hintaa, vaikka kustannukset olisivat odotettua pienemmät.

7. Suuntaa-antava hintatieto: Jos on annettu suuntaa-antava hintatieto, joka ylittyy merkittävästi, korjaamon tulee ilmoittaa asiasta kuluttajalle ja tarvittaessa keskeyttää työ.

8. Enimmäishinta: Jos on sovittu enimmäishinnasta, korjaamo ei saa laskuttaa enimmäishintaa enempää, vaikka työstä aiheutuisi korjaamolle odotettua suuremmat kustannukset. Toisaalta hinta voi alentua, jos kustannukset korjaamolle ovatkin pienemmät.

9. Lisätöiden tekeminen: Korjaamolla on velvollisuus pyytää asiakkaalta lupa lisätöiden tekemiseen. Korjaamo saa kuitenkin tehdä vähäisiä ja tarkoituksenmukaisia tilaukseen kuulumattomia lisätöitä, jos korjaamo ei saa asiakkaaseen yhteyttä kohtuullisessa ajassa.

10. Korjauksen viivästyminen: Korjaamon tulee ilmoittaa korjauksen viivästymisestä. Asiakkaalla on oikeus olla maksamatta palvelun hintaa tai osaa siitä kunnes työ on tehty. Kuluttajalla on oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita viivästys on aiheuttanut. Kustannuksista tulee kuitenkin olla luotettava selvitys.

11. Sopimuksen purkaminen: Kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus, jos korjaamo ei suorita työtä kuluttajan antaman lisäajankaan puitteissa. Jos asiakas ei ole antanut lisäaikaa ja hän on yhä vaatinut sovitun korjauksen toteuttamista, asiakas saa purkaa kaupan, mikäli työtä ei ole tehty kohtuullisessa ajassa vaatimuksen esittämisestä. Purkuoikeus koskee kuitenkin vain sitä osaa työstä, joka on vielä tekemättä.

12. Virhe korjaustyössä: Jos korjaus tai huolto on tehty virheellisesti tai puutteellisesti, kuluttajalla on oikeus vaatia virheen oikaisua. Korjaamolla puolestaan on oikeus korjata virhe kohtuullisessa ajassa ilman lisäveloitusta. Jos uusintakorjausta ei pystytä tekemään kohtuullisessa ajassa kuluttajan ilmoituksesta, voidaan uusintakorjauksen sijasta sopia hinnanalennuksesta. Kuluttaja voi teettää uusintakorjauksen toisessa korjaamossa alkuperäisen korjaamon kustannuksella vain perustellusta syystä. Kuluttaja voi pidättäytyä maksamasta alkuperäistä laskua virhettä vastaavalta osalta kunnes virheen oikaisu on tehty. Kuluttajalla on myös oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita virhe on aiheuttanut. Kustannuksista tulee jälleen esittää luotettava selvitys.

13. Tilauksen peruuttaminen: Jos kuluttaja peruuttaa työtilauksen ennen työn aloittamista tai valmistumista, korjaamo voi laskuttaa kuluttajaa ennen peruutusta tekemästään työstä, käyttämistään tai hankkimistaan varaosista ja tarvikkeista sekä muista välttämättömistä kustannuksista.

14. Määräaikaishuolto: Määräaikaishuoltopaikan voi valita itse, mutta huollot on tehtävä valmistajan Suomessa voimassaolevan huolto-ohjelman mukaisesti. Jos määräaikaishuollossa on tehty virhe tai huollon laiminlyönti on aiheuttanut autoon vian, niin myyjä, valmistaja tai maahantuoja voi kieltäytyä vastaamasta vian korjaamisesta tai muusta hyvityksestä, jotka niille takuun tai virhevastuun perusteella muuten kuuluisivat.

Miten pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen? KKO 2015:69

Monille on vaikkapa ulkomaisista rikoselokuvista tuttu asetelma, jossa rikoksensa itsenäisesti ilmiantanut ja mahdollisesti rikoskumppaninsa narauttanut välttyy kokonaan syytteeltä ja tuomiolta. Aivan tällainen menettely ei Suomessa ole mahdollista, mutta tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa syytetyn myötävaikutus rikoksen selvittämiseen otettiin kuitenkin merkittävissä määrin huomioon rangaistusta mitattaessa. Ratkaisun KKO 2015:69 otsikko kuuluu seuraavasti:

A oli laittomasti hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut edelleen vähintään 15,8 kilogrammaa ja käyttänyt itse noin 400 grammaa. A oli kuitenkin oma-aloitteisesti ilmiantanut rikoksensa poliisille ja lisäksi osoittanut noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen huumausainekätkön sijainnin, minkä vuoksi tuo osa huumausaineesta oli saatu viranomaisten haltuun. Kysymys on siitä, miten A:n pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikutti A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tapauksessa kyse oli rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti tekijän pyrkimyksestä estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksestään edistää rikoksensa selvittämistä. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tapauksessa A:n katsottiin syyllistyneen erilliseen, ”tavalliseen huumaisainerikokseen” sekä nyt kuvattuun törkeään huumausainerikokseen. A on kuitenkin pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Törkeän huumaisainerikoksen osalta hän oli ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä edes epäilty.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste taikka luvussa mainittu muu seikka koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on kohtuullisessa määrin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

Rikoslaista ei ilmene, kuinka paljon lain 6 luvun 6 §:n lieventämisperusteiden soveltaminen vaikuttaa tuomittavan rangaistuksen määrään, eikä kysymystä ole käsitelty lain esitöissäkään.

Törkeän huumausainerikoksen osalta asiassa oli selvitetty, että A oli hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut lukuisille henkilöille vähintään 15,8 kilogrammaa. Huumausaineiden myynti on tuottanut A:lle huomattavan rikoshyödyn. A:n syyksi on lisäksi aiemmin kerrotulla tavalla luettu myös pienempää hasismäärää koskeva huumausainerikos. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen ja vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on ilman lieventämisperusteiden soveltamista neljä vuotta vankeutta.

Arvioidessaan A:n huumausainerikostensa selvittämiseen ja törkeän huumausainerikoksen vaikutusten poistamiseen tähdännyttä oma-aloitteista menettelyä kokonaisuudessaan korkein oikeus katsoi, että teoista vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää yhdellä vuodella kuudella kuukaudella. Rangaistus alennettiin siis 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Tapauksessa A:n rangaistus siis aleni omaehtoisen ilmiannon vuoksi neljästä vuodesta kahteen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Vähennys on absoluuttisesti merkittävä, lähes 40% tuomion pituudesta, mutta toisaalta voidaan kysyä onko se silti riittävä tilanteessa, jossa huomattavasti vakavamman rikoksen ratkaiseminen ja sen vaikutusten ehkäisy on ilmeisesti ollut kokonaan ja yksinomaisesti riippuvainen A:n menettelystä. Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että rikos ei kannata, mutta jää jokaisen harkittavaksi, kannattaako rikoksen tunnustaminenkaan.

TV-sarjojen jakaminen vertaisverkossa ja hyvitysvaatimukset

Tv-sarjojen lataaminen ja katsominen verkossa ei ole nykypäivänä harvinaista. Kiinnostavat sarjat voi katsoa joko ”stream”-palveluista tai ladata omalle kiintolevylle verrattain helposti. Omalle koneelle tiedostoja ladattaessa käytetty ohjelma usein jakaa oletusarvoisesti muillekin tätä ladattavaa tiedostoa. Jos kukaan ei jakaisi, ei kukaan voisi ladata. Tv-ohjelmien jakaminen verkossa usein kuitenkin loukkaa tekijänoikeuksia. Tekijällä kun olisi mahdollisuus saada tuloja, mikäli sarjat katsottaisiin esimerkiksi maksullista verkkopalvelua, kuten Netflix -palvelua käyttäen. Kuluttajan kannalta taas on helppoa ajatella, että kun sarja on kerran julkaistu televisiossa, tulisi se voida katsoa myös internetin välityksellä jälkeen päin. Esimerkiksi MTV3 ja YLE antavat katsoa useimmat sarjat maksutta sen jälkeen kun sarja on esitetty televisiossa.

Asianajotoimistot vaatimusten esittäjinä

Viime vuosina tilanteen oikeudellinen tulkinta on etsinyt enenevissä määrin suuntaansa. Helsinkiläinen asianajotoimisto on lähestynyt elokuvateosten jakajia kirjeillä, joissa vaaditaan tuotantoyhtiön nimissä hyvitystä sarjojen jakamisesta. Elokuvateosten jakajat jäljitetään IP-osoitteen avulla, jonka vaatimuksen esittäjä saa haltuunsa teleoperaattorilta. Markkinaoikeus on hyväksynyt oikeuden saada yhteystietoja laittoman jakamisen epäilyn yhteydessä.

Vaatimuksien summat ovat olleet melko korkeita. Muutaman tv-sarjan jakson jakamisesta on vaadittu yli tuhatta euroa ja vihjattu oikeudellisilla toimenpiteillä, mikäli tätä summaa ei maksa. Tämä herättää varmasti närää. Korkeahkot summat ovat kuitenkin siinä mielessä joskus perusteltuja, että jakamisen yhteydessähän jakaminen on saattanut tapahtua vaikkapa sadalle tai tuhannelle käyttäjälle samanaikaisesti, jotka ovat näin saaneet elokuvateoksen laittomasti haltuunsa. Näin ollen jos esimerkiksi tuhat käyttäjää olisi kukin maksaneet elokuvateoksen katsomisesta 0,5 euroa, olisi tästä kertynyt 500 € yhtä teosta kohti menetettyjä tuloja. 

Hinnoissa on ilmeisesti kuitenkin neuvotteluvaraa. Tämän on haistanut lakiasiaintoimisto, joka tarjoaa verkossa hyvitys- ja korvauskirjeen vastaanottaneille neuvottelupalveluitaan. Korvaus tästä palvelusta suoritetaan lakipalvelun siitä osuudesta, jonka lakiasiaintoimisto asiakkaalleen neuvotteluin säästää. Tilanne saattaa tässä vaiheessa alkaa vaikuttaa sellaiselta, jossa vain juristit voivat voittaa.

Kirjeissä, joilla tiedostoja levittänyttä lähestytään, todetaan, että tekijänoikeuden loukkaus voidaan todeta rikokseksi rikoslain 49 luvun 1 §:n ja että poliisi voi tarvittaessa käyttää asian selvittämiseksi pakkokeinoja. Lisäksi kirjeissä mainitaan tekijänoikeuslain 57 §:n mukainen velvollisuus suorittaa hyvitys ja korvaus tekijänoikeuden haltijalle kaikesta haitasta, mikä levittämisestä on aiheutunut. Kirjeissä tarjotaan oikeudenomistajien puolesta mahdollisuutta sovintoon – maksamalla kirjeessä vaadittu summa.

Tällaisten kirjeiden lähettäminen on epäilemättä kannattavaa liiketaloudellisesti niin kauan kuin kirjeiden saajat pelästyvät riittävästi mahdollista poliisitutkintaa ja asiassa käytettyjä rikosnimikkeitä sekä mahdollista oikeudenkäyntiä. Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Saman kotitalouden verkossa voi olla useita käyttäjiä, useita koneita ja joissain tapauksissa myös naapuri voi käyttää verkkoa. Lisäksi yhdellä tietokoneella, jolla rikos voidaan tehdä, voi olla useampi käyttäjä.

Kotietsintä

Poliisi voi suorittaa asiassa kotietsinnän ja hankkia asiassa tarvittavan näytön, vai voiko? Aiheesta kirjoitettaessa on käytetty esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2014:58 sellaisen väitteen tukena, ettei tietokonetta voitaisi pakkokeinolain nojalla tulla kotiin tarkastelemaan/takavarikoimaan rikosintressin pienuuden ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Korkein oikeus lausui perusteluissaan ” kysymys on ollut rikoksesta…josta käytännössä lähes poikkeuksetta määrätään rangaistukseksi lievä sakkorangaistus. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kotietsintä rikkoo kotirauhaa...” Tapauksessa oli kyse huumausaineen käyttörikoksen jälkeen suoritetusta kotietsinnästä. Korkein oikeus huomautti suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta ”pienehköissä” rikoksissa, mutta huumausainerikoksen jälkeisestä kotietsinnästä on silti merkittäviä eroja tekijänoikeusrikokseen ja sen jälkeiseen mahdolliseen kotietsintään. Kyse on siitä, missä laajuudessa ja tarkoituksessa jakaminen on tapahtunut ja miten määritetään siitä aiheutuvan haitan arvo. Oikeuskäytännön tehtäväksi jää lopulta täsmentää se, mihin rima asettuu kotietsintää harkittaessa suhteessa tekijänoikeusloukkauksen laatuun. Tekijänoikeuslaissa tekijänoikeusrikkomuksesta on säädetty sakkorangaistus, rikoslaissa tekijänoikeusrikoksesta sakkoa tai maksimissaan 2 vuotta vankeutta. Epäilyn kohdentaminen teoksen jakajaan rikoslain nojalla voi siis oikeuttaa kotietsinnän, mutta tämän edellytysten täyttymisen kynnys on varsin korkea. On luonnollisesti kannattavampaa pelotella vaatimusten kohteena olevaa rikoslain säännöksillä kuin tekijänoikeuslain rikkomuspykälällä. Kirjeissä usein jätetäänkin tämä rikkomuksen mahdollisuus mainitsematta. Muutaman elokuvatuotoksen jakamisen johdosta rikoslailla ja kotietsinnällä uhkaaminen on mielestäni uskaliasta nimenomaisesti tekijänoikeuslain rikkomuspykälän vuoksi, mikä siis useissa tapauksissa todennäköisemmin tulisi sovellettavaksi. Mainittakoon, että myös rikkomuksen johdosta on tekijänoikeuden haltijalle suoritettava hyvitys ja korvaus vahingosta riippuen teon vakavuudesta ja tahallisuuden asteesta. 

Syyllisen määrittäminen

Oman vaikeutensa rikoksen selvittämisessä aiheuttaa se, että yhdellä tietokoneella voi olla useita käyttäjiä. ”Joku täällä asuvista sen on varmasti tehnyt” ei ole oikeudellisesti vahva väite, vaan tekijä on voitava yksilöidä. Yksityinen pysäköintivalvonta on osittain saanut tahollaan läpi sellaisen olettaman, että ajoneuvon haltija on sen oletettu käyttäjä, jollei muuta näytetä tämän taholta (KHO 2014:164). Tämä johtunee siitä, että 2006 vuonna väite ”en ajanut/pysäköinyt” levisi yleisesti käytetyksi väitteeksi, jolla perusteltiin syy välttyä maksuvelvollisuudelta. Todistustaakka langetetaan siis ajoneuvon haltijalle ainakin osittain - vahvemmin julkisessa pysäköinninvalvonnassa, mutta myös yksityisessä pysäköinninvalvonnassa, kun heiltä kysytään. Tästäkään en vetäisi johtopäätöstä, että tietokoneen omistaja olisi aina oletettu käyttäjä. Tietokoneita ei samalla tavalla rekisteröidä kuin ajoneuvoja ja niillä voi tosiasiallisesti olla monia käyttäjiä. Tietokoneen käyttöä ei niinikään ole mahdollista valvoa yhtä tarkasti kuin ajoneuvon. Toisaalta, oikeuskäytännössä löydettäneen keino kiristää todistustaakkaa tässäkin, mikäli väärinkäytösten yhteiskunnallinen haitta nousee riittävän korkeaksi.

Vaatimusten kohdentamisesta

Harmillista on mielestäni tekijänoikeusloukkauksien ”rankaisemisen” kohdistuminen siihen kohderyhmään, joka ei ole varsinaisesti loukkauksia mahdollistanut taho. Tekijänloukkauksethan mahdollistavat sellaiset tahot, jotka eivät näistä useimmiten jää kiinni. Nämä tahot osaavat salausjärjestelmien käytön ja näin pystyvät liikkumaan verkossa varsin anonyymisti. Vaille hyvitys- ja korvausvaatimuksia jäävät myös tällä hetkellä he, jotka ”vain” lataavat sarjoja, mutta eivät jaa niitä. Kyse on yhden asetuksen muuttamisesta peer-to-peer -ohjelmassa. Hyvitysvaatimukset kohdistuvat siis etupäässä tietotekniikasta, tiedostojen jakamisesta ja sen lainvastaisuudesta vähän tietäviin henkilöihin. Tämä ei sinänsä ole yksiselitteisesti väärin, mutta tuntuu samalla tavalla oikeudentajun vastaiselta kuin se, että suonensisäisesti käytettäviä huumeita maahantuovan rikollisjärjestön sijaan poliisin voimavarat keskitettäisiin pieniä määriä kannabiskasveja kasvattaviin henkilöihin – toisin sanoen kyse on resurssiallokaation virheellisyydeltä. Tässä asiassa tosin kyse ei ole julkisen vallan vaan yksityisten toimijoiden valinnoista.

Väkivalta, kunnianloukkaus ja uhkaus urheilussa

Urheiluoikeus on oikeudenalana nuori eikä vielä kovinkaan selkeärajainen. Useimmiten urheilun ja oikeuden välistä suhdetta arvioidaankin perinteisten oikeudenalojen, kuten sopimusoikeuden tai rikosoikeuden välityksellä. Tässä artikkelissa urheilua tarkastellaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tarkemmin artikkelissa keskitytään lyhyesti siihen, millä tavalla oikeusjärjestelmä suhtautuu urheilussa tapahtuvaan väkivaltaan, kunnianloukkauksiin ja uhkauksiin.

Laiton uhkaus ja urheilu

23.9.2015 Turussa pelatussa nelosdivarin ottelussa erotuomaria uhattiin fyysisellä väkivallalla. Muutama päivä ennen Turun tapahtumia Porissa erotuomariin kohdistettiin tappouhkaus. Googlettamalla selviää, että vastaavanlaiset tapaukset ovat kaikkea muuta kuin harvinaisia. Näissä tilanteissa reagointi jää kuitenkin useimmiten urheilun sisäisen kurinpitojärjestelmän ratkaistavaksi.

Tähän liittyen korkein oikeus on tapauksessa KKO 2005:137 todennut, että rikoksesta urheilun sisäisessä kurinpitojärjestelmässä määrätty kilpailukielto voidaan ottaa huomioon tuomioistuimen seuraamusharkinnassa. Urheilun sisäiset kurinpitojärjestelmät ovat kuitenkin sopimuspohjaisia ja koskevat vain niihin sitoutuneita urheilijoita. Kurinpitosäännöt ovat lisäksi erityissääntöjä, joilla pyritään esimerkiksi urheilun eettisten tavoitteiden ylläpitämiseen. Rikoslaki sen sijaan koskee kaikkia ja sitä on myös sovellettava yhdenvertaisesti. Tästä syystä esimerkiksi ruumiillisen koskemattomuuden ja kunnian suojelemisella ei ole urheilun kurinpidossa samaa merkitystä kuin rikoslain säännöksiä sovellettaessa. Urheilun sisäiset kurinpitoseuraamukset eivät voi syrjäyttää rikoslain mukaan määrättäviä seuraamuksia. Siten urheilussa tehdyt teot, jotka täyttävät jonkin rikoksen tunnusmerkistön, tulee korkeimman oikeuden mukaan arvioida ensisijaisesti rikosoikeudellisin perustein.

Vaikka korkein oikeus ei todennut, että urheilussa tehdyt rikokset tulisi aina saattaa oikeusjärjestelmän ratkaistavaksi, kannanotossa on kuitenkin nähtävissä urheilun oikeudellistumisen piirteitä. Merkittävimmät ratkaisut urheilun oikeudellistumisen suhteen, erityisesti, kun kyse on rikosoikeudesta ja urheilusta, tehdään kuitenkin käytännön tasolla urheiluorganisaatioiden sisällä.

Kunnianloukkaus ja urheilu - KKO 2005:137

Myöskään kunnianloukkaukset urheilussa eivät ole harvinaisia. Tapauksessa KKO 2005:137 oli kysymys siitä, että ravikilpailuihin osallistunut miesohjastaja oli kilpailutilanteessa nimitellyt naisohjastajaa halventavalla ilmaisulla "saatanan huora". Nimittely oli tapahtunut ravikilpailussa heti sen jälkeen, kun ohjastajat olivat lähdössä tapahtuneen kolaroinnin jälkeen ohjastaneet hevosensa radan ulkoreunaa kohti. Tapahtumat olivat alkaneet siitä, kun naisohjastajan hevonen oli laukannut. Kolaroinnin vuoksi myös miesohjastajan hevonen oli ajautunut laukalle. Nimittelyn olivat kuulleet naisohjastajan lisäksi ainakin ratavalvoja sekä hänen vierellään seissyt henkilö. Kilpailun jälkeen naisohjastajaa oli rangaistu hänen ajovirheestään ravikilpailuissa noudatettavien sääntöjen mukaisesti. Miesohjastaja puolestaan sai kilpailusääntöjen mukaisen rangaistuksen sopimattomasta kielenkäytöstä.

Miesohjastaja kertoi, että hänen tarkoituksensa oli ollut arvostella naisohjastajaa tämän ajosuorituksensa vuoksi. Miesohjastaja totesi lisäksi, että ravikilpailuissa on yleistä, että naisohjastajia nimitellään. Korkeimman oikeuden mukaan urheilukilpailuihin saattaa liittyä normaalia karkeampaa kielenkäyttöä muiden kilpailijoiden tai yleisön taholta. Urheilukilpailuihin osallistujat ovat tästä myös yleensä tietoisia ja osaavat siihen jossain määrin varautua. Ravikilpailuihin osallistuvia naisohjastajia on lisäksi nimenomaisesti varoitettu tästä. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että ilmaisu "saatanan huora" halvensi naisohjastajaa henkilönä ja naisena eikä ilmaisulla ollut ollut yhteyttä ajosuoritukseen. Tästä syystä myöskään raviohjastajien välinen tavanomaisesti karkea kielenkäyttö ei tehnyt hyväksyttäväksi ilmaisua, joka sisältönsä puolesta täyttää kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön.

Väkivalta ja urheilu - KKO 1997:129

Tapauksessa oli kysymys siitä, että pelaaja oli jääkiekkopelissä lyönyt toista pelaajaa poikittaisella mailalla niskaan niin, että tämä oli saanut aivotärähdyksen ja muita vammoja. Korkein oikeus totesi, että teko ylitti pelitilanteessa tavanomaisen rajuuden ja voimankäytön rajat, mistä syystä pelaaja tuomittiin pahoinpitelystä. Alemmassa oikeusasteessa hovioikeus lausui lisäksi, että jääkiekon luonteeseen kuuluu sääntöjen asettamissa rajoissa tapahtuva pelaajien puolin ja toisin hyväksymä voimakeinojen käyttö. Toisaalta pelaajat eivät kuitenkaan peliin osallistumalla anna suostumustaan sääntöjen vastaisten voimakeinojen käytölle. Kanssapelaajan tahallinen vahingoittaminen jää siis sekä pelin sääntöjen että pelaajan suostumuksen ulkopuolelle.

Tarkkasilmäinen lukija saattaa jälleen havaita, ettei väkivaltaa jääkiekossa tosiasiassa arvioida edellä mainittujen periaatteiden mukaisesti. Käytännön tasolla kyse onkin siitä, että urheilun sisäiselle kurinpitomenettelylle on annettu ensisijainen asema konfliktien ratkaisemisessa, vaikka kyse olisikin rikoslain perusteella rangaistavasta väkivallasta.

Ositus avoerossa

Avioliiton päättyminen on Suomessa säädelty kattavasti muun muassa perintökaaressa ja avioliittolaissa. Jos avioliitto päättyy, laista löytyy kyllä perusteet omaisuuden jaolle riippumatta siitä, pääsevätkö osapuolet sovintoon vai eivät.

Nykyään on kuitenkin perin tavallista elää pitkiäkin aikoja yhdessä solmimatta avioliittoa. Yhdessä asumista ilman papin aamenta nimitetäänkin yleisesti avoliitoksi. Pitkän avoliiton yhteydessä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, että parille kertyy yhteistä omaisuutta, aivan kuten avioliitossakin. Toisaalta voi olla myös epäselvää, mikä omaisuus on miehen, mikä naisen ja mikä on yhteistä. Kysymys kuuluukin, että miten omaisuus jaetaan avoeron sattuessa?

Vuonna 2011 voimaan tulleen avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain nojalla on mahdollista saada tuomioistuimen määräämä pesänjakaja toimittamaan omaisuuden erottelu. Kuten muissakin lain avopuolisoita koskevissa säännöksissä, edellytyksenä on niin sanottu tuloverolain mukainen avoliittosuhde: puolisoiden tulee olla asunut yhdessä vähintään viisi vuotta tai heillä tulee olla yhteinen lapsi.

Jos avopuolisot omistavat omaisuuden yhdessä, on lisäksi mahdollista hakea käräjäoikeudelta uskotun miehen määräämistä omaisuuden myymiseksi yhteisomistuslain mukaisessa järjestyksessä. Tällä tavoin on mahdollista estää toisen puolison kiusanteko, jolla hän pyrkii vaikkapa vaikeuttamaan yhteisen omaisuuden realisointia riitaisassa erotilanteessa.

Avoliiton yhteydessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että avoliitto ei, toisin kuin avioliitto, synnytä puolisolle avio-oikeutta toisen omaisuuteen. Käräjäoikeuden määräämän pesänjakajan on kuitenkin mahdollista omaisuuden erottelun lisäksi päättää erityisen hyvityksen määräämisestä. Hyvitys voi tulla kyseeseen vaikkapa silloin, jos toinen puoliso on esimerkiksi palkatta työskennellyt kokonaan toisen omistamassa yrityksessä tai jos toinen puoliso on varoillaan remontoinut toisen kokonaan omistamaa asuntoa. Hyvityksellä on siis mahdollista ehkäistä kohtuuttomia tilanteita, kun avio-oikeuden tarjoamaa suojaa ei ole tarjolla.

Loppuun on vielä syytä korostaa, että edellä selvitettyjen vaihtoehtojen käyttäminen tulee aina kalliimmaksi kuin sovinto. Jos osapuolten välit sen vain sallivat, sopiminen on aina tuomioistuinaloitteisia prosesseja suositeltavampi vaihtoehto. Sopiminen avoerosta ja joko yksin omistetun tai yhteisen omaisuuden erottelusta ja mahdollisesta hyvityksestä on aina syytä tehdä kirjallisesti ja asiantuntijan avustuksella. Sopiminen on mahdollista myös ennen eron sattumista, eräänlaisella "avoehdolla". Tällöin kyse on siis puolisoiden etukäteisestä yksityisoikeudellisesta sopimuksesta koskien sitä, miten heidän omaisuutensa tullaan jakamaan mahdollisen eron sattuessa.

Toimistomme lakimiehet laativat sopimuksia omaisuuden erottelusta (sekä etu- että jälkikäteisiä) ja toimivat tarvittaessa käräjäoikeuden määräämänä pesänjakajana.

Alkoholin tarjoaminen ja ostaminen alaikäiselle

Alkoholin tarjoaminen alaikäiselle

Alkoholilain mukaan alkoholirikkomukseen syyllistyy henkilö, joka tarjoaa alle 18-vuotiaalle alkoholijuomaa siten, että alaikäinen juopuu. Tarjoamista on kuitenkin pidettävä myös kokonaisuudessaan moitittavana ottaen huomioon alaikäisen ikä, kypsyysaste ja muut olosuhteet. Alaikäisen ikä ja kypsyysaste ovatkin arvioinnissa olennaisia: alkoholijuoman tarjoaminen 16-17 -vuotiaalle ei ole yhtä moitittavaa kuin alkoholijuoman tarjoaminen esimerkiksi 10-12 -vuotiaalle. Kuitenkaan esimerkiksi vähäisen alkoholimäärän tarjoaminen nuorelle perhepiirissä aterian yhteydessä ei ole rangaistavaa.

Mitä sitten tarkoitetaan tarjoamisella? Termillä tarkoitetaan sekä alkoholijuoman tarjoamista toiselle esimerkiksi tarjoajan hallussa olevasta pullosta että alkoholiannoksen ostamista toiselle alkoholijuoman anniskelupaikassa kuten pubissa tai baarissa.

Muut olosuhteet voivat liittyä esimerkiksi tarjoajan asemaan tai ikään. Moitittavuutta lisää varsinkin se, että alkoholijuomaa tarjoava on alaikäiseen nähden erityisessä vastuuasemassa. Kotitilaisuuksissa tarjoaminen saattaa sen sijaan olla vähemmän moitittavampaa kuin esimerkiksi alkoholin tarjoaminen puistossa talvisaikaan. Muiden olosuhteiden arviointiin vaikuttaa myös tarjotun juoman laatu, jolloin moitittavampaa on tietty tarjota väkiviinaa kuin esimerkiksi siideriä tai olutta. Toisaalta rangaistavasta alkoholijuoman tarjoamisesta ei ole kyse silloin, kun esimerkiksi 15-17 -vuotiaat alaikäiset tarjoavat toisilleen alkoholia. Tällön alkoholia toiselle tarjoava nuori tosin syyllistyy alkoholirikkomukseen jo sillä perusteella, että alle 18-vuotias ei saa pitää hallussaan alkoholijuomaa

Alkoholin ostaminen alaikäiselle

Alkoholijuoman ostaminen alkoholin myyntipisteestä ja sen luovuttaminen alaikäiselle on sen sijaan rangaistavaa alkoholirikoksena. Tällainen alkoholijuoman välittäminen tai luovuttaminen ilman palkkiotakin on rangaistavaa siitä huolimatta, juopuuko nuori vai ei. Alkoholin ostaminen ja luovuttaminen alaikäiselle on lisäksi rangaistavaa, vaikka alaikäinen itse pyytäisi alkoholia. Alaikäisen suostumus tai pyyntö voidaan kuitenkin ottaa huomioon, kun arvioidaan teon moitittavuutta.

Alkoholilain mukaan vähittäismyyjä ei saa myydä alle 18-vuotiaalle alkoholijuomaa eikä alle 20-vuotiaalle väkevää alkoholijuomaa. Alkoholia ei myöskään saa myydä selvästi päihtyneelle, häiritsevästi käyttäytyvälle taikka kenellekään, jos on aihetta olettaa, että henkilö välittää alkoholia alkoholilain vastaisesti esimerkiksi alaikäiselle. Mainittujen vähittäismyyntikieltojen valvomisesta vastaa myyntitilanteessa kukin myyjä itsenäisesti, mistä syystä yksittäinen myyjäkin voi syyllistyä alkoholilain vastaiseen myyntiin.

Mainittakoon vielä, että alkoholilaissa kielletään alkoholijuoman välittäminen palkkiota vastaan täysi-ikäisellekin henkilölle. Olennaista on siis, että välittämisestä maksetaan kulujen lisäksi myös varsinainen palkkio. Palkkio maksetaan yleensä rahana, mutta myös esineen antaminen, palvelus tai mikä tahansa muu suoritus voidaan katsoa palkkioksi. Palkkiolla ei välttämättä tarvitse olla taloudellista arvoa. Toiselle henkilölle tämän pyynnöstä laillista alkoholijuomaa tuovan ei katsota ottavan välittämisestä palkkiota, jos hänen saamansa vastike on täysin samansuuruinen kuin hänen itse suorittamansa vastike kaupassa. Selvää on, että vähittäismyyjän on vaikeampi valvoa tällaista menettelyä.

Kauppiaan vastuu ja oikeus valita asiakkaansa

Valvira (sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) valvoo alkoholilain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamista. Valviran ohjeistuksen mukaan vastuu alkoholijuomien myynnin valvonnasta on vähittäismyyjällä, jolloin myyjän on huolehdittava siitä, että myyntihenkilökunta tuntee alkoholijuomien myyntiä koskevat säädökset ja myös nuodattaa niitä. Valviran suosittelemassa omavalvontasuunnitelmassa vähittäismyyjän onkin huomioitava muun muassa se, miten estetään alkoholin myynti alaikäiselle, selvästi päihtyneelle tai alkoholin välittäjälle.

Vastuu on siis vähittäismyyjällä, mutta samalla keinot ovat pitkälti myyjän määriteltävissä. Joka tapauksessa asiakkaan ikä on aina tarkistettava ennen myyntiä, jos myyjä on epävarma ikärajan täyttymisestä. Lisäksi myynti on kielletty, mikäli on aihetta olettaa luvatonta luovuttamista tai välittämistä. Yleisesti ottaen luvatonta välittämistä on aihetta olettaa ainakin, jos myyjä esimerkiksi näkee myymälän edessä nuorten tai selvästi päihtyneiden antavan rahaa alkoholijuoman ostajalle. Ääriesimerkkejä lukuun ottamatta aihetta olettaa -käsitettä on hankala määritellä. Tästä syystä onkin ymmärrettävää, että vähittäismyyjä sekä myyntityöntekijät ottavat ajoittain tiukan kannan säännösten noudattamisessa. Ylilyöntejä tullaan näkemään myös tulevaisuudessa. Kuten mainittua, pahimmassa tapauksessa yksittäinen myyjäkin saattaa syyllistyä alkoholilainsäädännön rikkomiseen.

Oman erityispiirteensä aiheeseen antaa kauppiaan oikeus valita asiakkaansa. Perustuslakivaliokunta on linjannut, tosin majoitus- ja ravitsemisliikkeitä koskevan lakiehdotuksen yhteydessä, että asiakasvalintaoikeudella tarkoitetaan liikkeenharjoittajan oikeutta valita asiakkaansa, kunhan kyse ei ole kielletystä syrjinnästä. Liikkeenharjoittajan oikeus valita asiakkaansa onkin perustuslaissa turvatun elinkeinonvapauden ja omaisuudensuojan näkökulmasta perusteltua. Kielletystä syrjinnästä ei kuitenkaan voine olla kyse, mikäli myyjä arvioi alkoholilainsäädännössä määriteltyjä tilanteita virheellisesti.

Hoitovirhe, vahinko ja korvaus - osa 1

Jokaisessa ammatissa työntekijälle sattuu toisinaan lapsuksia. Virheet, virhearvioinnit ja lievä huolimattomuus kuuluvat elämään osana ihmisyyttä, mutta tietyissä ammateissa yhdenkin virheen seuraukset voivat olla korostuneen vakavia. Kun virheen seurauksena on henkilön terveydentilan mahdollinen pysyvä heikkeneminen tai pysyvä vamma, nousee virheen arvo mittaamattoman suureksi ainakin vahingosta kärsivälle osapuolelle.

Henkilövahingon kokenut potilas voi vaatia kärsimänsä vahingon perusteella korvausta esimerkiksi kivusta, särystä, tilapäisestä ja pysyvästä haitasta sekä vahingosta aiheutuneista hoitokuluista. Kyse on vakuutuskorvauksesta, jota myönnetään vahingonkorvausoikeudellisin perustein. Korvaus perustuu siihen, että kaikkien terveydenhuoltoa harjoittavien tahojen on vuonna 1986 annetun ja tällä hetkellä uudistustyön alla olevan potilasvahinkolain mukaan oltava vakuutettuja potilasvahinkojen varalta. Potilasvahinkoja korvataan vuosittain hieman vajaa 2400 noin 8000 hakemuksen perusteella. Potilasvahinkoasioita käsittelee oma niihin erikoistunut toimielin – potilasvahinkokeskus. Potilasvahinkokeskuksen verkkosivulta osoitteessa www.pvk.fi löytyy kaavake, jonka voi täyttää itse hoitovirheen tapahduttua. Potilasvahinkokeskuksen päätökseen tyytymätön voi saattaa asiansa potilasvahinkolautakuntaan, joka itsenäisenä ja riippumattomana lautakuntana antaa asiassa ratkaisusuosituksen tai lausunnon. Nämä suositukset ja lausunnot eivät ole sitovia, mutta usein ohjaavat potilasvahinkokeskuksen päätöksentekoa.

Potilasvahinkokeskus ei kuitenkaan ole ainoa reitti, sillä vahingonkorvausta voi vaatia myös suoraan vahingonkorvauslain nojalla käräjäoikeudessa, joka niinikään voi pyytää potilasvahinkolautakunnalta lausuntoa. Järkevin vaihtoehto useimmassa tapauksessa on kuitenkin ensin mainittu eli potilasvahinkokeskuksen ja potilasvahinkolautakunnan kanssa asiointi. Kielteinen korvauspäätös ja ratkaisukehotus/lausunto ei nimittäin merkitse asian olevan loppuun käsitelty, sillä näiden jälkeen voidaan vielä aloittaa tuomioistuinprosessi toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja edetä aina korkeimpaan oikeuteen saakka. Toki mainittakoon, että useimmiten asiassa saadaan oikeudenmukainen ratkaisu jo mainituissa instansseissa, erityisesti asianmukaisella menettelyllä eli asian huolellisella valmistelulla ja perustelulla.

Korvattava vahinko vai ei?

Onko kysymyksessä potilasvahinkolain tarkoittama korvattava vahinko eli tutkimuksesta, hoidosta tai muusta vastaavasta käsittelystä taikka sen laiminlyönnistä todennäköisesti aiheutunut henkilövahinko? Kysymykseen haetaan vastausta arvioimalla aiheutuneen vahingon ja sen aiheuttajan välistä syy-yhteyttä, jonka on lähtökohtaisesti oltava yli 50 prosenttisesti todennäköinen. Vahingon tulee olla siis suora seuraus siitä, mitä hoidossa on tehty virheellisesti tai jätetty tekemättä oikein. Seurauksen ei tarvitse olla välittömästi ilmenevä. Määräaika korvauksen hakemiselle on 3 vuotta ja erityisestä syystä 10 vuotta. Vahingon syy-yhteyden laajuudesta mainittakoon hieman karkea esimerkki, jossa liikuntavammana aiheutuneen jänteen repeämisen hoidon yhteydessä tehdyn virheen katsottiin olevan syy-yhteydessä myöhemmin puhjenneeseen masennukseen (PVLtk Dnro 1150/2007). Lisäksi pohdinnassa arvioidaan niin sanottua lisävahinkoedellytystä suhteessa hoidettavaan sairauteen. Tällä tarkoitetaan sitä, miten esimerkiksi diagnoosin viivästymisen aiheuttama lisävahinko vaikutti juuri kyseiseen sairauteen ja sen tyypilliseen kulkuun. Olisiko sairauden kulku ollut vastaava myös ilman hoitovirhettä?

Korvattavaa vahinkoa ei synny mikäli vallitsevasta hoitotavasta ja ammatillisesta taitotasosta ei ole poikettu. Ratkaisevana pidetään sitä, voidaanko olettaa, että kuka tahansa oman erikoisalansa kokenut asiantuntija olisi vastaavassa tilanteessa toiminut toisella tavalla eli tavalla, jolla vahinko olisi vältetty. Vertauskohtaa haettaessa huomioidaan myös resurssit ja olosuhteet tapahtumahetkellä. Jälkiviisautta, eli tapahtumahetken jälkeen saatua tietoa ei ratkaisussa oteta huomioon. Vain ne seikat, jotka hoitavalla taholla oli tosiasiassa mahdollisuus tietää perustavat ne resurssit, joilla terveydenhuollon asiantuntija voi toimia.  Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että terveyskeskuksessa työskentelevältä aloittelevalta lääkäriltä ei voida odottaa samanlaista ammattiosaamista päiväntasaajan seudulta potilaan sisäelimiin koteloituneen loisen aiheuttamien oireiden diagnosoinnissa ja hoidossa, kuin asiaan erikoistuneelta lääkäriltä Auroran sairaalan trooppisten tautien hoidosta vastaavalla infektio-osastolla. Terveyskeskuksessa työskentelevältä lääkäriltä voidaan odottaa kuitenkin huolellista tutkimusta ja sitä, että hän tarvittaessa ohjaa potilaan eteenpäin erityisosaamista tarjoavalle taholle. Huolellisuusvelvollisuuden laiminlyönti voi tapahtua juuri siinä vaiheessa, kun osaamisen puute korvataan ”tuskin tässä mitään on” -asenteella. Tällöin on poikettu siitä huolellisuudesta, mitä jokaiselta lääkäriltä voidaan odottaa.

Milloin avustajaa tarvitaan?

Oikeudellista apua ei usein tarvita asioitaessa potilasvahinkokeskuksen kanssa. Keskuksen verkkosivut ovat selkeät ja informoivat, eikä vahinkoilmoituksen täyttäminen ole vaikeaa. Siinä vaiheessa, kun potilasvahinkokeskuksen päätös on kielteinen ja oma mielipide päinvastainen, on järkevää tukeutua ammattilaisen apuun. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy tarjoaa ammattiapua juridiikan ja terveydenhuollon rajapinnassa luotettavasti ja ammattitaidolla. 

Voiko myyjän irtisanoa huonon työtuloksen perusteella?

Vaikeina taloudellisina aikoina myyntityö ei ole helppoa. Ihmisten taloudellisesta tilanteesta huolimatta myyntityöntekijälle asetetaan monenlaisia odotuksia, esimerkiksi tulostavoitteiden muodossa. Myyjän näkökulmasta voidaan kysyä, ovatko työnantajan tavoitteet realistisella tasolla. Työnantajan näkökulmasta katsottuna kysymys on siitä, että työskenteleekö myyjä tarpeeksi tehokkaasti tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Tässä artikkelissa myyntityöntekijän ja myynnin esimiehen irtisanomissuojaa tarkastellaan oikeuskäytännön näkökulmasta.

Työsopimuslain säännökset

Työsopimuslain mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää muun muassa työsopimuksesta johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään.

Työsopimuksesta johtuvien velvoitteiden vakava laiminlyönti tai rikkominen voi ilmetä joko yleisenä velvoitteiden vastaisena menettelynä tai työsopimuksessa sovitun erityisvelvoitteen laiminlyöntinä tai rikkomisena. Kummassakin tapauksessa kuitenkin edellytetään, että sopimuksen vastainen toiminta vaikuttaa niin vakavalla tavalla sopijapuolten keskinäiseen asemaan sopimussuhteessa, että sopimussuhteen jatkamiselle ei ole edellytyksiä. Esimerkkeinä voidaan mainita työvelvoitteen laiminlyönti, työtehtävien puutteellinen hoito, luvattomat poissaolot taikka jatkuva tai toistuva myöhästely. Irtisanomisperusteena voi olla myös ilmeinen huolimattomuus työssä, työnantajan työnjohtooikeuden rajoissa antamien määräysten noudattamatta jättäminen ja epäasianmukainen käyttäytyminen. Joka tapauksessa menettelyn on kohdistuttava työsuhteen kannalta olennaisena pidettäviin velvollisuuksiin.

Työsopimuslain mukaan työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, jotka työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työnantaja voi siten antaa määräyksiä siitä, miten työtä on tehtävä ja mihin työtehtäviin työntekijän on erityisesti keskityttävä. Työnantaja voi myös asettaa työntekijälle työn tuloksellisuutta koskevia tavoitteita ja mitata työntekijän suoriutumista työssään erilaisilla määrällisillä tai taloudellista tulosta kuvaavilla mittareilla. Työnantajan työnjohto-oikeudesta ei kuitenkaan seuraa sitä, että työnantaja voisi liittää asettamiinsa tulostavoitteisiin tai valitsemiinsa mittareihin uhkaa työsuhteen irtisanomisesta, sillä työnantaja ei voi määräyksillään ja tavoitteillaan laskea työsopimuslain mukaista irtisanomiskynnystä. Toisaalta niissä tapauksissa, joissa vaillinainen työsuoritus ei perustu työntekijän tahalliseen tai ilmeisen huolimattomaan menettelyyn, työvelvoitteen rikkomisen tai laiminlyömisen tulee muutoin olla erityisen vakava, jotta työsuhteen jatkamiselle ei ole enää edellytyksiä.

Työntekijän myyntikatetavoitteen saavuttamatta jääminen

Korkeimman oikeuden tapauksessa KKO 2014:98 oli kyse siitä, että Gigantti-myymälä irtisanoi kahden varoituksen jälkeen kodinkoneliikkeen myyjän työsopimuksen hänen myyntityöstään lasketun kateprosentin alhaisuuden vuoksi. Myymälä oli irtisanonut kodinkoneiden osa-aikaisena myyjänä työskennelleen työntekijän työsopimuksen sillä perusteella, että työntekijän myyntikateprosentti oli kahden varoituksen jälkeenkin ollut huomattavasti alhaisempi kuin yhtiö oli edellyttänyt myyjiltään. Yhtiö oli asettanut tavoitteeksi, että kukin myyjä saavuttaa keskimäärin vähintään 80 prosenttia siitä myyntikateprosentista, jonka paras samalla osastolla työskentelevä myyjä saavuttaa. Korkein oikeus katsoi, että työnantajalla ei ollut asiallista ja painavaa perustetta irtisanomiselle, sillä kateprosentin alhaisuus ei yksinään osoittanut myyjän työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä.

Tapauksessa työnantaja vetosi myyntikatteen ja kateprosentin suureen merkitykseen yhtiölle ja siihen, että kateprosentin jatkuva heikko taso oli yksinään niin painava peruste työsuhteen päättämiselle, että työntekijän muut hyvät ominaisuudet työntekijänä eivät voineet muuttaa tilannetta. Yhtiön käsityksen mukaan yhtiöllä oli ollut oikeus vapaasti määritellä se suoriutumistaso, jota se edellytti työntekijöiltään. Yhtiön mukaan myyntikateprosentti kertoi siitä, miten hyvin myyjä oli onnistunut myymään asiakkaille parempikatteisia tuotteita, lisätakuita, vakuutuksia, rahoituspalveluja sekä oheistuotteita. Yhtiö oli kertomansa mukaan kuitenkin aina korostanut työntekijöilleen, että myyjä ei saa tyrkyttää näitä tuotteita ja palveluja asiakkaille.

Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että vaaditun työtuloksen saavuttamatta jättäminen voi olla irtisanomisperuste vain, jos se on johtunut työntekijän viaksi katsottavasta syystä. Tulostavoitteen tulee lisäksi olla kohtuullinen suhteutettuna kyseisen työntekijän asemaan ja hänen mahdollisuuksiinsa vaikuttaa tulokseen. Mikäli työntekijä ei saavuta asetettuja tavoitteita tai suoriutuu työstään tulosmittareiden valossa muita heikommin, työnantajan tulee edelleen selvittää, mistä alisuoriutuminen johtuu, ja antaa selvät ohjeet siitä, miten työntekijä voi käytännössä saavuttaa tulostavoitteet. Korkeimman oikeuden mukaan työnjohdon ja henkilöstöhallinnon tarpeita varten suunnitellut taloudelliset ja laskennalliset mittarit eivät riitä osoittamaan, onko työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä tapahtunut. Yksi laskennallinen mittari ei tässä suhteessa anna riittävän kattavaa käsitystä työntekijän suorituksesta kokonaisuudessaan.

Tapauksessa Gigantti Oy oli irtisanomisperusteena vedonnut ainoastaan työntekijän riittämättömään myyntikateprosenttiin. Työntekijä oli siis saavuttanut euromääräiset myyntitavoitteensa sekä suoriutunut asiakaspalvelutyöstä hyvin. Varoitukset saatuaan myyjä oli parantanut myös myyntikateprosenttiaan, vaikka hänen tuloksensa oli edelleen jäänyt useita prosenttiyksikköjä heikommaksi kuin muilla myyjillä, jotka niin ikään olivat nostaneet omaa kateprosenttiaan. Myyjän velvollisuutena oli työnantajan ohjeidenkin mukaan ollut myydä asiakkaille myös niitä tuotteita, joiden kate oli ollut alhainen tai jopa negatiivinen, eikä hänellä ollut mahdollisuutta vaikuttaa myytävien tuotteiden katteisiin.

Työntekijän tehottomuus, kyvyttömyys tai passiivisuus

Vanhemmassa oikeuskäytännössä on hyväksytty työsuhteen päättämisen perusteeksi se, että työsuoritus jää puutteelliseksi työntekijän tehottomuuden, kyvyttömyyden tai passiivisuuden johdosta. Tapauksessa KKO 1993:99 oli kyse työsopimuksen irtisanomisesta, kun työntekijä ei ollut saavuttanut hänelle asetettua tulostavoitetta. Työntekijä oli ollut yksi yhtiön kolmesta vakuutuskonsultista. Yhtiön saamat tuotot olivat olleet asiakkailta erilaisista toimeksiannoista tulevia palkkioita. Työntekijän tulos työsuhteen koko kestoajalta oli ollut huono. Yhtiön kirjanpidon mukaan työntekijän tulos olikin jäänyt huomattavasti muiden vakuutuskonsulttien alapuolelle. Tulos ei myöskään parantunut työsuhteen kestäessä suoritetusta seurannasta ja työntekijän kanssa käydyistä useista keskusteluista huolimatta. Korkeimman oikeuden mukaan yhtiöllä oli ollut työntekijästä riippuvista syistä erityisen painava syy irtisanoa työntekijän työsopimus.

Esimiehen asema tulostavoitteiden saavuttamisessa

Esimiehen asema aiheeseen liittyen poikkeaa jossain määrin työntekijän asemasta. Helsingin hovioikeuden mukaan kuitenkaan pelkästään se seikka, että yhtiö ei saavuta talousarvion mukaisia tavoitteitaan, ei varsinaisesti kerro mitään johtajan työnteosta. Tämä soveltuu erityisesti, mikäli kilpailu yhtiön toimialalla on kovaa ja kilpailulla on vaikutuksensa yhtiön tulokseen. Helsingin hovioikeus on linjannut lisäksi, että laskelmat budjetista jäämisestä eivät itsessään osoita, että esimiehen irtisanomiseen olisi painavat ja asialliset perusteet.

Eräässä työtuomioistuimen tapauksessa työnantaja oli irtisanonut myymälänhoitajana työskennelleen työntekijän myymälän huonon tuloksen vuoksi. Kun myymälänhoitajan mahdollisuudet vaikuttaa myymälän tuloskehitykseen olivat ulkopuolisten tekijöiden rajoittamat ja kun myymälän tulos oli myymälänhoitajan työsuhteen viimeisten kuukausien aikana kehittynyt myönteiseen suuntaan, työnantajan katsottiin irtisanoneen myymälänhoitajan ilman erityisen painavaa syytä. Työtuomioistuin katsoi lisäksi, että yhtiön johdon olisi huonon tuloskehityksen havaittuaan itse tullut ryhtyä vallassaan oleviin tervehdyttämistoimenpiteisiin, muun muassa suorittamalla taloudellisten syiden edellyttämä henkilökunnan supistaminen, johon myymälänhoitajalla ei ollut yksinään valtuuksia.

Toisessa työtuomioistuimen tapauksessa katsottiin kuin myös, että kaupan osastonhoitajan irtisanominen oli laiton. Osastonhoitaja olisi voinut vaikuttaa edistävästi osastonsa tulokseen lähinnä myyntiylijäämää lisäämällä sekä henkilöstö- ja markkinointikustannuksia supistamalla. Myyntiylijäämä oli ollut vähäinen, mikä oli johtunut ostoista annetuista liian suurista alennuksista. Selvityksen mukaan kauppa ei ollut antanut nimenomaisia ohjeita myyntihintojen määräämisestä. Osastonhoitajalla ei siten ollut mahdollisuuksia päättää osastonsa henkilöstön määrästä muutoin kuin tekemällä asiasta ehdotuksia esimiehelleen.