Vielä kerran yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Yhtiömme velvoiteoikeusekspertti, Tapio Hokkanen, kirjoitti 8.12.2015 artikkelin todistustaakasta koskien yksityistä parkkivalvontaa. Samoin kuin Juha Karhu on kritisoinut korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2010:23 sillä perusteella, että korkein oikeus tulkitsi asiaa ainoastaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sivuuttaen julkisoikeudelliset kysymykset, voidaan Hokkasen tulkintaa kritisoida sillä perusteella, että siinä sopimusoikeus jyrää prosessioikeudellisen näkökulman. Mainitut näkökulmat eivät kuitenkaan mielestäni ole ristiriidassa.

Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskeva yleissäännös kuuluu seuraavasti: 

Riita-asiassa kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteilla.

Apokalyptinen esimerkki tuloksensa maksimoimiseen pyrkivän parkkifirman jokaiselle turkulaiselle lähettämästä valvontamaksusta on arvatenkin kärjistetty, mutta myös hieman harhaanjohtava. Ensinnäkään Jyrki Virolainen ei puhu siitä, että vastaaja kiistää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, vaan siitä, että vastaaja myöntää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, muttei halua ilmaista, kuka ajoneuvoa ajoi. Jos vastaaja kiistää ajoneuvon paikallaolon, asia voidaan ratkaista siten, että kantaja olisi velvollinen esittämään riittävän näytön siitä, että ajoneuvo on ollut parkkialueella. Tämä onnistuisi esimerkiksi siten, että parkkiyhtiö esittää kirjallisena todisteena valokuvan ajoneuvon rekisterikilvestä, tai jollain muulla tavalla, jonka tuomioistuin harkitsee riittäväksi näytöksi.

Jos taas vastaaja, joka on myös ajoneuvon rekisteriotteeseen merkitty ajoneuvon omistaja/haltija, kiistää pysäköineensä ajoneuvon parkkialueelle, voidaan vastaajalle asetettaa tietynasteinen näyttövelvollisuus siitä, ettei hän ajanut ajoneuvoa. Tässä vaiheessa päästäänkin Virolaisen perusteluun siitä, että jos vastaaja tuo edukseen esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava väitteensä todisteilla. Kursivoitu fraasi löytyy myös edellä siteeratusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Kyseessä ei siis ole lakiin perustumaton kuluttajalle asetettu käänteinen todistustaakka siitä, ettei kuluttaja ole sitoutunut sopimukseen.

Kyse ei ole siitä, että ajoneuvon omistajuutta/haltijuutta pidettäisiin osoituksena siitä, että ajoneuvon omistaja/haltija olisi automaattisesti ajoneuvon kuljettaja, jolloin todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta siirtyisi kokonaisuudessaan vastaajalle. Jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa, eikä esitä minkäänlaista perustetta väitteelleen, omistajuutta/haltijuutta voidaan kuitenkin pitää riittävänä näyttönä. Tilanne on eri, jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa ja esittää väitteelleen jonkinlaisen uskottavan perusteen. Tapauksen KKO 2010:23 taustalla olevassa käräjäoikeuden ratkaisussa ei pidetty uskottavana, että vastaaja ei miltään osin muistanut, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Käräjäoikeus totesikin, että ajoneuvon omistaja/haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä se on. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi kantajan näyttäneen toteen, että vastaaja oli ollut ajoneuvon kuljettajana.

Kuten edellä olevasta käräjäoikeuden ratkaisusta huomataan, vastaajan tuomitsemiseen ei edellytetä täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Virolainenkin myöntää tämän. Tästä ei kuitenkaan Virolaisen mukaan seuraa se, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista seikoista (fakta), etenkään sellaisista seikoista, joita yhtiön ei ole mahdollista näyttää toteen, mutta jotka auton omistajan/haltijan on helppo näyttää toteen. Vastaaja voi esimerkiksi osoittaa henkilön, joka ajoneuvon tosiasiassa on pysäköinyt, tai esittää rikosilmoituksen siitä, että ajoneuvo on otettu haltuun luvattomasti tai varastettu. Samalla tavalla menetellään esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa joku on ottanut pikalainoja käyttämällä muun henkilön verkkopankkitunnuksia. Normaalisti asia selviää esittämällä rikosilmoitus asiasta.

Oman lisänsä asiaan tuo asianosaisen totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa riita-asian asianosaiselle on yleensä asetettu positiivinen totuusvelvollisuus. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on oikeudenkäynnissä niin kantajalla kuin vastaajallakin velvollisuus kertoa totuudenmukaisesti, mitä hän asiasta tietää, ja vastattava esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Väärän tiedon antaminen tai tiedon salaaminen on rangaistavissa perättömänä lausumana. Tästä näkökulmasta vastaaja ei voi olla kertomatta, kuka ajoneuvoa on ajanut, jos hän tämän seikan tietää.

Kaiken lainsäädännön (laajasti ymmärrettynä) taustalla on tarkoitus ajaa jonkinlaista yhteiskunnallista tavoitetta. Jos tavoitteena on, että elinkeinovapauden puitteissa sallittu ja laillinen toiminta mahdollistetaan tarpeellisin esimerkiksi kuluttajaa suojaavin rajoituksin, todistustaakkaa ei voida asettaa siten, että se käytännössä estää elinkeinonharjoittajan toiminnan. Todistustaakka on sen sijaan asetettava siten, että se toteuttaa sekä lainsäädännössä asetettuja tavoitteita että aineellista oikeutta (esim. sopimusoikeutta), mutta myös suojaa asianosaisten asemaa oikeudenkäynnissä. Edellä mainitut esimerkit todistustaakan jaosta eivät loukkaa vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.

Hillittömän joukkokanteen pelossa en halua ottaa kantaa siihen, voidaanko yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta välttyä vetoamalla siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa. Seuraa mielenkiintoinen tietoisku oikeusfilosofian maailmasta: Oikeustieteessä on sekä olemisen että pitämisen maailma. Siitä, miten jonkin oikeudellisen asiantilan pitäisi olla, ei voida tehdä päätelmää siitä, miten asia todellisuudessa on. Ja toisinpäin. Mielestäni oikeudellisen asiantilan pitäisi olla sellainen, että yksityiseltä pysäköintimaksulta ei voida välttyä vetoamalla pelkästään siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa esittämättä mitään perusteita väitteelleen. Asia ei välttämättä todellisuudessa ole näin. Varsinkin, kun otetaan huomioon kuluttajansuojalaista tehdyt tulkinnat. Ehkä asiaan joskus saadaan arvovaltainen vahvistus korkeimmalta oikeudelta. Niin kauan kuin vahvistusta ei ole saatu, kyse on lähinnä mielipiteistä.

Tarvitseeko se parkkisakko nyt maksaa vai ei?

Pysäköinninvalvonta, erityisesti yksityinen pysäköinninvalvonta, on viime vuosina herättänyt runsaasti keskustelua. Tämän artikkelin tarkoitus on paloitella asia ja toivottavasti vastata joihinkin parkkisakkoja koskeviin kysymyksiin. Varoituksen sanana todettakoon, että seuraavassa kuultavat ovat pitkälti allekirjoittaneen omia näkemyksiä enkä vastaa niiden käytännön testaamisesta aiheutuneista seurauksista edes moraalisella tasolla. Se, miten asiat suomalaisessa oikeuskäytännössä ovat, muuttuu taas näppärästi yhdellä korkeimman oikeuden ratkaisulla.

Aloitetaan käsitteillä, jotta ei tulisi mitään hämminkiä. Pysäköintivirhemaksulla tarkoitetaan yleisesti viranomaisen, siis parkkipirkon, antamaa julkisoikeudellista maksua. Siihen pätevät aivan eri lainalaisuudet kuin yksityiseen valvontamaksuun, joka taas korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on autoilijan ja pysäköinninvalvontafirman välille syntyvä sopimus. Näistä ensimmäistä tunnettu pysäköintijuristi Jonne Rantanen käsitteli oivassa artikkelissaan pari viikkoa sitten, nyt keskitytään jälkimmäiseen.

Ehkä tunnetuin yksityistä pysäköinninvalvontaa käsittelevä ratkaisu on KKO 2010:23. Sen otsikon mukaan yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti.

Ratkaisussa oli siis kyse siitä, olivatko konkreettinen auton pysäköinti ja ratkaisun otsikossa siteeratut klausuulit riittäviä synnyttämään sopimuksen yhtiön ja auton kuljettajan välille. Olivathan ne. Toisin kuin nettikeskusteluja selailemalla ehkä luulisi, tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä kiistaa, vaan korkeimman oikeuden ratkaisu on tältä osin mielestäni yksiselitteinen. Sopimus on pätevä ja valvontamaksu tulee maksaa. 

Mutta onko asia tällä selvä? Ei välttämättä. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei vastannut siihen kysymykseen, miten menetellään jos auton omistaja kiistää itse pysäköineensä sakotetun auton. Korkein oikeus katsoi tässä tapauksessa suoraan tulleen alemmissa oikeusasteissa selvitetyksi, että kyseisessä tapauksessa auton kuljettajana toimi sen omistaja.

Kysymys siitä, kenelle kuuluu todistustaakka auton kuljettajan selvittämisestä, on herättänyt paljon keskustelua. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen on suorastaan kiivaasti sitä mieltä, että todistustaakka tulee ratkaista prosessuaalisten todistustaakkasääntöjen perusteella siten, että ”kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.”.

Itse olen jyrkästi eri mieltä. Kun korkein oikeus kerran on nimenomaisesti todennut, että kyse on yhtiön ja kuljettajan välisestä sopimuksesta, tulee asiassa menetellä sopimusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Jotta voi näyttää sopimuksen olevan olemassa, tulee näyttää sopimuksen synty. Jotta voitaisiin näyttää sopimuksen syntyminen, tulee tietysti voida näyttää sopimuksen osapuolet. Olisin tietysti voinut ilmaista asian myös siten, että sopimukseen vetoavan täytyy näyttää sopimuksen sisältö (johon tietysti kuuluu sopimuksen osapuolet), mutta edellä lausuttu kuulosti jotenkin siistimmältä.

Lähestyn asiaa fiktiivisen esimerkin avulla. Kuvitellaan, että yksityinen pysäköinninvalvoja läväyttää turkulaisella parkkipaikalla valvontamaksun sinänsä väärin pysäköidylle autolle, jonka rekisterinumero on AAA-113. Pysäköinninvalvoja kuitenkin tekee pienen huolimattomuusvirheen, jonka seurauksena järjestelmään kirjautuukin valvontamaksu rekisterinumerolle AAA-118. Alkuperäisen, väärin pysäköidyn auton omistaja huomaa virheen rekisterinumerossa, repii lapun ja ajelee matkoihinsa. Pysäköintifirma rupeaa perimään sakkoa auton AAA-118 omistajalta, joka on ymmärrettävästi ns. huuli pyöreänä. Pitäisikö vastakkaista kantaa kannattavien mielestä auton AAA-118 omistajan/haltijan siis näyttää, ettei hän ole ollut pysäköimässä kyseistä ajoneuvoa kyseisellä parkkipaikalla, jotta hän välttyisi seuraamukselta? Jos näin on, mikä estäisi kuvitteellista, tuloksensa maksimoimiseen pyrkivää parkkifirmaa lähettämästä valvontamaksua vaikkapa jokaisella turkulaiselle autonomistajalle kuvitellusta pysäköintirikkeestä? Helpointahan se autoilijoille olisi näyttää, etteivät he ole ajaneet autoaan mainitulla parkkialueella.

Kuten edellisestä esimerkistäkin havaitaan, ei se voi ihan noin mennä, erityisesti kun kyse on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisestä sopimuksesta. Luomalla kuluttajalle käänteinen todistustaakka siitä, että tämä ei ole sitoutunut sopimukseen, poiketaan vallitsevasta pääsäännöstä kuluttajan vahingoksi ilman mitään (ainakaan lakiin perustuvaa) perustetta. Sellainen tulkinta ei mielestäni voi olla kestävällä pohjalla.

Mielestäni siis yhä edelleen vetoamalla uskottavasti siihen, että ei ole itse pysäköinyt kyseistä ajoneuvoa, on mahdollista välttyä yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta. Kanssani tuntuvat olevan samaa mieltä ainakin professori Matti Tolvanen ja kuluttajariitalautakunta. Eri mieltä ovat edellä siteeratulla tavalla Jyrki Virolainen sekä käymieni keskustelujen perusteella kollegani Jonne Rantanen. Juridiikka on tunnetusti mielipidelaji ja lopullista tuomiota tietysti odotetaan taas korkeimmalta oikeudelta, kunhan joku jaksaa riidellä asiasta sinne asti. 

Selvennyksenä loppuun todettakoon vielä, että julkisten pysäköintivirhemaksujen osalta todistustaakka siitä, ettei auton haltija pysäköinyt autoa, on haltijalla. Se perustuu suoraan lakiin.

Työnantaja Joulupukin apurina

Tehdystä työstä maksetaan palkkaa korvauksena menetetystä vapaa-ajasta ja annetusta työpanoksesta. Palkasta on maksettava veroa – sitä enemmän, mitä enemmän tienaa. Sekös harmittaa. Tietysti, etenkin veroprosentin nousun myötä. Ei siksi, etteikö veroja olisi tarpeellista maksaa, mutta kun se osuu omalle kohdalle. Veroa maksetaan myös palkkaa muistuttavista rahanarvoisista etuuksista, kuten autoedusta. Harmittaa taas.

Verovapaana työnantaja voi kuitenkin antaa työntekijälle pieniä lahjoja tämän vuosipäivinä tai pitkän uran päätteeksi. Lahja voi merkkipäivänä olla arvoltaan noin 1-2 viikon bruttopalkkaa vastaava. 4000 € kuussa tienaavalle se tarkoittaisi siis maksimissaan 2000 € lahjaa verovapaana. Lahja ei saa olla kuitenkaan rahaksi muutettavissa. Usein tällaisena lahjana voi olla 10, 20 tai 30 vuoden palveluksen jälkeen tai työntekijän eläkkeelle siirtyessä työnantajan kustantama ulkomaan matka. On huomattava, ettei työntekijä voi kuitenkaan itse valita matkaansa tai sen kohdetta. Lahjakorttia matkatoimistoon ei siis voida antaa.

Työnantaja voi muistaa työntekijöitään myös pienellä verottomalla joululahjalla. Tällainen voi olla herkkukori, esine tai esimerkiksi joulukinkku. Lahjan tulee olla arvoltaan vähäinen, alle 100 €. Raha, tai lahjakortti tai osakkeet katsotaan palkaksi aina, vaikka se oli arvoltaan pienempikin. Näin on ollut vuodesta 2012 alkaen, jolloin verohallinto antoi asiassa linjauksen. Lahja on niin kutsuttu huomionosoitus työntekijää kohtaan. Kinkuista on hyviä kokemuksia ja sadalla eurolla saa jo kotimaistakin, jollei jopa luomua.

Työntekijällä ei saa olla valintaoikeutta lahjan suhteen. Valintaoikeus toteutuu jo tapauksessa, jossa työnantaja tarjoaa työntekijälle rajatun listan, josta tämä valitsee lahjan (KHO 1982 II 572). Lahjan pitää siis tulla työnantajalta sellaisenaan työnantajan omasta aloitteesta.

Kun lahjan kohteeseen ei saa omalla valinnalla vaikuttaa, herää kysymys, mistä työnantaja saisi tiedon työntekijöidensä mieltymyksistä. Juristina suosittelisin tässä Joulupukille kirjoittamista, siten, ettei lahjanantajaa täsmällisesti yksilöidä. Joulupukki kun tuntee kaikki, voisi sitten vihjata työnantajalle, että onko toivottu kinkkua vai herkkukoria.  

Vinkkejä korkeimmalta hallinto-oikeudelta: Miten välttyä kunnalliselta parkkisakolta?

Pysäköintivirheitä ovat virheellisen pysäköinnin tai pysäyttämisen lisäksi muun muassa pysäköintikiekon virheellinen käyttö sekä pelastustielle pysäköinti. Samaan kategoriaan kuuluu myös tarpeeton joutokäynti. Olipa käsityksesi yksityisautoilusta mikä tahansa, varmaa on, että niin sanotusti pysäköintilotossa voittaminen tuntuu eriskummallisen epämukavalta.

Jos pysäköintivirhe on vähäinen, siitä voidaan antaa suullinen tai kirjallinen huomautus. Jos taas virhe on ilmeisesti johtunut anteeksi annettavasta huomaamattomuudesta tai ajattelemattomuudesta taikka jos seuraamuksen määrääminen muusta syystä olisi ilmeisen kohtuutonta, seuraamus saadaan jättää määräämättä. Jos et välttynyt pysäköintivirhemaksulta vetoamalla näihin perusteisiin, voit kokeilla onneasi seuraavilla korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöstä kaivetuilla vinkeillä.

Korkeimman hallinto-oikeuden vinkit

Moottoripyöräilijä oli kertomansa mukaan kiinnittänyt pysäköintiautomaatista saamansa pysäköintilipukkeen pyörän tuulilasin sisäpuolelle. Lipuke oli kadonnut tuntemattomaksi jääneestä syystä. Henkilön maksettavaksi ei voitu määrätä maksua, koska hän oli selvityksensä perusteella maksanut pysäköintimaksun eikä ollut menetellyt pysäköintilipukkeen kiinnittämisen koskevien säännösten tai pysäkintiautomaatissa olleen ohjeen vastaisesti.

Auton omistajalle annettiin pysäköintivirhemaksu auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä vain luvan perusteella. Auton omistajan mukaan autoa käytti myös kolmen hengen lähipiiri, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut kyseisenä aikana. Omistajan oleminen toisella paikkakunnalla virheen tullessa todetuksi ei osoittanut, ettei omistaja ollut tehnyt pysäköintivirhettä. Pelkällä viittauksella lähipiiriin omistaja ei ollut myöskään saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut pysäköintivirheen tekijä. Omistajan on siis osoitettava, että auto on ollut muun henkilön käytössä pysäköintivirheen sattuessa.

Pysäköintikiekko on sijoitettava näkyvälle paikalle tuulilasin sisäpuolelle niin, että se on ulkoapäin luettavissa. Auton kuljettaja oli selvityksensä mukaan sijoittanut pysäköintikiekon autossaan tuulilasin yläreunaan. Pysäköinnintarkastaja oli tarkastaessaan autoa, jonka tuulilasi oli lumen peitossa, pyyhkinyt lumen vain tuulilasin alaosasta eikä ollut siten havainnut pysäköintikiekkoa. Asiassa jäi näyttämättä, että auto oli ollut pysäköitynä pysäköintikiekon käyttöä koskevien määräysten vastaisesti.

Piha-alueella olevalla pysäköintialueella olleen pysäköintikieltomerkin lisäkilven mukaan pysäköintikielto ei koskenut luvan saaneita. Lisäkilvellä oli ilmaistu selvästi havaittavalla tavalla, että kysymyksessä oli yksityisalue, jolle pysäköinti ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa oli kielletty. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, että pysäköidyssä ajoneuvossa oli ollut vaikeasti vammaiselle myönnetty pysäköintilupa.

Tontilla olevan rakennuksen ja rakennuksen edustalla olevan jalkakäytävän välissä oli jalkakäytävän tavoin pinnoitettu alue, joka kuuluu kyseiseen tonttiin ja tontin omistajan omistukseen. Alue ei kuitenkaan ollut katualueeseen kuuluvaa jalkakäytävää. Kun tontin omistaja ei ollut pyytänyt tai valtuuttanut kunnallista pysäköinninvalvontaa valvomaan pysäköintiä tontilla, kunnallinen pysäköinninvalvoja ei ollut voinut määrätä pysäköintivirhemaksua kyseiselle alueelle pysäköimisestä.

Yksityisomistuksessa olevalla pysäköintialueella yleiseen liikenteeseen käytetyllä pysäköintialueella olleen ajoneuvon, joka oli poistettu liikennekäytöstä ja jonka määräaikaiskatsastus oli toimittamatta, katsottiin olleen tieksi katsottavalla alueella säilytetty tai varastoitu ajoneuvo, jota ei tosiasiallisesti käytetty liikenteessä. Pysäköintivirhemaksu voitiin määrätä.

KKO 2015:58 – kiinteistön ostajan oikeus purkaa kauppa silloin, kun korjauskustannukset eivät ole tarkkaan tiedossa

Korkein oikeus antoi syyskuussa ratkaisun 2015:58, jossa käsiteltiin jälleen kerran virheen olennaisuusvaatimusta kiinteistön kaupan purkamisen edellytyksenä. Tapauksessa ostaja oli vuonna 2011 ostanut kiinteistön, jolla sijaitsi vuonna 1955 valmistunut asuinrakennus. Kauppahinta oli 68.000 euroa. Rakennuksen alapohjassa ja pesutiloissa oli havaittu kaupan jälkeen kosteudesta aiheutuneita vaurioita, jotka oli korjattava ilman aiheetonta viivytystä.

Maakaaren 2 luvun 17 §:ssä säädetään kiinteistön laatuvirheestä. Saman pykälän mukaan ostajalla on oikeus purkaa kauppa, jos virhe on olennainen. Ratkaisussa KKO 2015:58 oli kyse ennen kaikkea tästä virheen olennaisuusvaatimuksesta. Hovioikeus katsoi tapauksessa, että käräjäoikeuden toteamin tavoin kiinteistön kaupan kohteessa voitiin katsoa olevan olennainen virhe, kun virheen korjauskustannukset olivat vähintään 40 prosenttia kauppahinnasta. Hovioikeuden tarpeellisiksi katsomat korjauskustannukset olivat tapauksessa noin 29 prosenttia kauppahinnasta. Virheet olivat siten korjattavissa kohtuullisin kustannuksin ja myös kohtuullisessa ajassa. Hovioikeus totesi nämä seikat huomioon ottaen sekä asiaa kokonaisuutena arvioiden, että kaupan kohteen virhe ei ollut maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennainen. Kaupan purkamiselle ei siten hovioikeuden mielestä ollut edellytyksiä.

Korkein oikeus kuitenkin arvioi asiaa toisin. Korkein oikeus katsoi, että mainitun kaltaisen laatuvirheen kohdalla kaupan purkamisen edellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan tarkastelemalla korjauskustannusten suhdetta kiinteistön kauppahintaan. Mikäli edellytyksenä olisi se, että korjauskustannusten tulisi nousta johonkin prosenttimäärään, kuten vähintään 40 prosenttiin kauppahinnasta, voisi se tapauksesta riippuen johtaa joko myyjän tai ostajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Korkein oikeus katsoi, että alapohjan ja pesutilojen kosteusvauriot ovat laadultaan sellaisia, että kiinteistön käyttö asumistarkoitukseen ja rakennuksen vaurioitumisen jatkumisen estäminen edellyttävät virheiden korjaamista ilman aiheetonta viivytystä. Virheiden korjauskustannukset olivat suuruusluokaltaan merkittävät ja olennaisesti suuremmat verrattuna siihen, mitä ostaja on voinut kauppaa tehtäessä otaksua joutuvansa rakennuksen kohtuullisina korjauskuluina maksamaan.

Alapohjan vaurioiden osalta korjauskustannusten määrästä vallitsi osin epävarmuus, mikä ei kuitenkaan korjausten välttämättömyys ja kustannusten vaikea arvioitavuus huomioon ottaen voinut rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Hovioikeuden arvioimaa määrää oli korkeimman oikeuden mukaan pidettävä suurena myös suhteessa kiinteistön kauppahintaan. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon myös näihin suuriin korjauskustannuksiin liittyvät epävarmuustekijät korkein oikeus katsoi, että kaupan kohteen virhettä on pidettävä maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennaisena. Sen vuoksi asiassa on edellytykset kiinteistön kaupan purkamiselle ostajan vaatimuksesta.

Suhteellisen nimekkäätkin lakimiehet ovat tuoreeltaan arvioineet tapausta mm. sellaisin sanankääntein, että tapauksesta olisi tulkittavissa korkeimman oikeuden linjanneen olennaisuusvaatimuksen olevan tulevaisuudessa jotenkin kategorisesti alempi kuin maakaaren esitöiden mainitsema 40% kauppahinnasta. En ymmärrä tällaista tulkintaa ensinkään. Tokihan KKO lausui, että purkamisedellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan prosenttiosuuksia tutkimalla, mutta mielestäni tässä ratkaisussa paljon oleellisempaa on epävarmoiksi jääneiden tulevien kustannusten osuus. Korkein oikeus näet päätyi ratkaisuunsa osittain juuri suuriin korjauskustannuksiin liittyviin epävarmuustekijöihin nojautuen. Jos ratkaisusta on otettavissa jokin tuleviin prosesseihin vaikuttava ennakkopäätösaspekti, se kuuluu siten, että perusteltu epävarmuus välttämättömien korjauskustannusten suuruudesta ei voi rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Ostajalla voi siis olla oikeus purkaa kauppa, vaikka kokonaiskorjauskustannukset eivät olisi selvillä.

Ratkaisussa otettiin kantaa myös siihen juridisesti suhteellisen itsestään selvään seikkaan, että ostaja ei voi vaatia hinnanalennusta enää ylemmissä oikeusasteissa, ellei ole siihen vedonnut käräjäoikeudessa. Ostaja ei myöskään voi vedota korkeimmassa oikeudessa sellaiseen seikkaan (tässä myyjän tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti), johon ei ole vedonnut aiemmin. Nostan nämä seikat esille korostaakseni tälläkin esimerkillä, että kiinteistön ja asuinhuoneiston kauppaan liittyvissä riidoissa kannattaa aina olla yhteydessä lakimieheen heti ongelmien ilmaantuessa. Tässä tapauksessa kävi ostajan kannalta onnellisesti kun korkein oikeus purki kaupan hänen vaatimuksiensa mukaisesti, mutta mikäli KKO olisi päätynyt toiseen ratkaisuun, prosessi olisi tullut ostajalle erittäin kalliiksi, vaikka oikeus hinnanalennukseen tapauksen tosiseikkojen valossa olisi varmasti ollut alun perin olemassa. 

Liukastuminen ja vahingonkorvausvastuu

 

Talven tulo on antanut odottaa itseänsä tänä vuonna, mutta aamuisin pihamailla on jo saanut varoa askelta. Liukastumisvahingoista aiheutuu Suomessa vuosittain noin 50 000 hoitokontaktia ja noin 5500 joutuu erikoissairaanhoidon hoidettavaksi. Liukastumisten seurausten arvioidaan sosiaali-  ja terveysministeriön selvitysten mukaan aiheuttavan noin 200 miljoonan euron kulut vuosittain, minkä on arvioitu tulevan 5 kertaa kalliimmaksi katujen kunnossapidon kustannuksiin verrattuna.

Vahingon sattuessa herää usein kysymys sen seurauksista aiheutuvista kuluista ja vastuista. Hoito- ja muihin kuluihin voi saada helpotusta omasta vakuutusyhtiöstä, mutta toisinaan myös taholta, joka on laiminlyönyt hoitaa vastuunsa alaisuudessa olevan alueen kunnossapidon. Korvausvastuun syntyminen edellyttää siis tuottamusta eli huolellisen toiminnan vastaista käyttäytymistä vastuussa olevalta taholta. Huolellisuusvelvoite on kunnossapitovelvollisen kohdalla ankarampi kuin normaalissa yksityishenkilöiden välisessä tuottamusvastuussa.

Katujen ja jalkakäytävien kunnossapidosta on säädetty oma lakinsa. Laissa kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta eli katulaissa säädetään muun muassa siitä, kenen vastuulla mikäkin alue on ja mikä on tämän vastuun laatu. Korvauksen saamisen mahdollisuuksiin vaikuttaa esimerkiksi se, missä on kaatunut, milloin on kaatunut sekä kaatumisen hetkellä ja ennen sitä vallinneet sääolosuhteet. Lähtökohta on, että kadulla liikkujan on voitava luottaa siihen, että liikkuminen voi tapahtua turvallisesti iästä tai toimintarajoitteista huolimatta.

Huolellisuusvelvollisuus on kunnan (kadut) ja kiinteistönomistajan (jalkakäytävät ja piha-alueet) taholta sitä korostuneempi, mitä vilkkaammin liikennöity alue on. Mikäli tietyn alueen tiedetään olevan jalankulkijoiden vilkkaasti liikennöimä jo varhain aamulla, ei sellaisen alueen huolellista huoltoa voida aloittaa varhaista myöhempänä ajankohtana aamuisin. Aamulla klo 7:00 aloitetun kunnossapidon on KKO 1995:69 ratkaisussa katsottu olevan liian myöhään aloitettu toimenpide, kun alueella tiedettiin olevan jalankulkuliikennettä jo tätä varhaisemmin. Kaupunki oli korvausvelvollinen klo 6:45 aiheutuneen liukastumisen johdosta. Mikäli tapahtumapaikka olisi ollut muu vähemmän liikennöity alue, ei korvausvelvollisuutta todennäköisesti olisi aiheutunut.

Korvausvelvollisuudelta kunnossapitovastuussa oleva voi välttyä ainoastaan jos tämä näyttää huolehtineensa liukkaudentorjunnasta tai jos olosuhteet ovat olleet niin poikkeukselliset, että liukkaudentorjunta olisi ollut ylivoimaisen vaikeaa tai hyödytöntä. Todistustaakka on siis käänteinen. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta on tapaus, jossa jatkuvan lumisateen alle oli jäänyt jäinen kerros tiivistä lunta. Tilanteessa, jossa lumisade on jatkuvaa, ei hiekkoittamisesta ole hyötyä sen hautautuessa jatkuvasti uuden lumen alle. Hiekoittaminen tulee ajoittaa välittömästi lumen satamisen loppumisen jälkeisen aurauksen yhteyteen. 

Auraaminen ja hiekoittaminen muodostuvat näin ollen taiteenlajiksi, jolla on suuri merkitys. Onnekkaita ovat taloyhtiöt, joilla on tunnollinen talonmies tai hyvä vakuutus.

Mikäli kaadut liukkailla vahingoittuen, on tilanteessa järkevä toteuttaa muutama toimenpide, mikäli ne kivuilta tuolloin muistaa:

-       ota liukastumispaikasta kuvia puhelimeesi

-       kirjaa tarkka paikka ja ajankohta ylös

-       tee muistiinpanot sääolosuhteista

-       lääkärillä käydessä, kuvaa liukastuminen mahdollisimman tarkkaan ja varmistu lääkärin kirjaamisen oikeellisuudesta

-       säästä kuitit

Vahingonkorvausta tuottamusvastuussa olevalta taholta, joka on usein taloyhtiö tai kunta, voidaan vaatia hoitokulujen lisäksi korvausta muun muassa kivusta, särystä ja tilapäisestä haitasta sekä pysyvästä haitasta. Usein korvaus jää vaatimatta ja kaatunut henkilö maksaa itse hoitokulujensa omavastuuosuudet, lääkekulunsa ja jää vaille oikeutettua korvausta. Korvaukset eivät Suomessa ole koskaan rikastuttavia, mutta helpottavat hieman sitä kärsimystä, mikä vahingosta aiheutuu. Lakimiehet auttavat mielellään vaatimuksen laatimisessa tarvittaessa asian käsittelyssä tuomioistuimessa.

Liukastumisvahingoista on laadittu kattava opas, joka on löydettävissä osoitteessa https://www.fine.fi/media/julkaisut-2012-2009/opas-liukastumisvahinkojen-korvaamisesta-2011.pdf. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy on käytettävissänne lisäkysymyksiin liittyen. 

Muistilista auton huollattamiseen ja korjauttamiseen

Auton käyttäminen korjaamolla on välttämätön ja toistuva paha. Sopivasti liioitellen voidaan sanoa, että onnekkaita ovat ne henkilöt, jotka ovat löytäneet luotettavan autokorjaamon, jonka kanssa asiointi sujuu mutkattomasti ja avoimesti. Toisinaan auton korjaamisesta koituvan laskun suuruus voi yllättää, toisinaan työn laatu ei ole tyydyttävää. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistuksen mukaisesti auton korjauksessa ja huollossa kannattaa huomioida ainakin seuraavat asiat:

1. Työtilauksen sitovuus: Työtilaus on molempia osapuolia sitova sopimus. Sillä ei ole merkitystä, onko tilaus tehty suullisesti vai kirjallisesti.

2. Sovittavat asiat: Työtilauksessa kannattaa sopia ainakin tehtävästä työstä, vaihdettavista varaosista, korjauksen hinnasta, menettelystä mahdollisen lisätyön tarpeen syntyessä, maksuehdoista, valmistumisajankohdasta sekä siitä, käytetäänkö huollossa käytettyjä vai uusia varaosia.

3. Näyttötaakka: Mikäli lopullisesta hinnoittelusta tulee erimielisyyksiä, korjaamon tehtävänä on näyttää, minkälaisesta hinnasta kuluttajan kanssa on sovittu.

4. Hinnasta ei sovittu: Jos korjauksen tai huollon hinnasta ei ole sovittu, kuluttajan on maksettava korjaamon pyytämä kohtuullinen hinta.

5. Hinta-arvio: Jos kuluttajalle on annettu hinta-arvio, korjaamo ei saa ylittää antamaansa hinta-arviota enempää kuin 15%, ellei muusta ole sovittu.

6. Kiinteä hinta: Jos on sovittu työn tekemisestä kiinteällä hinnalla, hinnan on pysyttävä samana, vaikka työhön käytetty aika tai kustannukset muuttuisivat. Toisaalta korjaamolla ei ole velvollisuutta alentaa hintaa, vaikka kustannukset olisivat odotettua pienemmät.

7. Suuntaa-antava hintatieto: Jos on annettu suuntaa-antava hintatieto, joka ylittyy merkittävästi, korjaamon tulee ilmoittaa asiasta kuluttajalle ja tarvittaessa keskeyttää työ.

8. Enimmäishinta: Jos on sovittu enimmäishinnasta, korjaamo ei saa laskuttaa enimmäishintaa enempää, vaikka työstä aiheutuisi korjaamolle odotettua suuremmat kustannukset. Toisaalta hinta voi alentua, jos kustannukset korjaamolle ovatkin pienemmät.

9. Lisätöiden tekeminen: Korjaamolla on velvollisuus pyytää asiakkaalta lupa lisätöiden tekemiseen. Korjaamo saa kuitenkin tehdä vähäisiä ja tarkoituksenmukaisia tilaukseen kuulumattomia lisätöitä, jos korjaamo ei saa asiakkaaseen yhteyttä kohtuullisessa ajassa.

10. Korjauksen viivästyminen: Korjaamon tulee ilmoittaa korjauksen viivästymisestä. Asiakkaalla on oikeus olla maksamatta palvelun hintaa tai osaa siitä kunnes työ on tehty. Kuluttajalla on oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita viivästys on aiheuttanut. Kustannuksista tulee kuitenkin olla luotettava selvitys.

11. Sopimuksen purkaminen: Kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus, jos korjaamo ei suorita työtä kuluttajan antaman lisäajankaan puitteissa. Jos asiakas ei ole antanut lisäaikaa ja hän on yhä vaatinut sovitun korjauksen toteuttamista, asiakas saa purkaa kaupan, mikäli työtä ei ole tehty kohtuullisessa ajassa vaatimuksen esittämisestä. Purkuoikeus koskee kuitenkin vain sitä osaa työstä, joka on vielä tekemättä.

12. Virhe korjaustyössä: Jos korjaus tai huolto on tehty virheellisesti tai puutteellisesti, kuluttajalla on oikeus vaatia virheen oikaisua. Korjaamolla puolestaan on oikeus korjata virhe kohtuullisessa ajassa ilman lisäveloitusta. Jos uusintakorjausta ei pystytä tekemään kohtuullisessa ajassa kuluttajan ilmoituksesta, voidaan uusintakorjauksen sijasta sopia hinnanalennuksesta. Kuluttaja voi teettää uusintakorjauksen toisessa korjaamossa alkuperäisen korjaamon kustannuksella vain perustellusta syystä. Kuluttaja voi pidättäytyä maksamasta alkuperäistä laskua virhettä vastaavalta osalta kunnes virheen oikaisu on tehty. Kuluttajalla on myös oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita virhe on aiheuttanut. Kustannuksista tulee jälleen esittää luotettava selvitys.

13. Tilauksen peruuttaminen: Jos kuluttaja peruuttaa työtilauksen ennen työn aloittamista tai valmistumista, korjaamo voi laskuttaa kuluttajaa ennen peruutusta tekemästään työstä, käyttämistään tai hankkimistaan varaosista ja tarvikkeista sekä muista välttämättömistä kustannuksista.

14. Määräaikaishuolto: Määräaikaishuoltopaikan voi valita itse, mutta huollot on tehtävä valmistajan Suomessa voimassaolevan huolto-ohjelman mukaisesti. Jos määräaikaishuollossa on tehty virhe tai huollon laiminlyönti on aiheuttanut autoon vian, niin myyjä, valmistaja tai maahantuoja voi kieltäytyä vastaamasta vian korjaamisesta tai muusta hyvityksestä, jotka niille takuun tai virhevastuun perusteella muuten kuuluisivat.

Miten pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen? KKO 2015:69

Monille on vaikkapa ulkomaisista rikoselokuvista tuttu asetelma, jossa rikoksensa itsenäisesti ilmiantanut ja mahdollisesti rikoskumppaninsa narauttanut välttyy kokonaan syytteeltä ja tuomiolta. Aivan tällainen menettely ei Suomessa ole mahdollista, mutta tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa syytetyn myötävaikutus rikoksen selvittämiseen otettiin kuitenkin merkittävissä määrin huomioon rangaistusta mitattaessa. Ratkaisun KKO 2015:69 otsikko kuuluu seuraavasti:

A oli laittomasti hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut edelleen vähintään 15,8 kilogrammaa ja käyttänyt itse noin 400 grammaa. A oli kuitenkin oma-aloitteisesti ilmiantanut rikoksensa poliisille ja lisäksi osoittanut noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen huumausainekätkön sijainnin, minkä vuoksi tuo osa huumausaineesta oli saatu viranomaisten haltuun. Kysymys on siitä, miten A:n pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikutti A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tapauksessa kyse oli rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti tekijän pyrkimyksestä estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksestään edistää rikoksensa selvittämistä. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tapauksessa A:n katsottiin syyllistyneen erilliseen, ”tavalliseen huumaisainerikokseen” sekä nyt kuvattuun törkeään huumausainerikokseen. A on kuitenkin pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Törkeän huumaisainerikoksen osalta hän oli ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä edes epäilty.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste taikka luvussa mainittu muu seikka koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on kohtuullisessa määrin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

Rikoslaista ei ilmene, kuinka paljon lain 6 luvun 6 §:n lieventämisperusteiden soveltaminen vaikuttaa tuomittavan rangaistuksen määrään, eikä kysymystä ole käsitelty lain esitöissäkään.

Törkeän huumausainerikoksen osalta asiassa oli selvitetty, että A oli hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut lukuisille henkilöille vähintään 15,8 kilogrammaa. Huumausaineiden myynti on tuottanut A:lle huomattavan rikoshyödyn. A:n syyksi on lisäksi aiemmin kerrotulla tavalla luettu myös pienempää hasismäärää koskeva huumausainerikos. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen ja vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on ilman lieventämisperusteiden soveltamista neljä vuotta vankeutta.

Arvioidessaan A:n huumausainerikostensa selvittämiseen ja törkeän huumausainerikoksen vaikutusten poistamiseen tähdännyttä oma-aloitteista menettelyä kokonaisuudessaan korkein oikeus katsoi, että teoista vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää yhdellä vuodella kuudella kuukaudella. Rangaistus alennettiin siis 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Tapauksessa A:n rangaistus siis aleni omaehtoisen ilmiannon vuoksi neljästä vuodesta kahteen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Vähennys on absoluuttisesti merkittävä, lähes 40% tuomion pituudesta, mutta toisaalta voidaan kysyä onko se silti riittävä tilanteessa, jossa huomattavasti vakavamman rikoksen ratkaiseminen ja sen vaikutusten ehkäisy on ilmeisesti ollut kokonaan ja yksinomaisesti riippuvainen A:n menettelystä. Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että rikos ei kannata, mutta jää jokaisen harkittavaksi, kannattaako rikoksen tunnustaminenkaan.

TV-sarjojen jakaminen vertaisverkossa ja hyvitysvaatimukset

Tv-sarjojen lataaminen ja katsominen verkossa ei ole nykypäivänä harvinaista. Kiinnostavat sarjat voi katsoa joko ”stream”-palveluista tai ladata omalle kiintolevylle verrattain helposti. Omalle koneelle tiedostoja ladattaessa käytetty ohjelma usein jakaa oletusarvoisesti muillekin tätä ladattavaa tiedostoa. Jos kukaan ei jakaisi, ei kukaan voisi ladata. Tv-ohjelmien jakaminen verkossa usein kuitenkin loukkaa tekijänoikeuksia. Tekijällä kun olisi mahdollisuus saada tuloja, mikäli sarjat katsottaisiin esimerkiksi maksullista verkkopalvelua, kuten Netflix -palvelua käyttäen. Kuluttajan kannalta taas on helppoa ajatella, että kun sarja on kerran julkaistu televisiossa, tulisi se voida katsoa myös internetin välityksellä jälkeen päin. Esimerkiksi MTV3 ja YLE antavat katsoa useimmat sarjat maksutta sen jälkeen kun sarja on esitetty televisiossa.

Asianajotoimistot vaatimusten esittäjinä

Viime vuosina tilanteen oikeudellinen tulkinta on etsinyt enenevissä määrin suuntaansa. Helsinkiläinen asianajotoimisto on lähestynyt elokuvateosten jakajia kirjeillä, joissa vaaditaan tuotantoyhtiön nimissä hyvitystä sarjojen jakamisesta. Elokuvateosten jakajat jäljitetään IP-osoitteen avulla, jonka vaatimuksen esittäjä saa haltuunsa teleoperaattorilta. Markkinaoikeus on hyväksynyt oikeuden saada yhteystietoja laittoman jakamisen epäilyn yhteydessä.

Vaatimuksien summat ovat olleet melko korkeita. Muutaman tv-sarjan jakson jakamisesta on vaadittu yli tuhatta euroa ja vihjattu oikeudellisilla toimenpiteillä, mikäli tätä summaa ei maksa. Tämä herättää varmasti närää. Korkeahkot summat ovat kuitenkin siinä mielessä joskus perusteltuja, että jakamisen yhteydessähän jakaminen on saattanut tapahtua vaikkapa sadalle tai tuhannelle käyttäjälle samanaikaisesti, jotka ovat näin saaneet elokuvateoksen laittomasti haltuunsa. Näin ollen jos esimerkiksi tuhat käyttäjää olisi kukin maksaneet elokuvateoksen katsomisesta 0,5 euroa, olisi tästä kertynyt 500 € yhtä teosta kohti menetettyjä tuloja. 

Hinnoissa on ilmeisesti kuitenkin neuvotteluvaraa. Tämän on haistanut lakiasiaintoimisto, joka tarjoaa verkossa hyvitys- ja korvauskirjeen vastaanottaneille neuvottelupalveluitaan. Korvaus tästä palvelusta suoritetaan lakipalvelun siitä osuudesta, jonka lakiasiaintoimisto asiakkaalleen neuvotteluin säästää. Tilanne saattaa tässä vaiheessa alkaa vaikuttaa sellaiselta, jossa vain juristit voivat voittaa.

Kirjeissä, joilla tiedostoja levittänyttä lähestytään, todetaan, että tekijänoikeuden loukkaus voidaan todeta rikokseksi rikoslain 49 luvun 1 §:n ja että poliisi voi tarvittaessa käyttää asian selvittämiseksi pakkokeinoja. Lisäksi kirjeissä mainitaan tekijänoikeuslain 57 §:n mukainen velvollisuus suorittaa hyvitys ja korvaus tekijänoikeuden haltijalle kaikesta haitasta, mikä levittämisestä on aiheutunut. Kirjeissä tarjotaan oikeudenomistajien puolesta mahdollisuutta sovintoon – maksamalla kirjeessä vaadittu summa.

Tällaisten kirjeiden lähettäminen on epäilemättä kannattavaa liiketaloudellisesti niin kauan kuin kirjeiden saajat pelästyvät riittävästi mahdollista poliisitutkintaa ja asiassa käytettyjä rikosnimikkeitä sekä mahdollista oikeudenkäyntiä. Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Saman kotitalouden verkossa voi olla useita käyttäjiä, useita koneita ja joissain tapauksissa myös naapuri voi käyttää verkkoa. Lisäksi yhdellä tietokoneella, jolla rikos voidaan tehdä, voi olla useampi käyttäjä.

Kotietsintä

Poliisi voi suorittaa asiassa kotietsinnän ja hankkia asiassa tarvittavan näytön, vai voiko? Aiheesta kirjoitettaessa on käytetty esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2014:58 sellaisen väitteen tukena, ettei tietokonetta voitaisi pakkokeinolain nojalla tulla kotiin tarkastelemaan/takavarikoimaan rikosintressin pienuuden ja suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Korkein oikeus lausui perusteluissaan ” kysymys on ollut rikoksesta…josta käytännössä lähes poikkeuksetta määrätään rangaistukseksi lievä sakkorangaistus. Suhteellisuusperiaatteen merkitystä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kotietsintä rikkoo kotirauhaa...” Tapauksessa oli kyse huumausaineen käyttörikoksen jälkeen suoritetusta kotietsinnästä. Korkein oikeus huomautti suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta ”pienehköissä” rikoksissa, mutta huumausainerikoksen jälkeisestä kotietsinnästä on silti merkittäviä eroja tekijänoikeusrikokseen ja sen jälkeiseen mahdolliseen kotietsintään. Kyse on siitä, missä laajuudessa ja tarkoituksessa jakaminen on tapahtunut ja miten määritetään siitä aiheutuvan haitan arvo. Oikeuskäytännön tehtäväksi jää lopulta täsmentää se, mihin rima asettuu kotietsintää harkittaessa suhteessa tekijänoikeusloukkauksen laatuun. Tekijänoikeuslaissa tekijänoikeusrikkomuksesta on säädetty sakkorangaistus, rikoslaissa tekijänoikeusrikoksesta sakkoa tai maksimissaan 2 vuotta vankeutta. Epäilyn kohdentaminen teoksen jakajaan rikoslain nojalla voi siis oikeuttaa kotietsinnän, mutta tämän edellytysten täyttymisen kynnys on varsin korkea. On luonnollisesti kannattavampaa pelotella vaatimusten kohteena olevaa rikoslain säännöksillä kuin tekijänoikeuslain rikkomuspykälällä. Kirjeissä usein jätetäänkin tämä rikkomuksen mahdollisuus mainitsematta. Muutaman elokuvatuotoksen jakamisen johdosta rikoslailla ja kotietsinnällä uhkaaminen on mielestäni uskaliasta nimenomaisesti tekijänoikeuslain rikkomuspykälän vuoksi, mikä siis useissa tapauksissa todennäköisemmin tulisi sovellettavaksi. Mainittakoon, että myös rikkomuksen johdosta on tekijänoikeuden haltijalle suoritettava hyvitys ja korvaus vahingosta riippuen teon vakavuudesta ja tahallisuuden asteesta. 

Syyllisen määrittäminen

Oman vaikeutensa rikoksen selvittämisessä aiheuttaa se, että yhdellä tietokoneella voi olla useita käyttäjiä. ”Joku täällä asuvista sen on varmasti tehnyt” ei ole oikeudellisesti vahva väite, vaan tekijä on voitava yksilöidä. Yksityinen pysäköintivalvonta on osittain saanut tahollaan läpi sellaisen olettaman, että ajoneuvon haltija on sen oletettu käyttäjä, jollei muuta näytetä tämän taholta (KHO 2014:164). Tämä johtunee siitä, että 2006 vuonna väite ”en ajanut/pysäköinyt” levisi yleisesti käytetyksi väitteeksi, jolla perusteltiin syy välttyä maksuvelvollisuudelta. Todistustaakka langetetaan siis ajoneuvon haltijalle ainakin osittain - vahvemmin julkisessa pysäköinninvalvonnassa, mutta myös yksityisessä pysäköinninvalvonnassa, kun heiltä kysytään. Tästäkään en vetäisi johtopäätöstä, että tietokoneen omistaja olisi aina oletettu käyttäjä. Tietokoneita ei samalla tavalla rekisteröidä kuin ajoneuvoja ja niillä voi tosiasiallisesti olla monia käyttäjiä. Tietokoneen käyttöä ei niinikään ole mahdollista valvoa yhtä tarkasti kuin ajoneuvon. Toisaalta, oikeuskäytännössä löydettäneen keino kiristää todistustaakkaa tässäkin, mikäli väärinkäytösten yhteiskunnallinen haitta nousee riittävän korkeaksi.

Vaatimusten kohdentamisesta

Harmillista on mielestäni tekijänoikeusloukkauksien ”rankaisemisen” kohdistuminen siihen kohderyhmään, joka ei ole varsinaisesti loukkauksia mahdollistanut taho. Tekijänloukkauksethan mahdollistavat sellaiset tahot, jotka eivät näistä useimmiten jää kiinni. Nämä tahot osaavat salausjärjestelmien käytön ja näin pystyvät liikkumaan verkossa varsin anonyymisti. Vaille hyvitys- ja korvausvaatimuksia jäävät myös tällä hetkellä he, jotka ”vain” lataavat sarjoja, mutta eivät jaa niitä. Kyse on yhden asetuksen muuttamisesta peer-to-peer -ohjelmassa. Hyvitysvaatimukset kohdistuvat siis etupäässä tietotekniikasta, tiedostojen jakamisesta ja sen lainvastaisuudesta vähän tietäviin henkilöihin. Tämä ei sinänsä ole yksiselitteisesti väärin, mutta tuntuu samalla tavalla oikeudentajun vastaiselta kuin se, että suonensisäisesti käytettäviä huumeita maahantuovan rikollisjärjestön sijaan poliisin voimavarat keskitettäisiin pieniä määriä kannabiskasveja kasvattaviin henkilöihin – toisin sanoen kyse on resurssiallokaation virheellisyydeltä. Tässä asiassa tosin kyse ei ole julkisen vallan vaan yksityisten toimijoiden valinnoista.

Väkivalta, kunnianloukkaus ja uhkaus urheilussa

Urheiluoikeus on oikeudenalana nuori eikä vielä kovinkaan selkeärajainen. Useimmiten urheilun ja oikeuden välistä suhdetta arvioidaankin perinteisten oikeudenalojen, kuten sopimusoikeuden tai rikosoikeuden välityksellä. Tässä artikkelissa urheilua tarkastellaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tarkemmin artikkelissa keskitytään lyhyesti siihen, millä tavalla oikeusjärjestelmä suhtautuu urheilussa tapahtuvaan väkivaltaan, kunnianloukkauksiin ja uhkauksiin.

Laiton uhkaus ja urheilu

23.9.2015 Turussa pelatussa nelosdivarin ottelussa erotuomaria uhattiin fyysisellä väkivallalla. Muutama päivä ennen Turun tapahtumia Porissa erotuomariin kohdistettiin tappouhkaus. Googlettamalla selviää, että vastaavanlaiset tapaukset ovat kaikkea muuta kuin harvinaisia. Näissä tilanteissa reagointi jää kuitenkin useimmiten urheilun sisäisen kurinpitojärjestelmän ratkaistavaksi.

Tähän liittyen korkein oikeus on tapauksessa KKO 2005:137 todennut, että rikoksesta urheilun sisäisessä kurinpitojärjestelmässä määrätty kilpailukielto voidaan ottaa huomioon tuomioistuimen seuraamusharkinnassa. Urheilun sisäiset kurinpitojärjestelmät ovat kuitenkin sopimuspohjaisia ja koskevat vain niihin sitoutuneita urheilijoita. Kurinpitosäännöt ovat lisäksi erityissääntöjä, joilla pyritään esimerkiksi urheilun eettisten tavoitteiden ylläpitämiseen. Rikoslaki sen sijaan koskee kaikkia ja sitä on myös sovellettava yhdenvertaisesti. Tästä syystä esimerkiksi ruumiillisen koskemattomuuden ja kunnian suojelemisella ei ole urheilun kurinpidossa samaa merkitystä kuin rikoslain säännöksiä sovellettaessa. Urheilun sisäiset kurinpitoseuraamukset eivät voi syrjäyttää rikoslain mukaan määrättäviä seuraamuksia. Siten urheilussa tehdyt teot, jotka täyttävät jonkin rikoksen tunnusmerkistön, tulee korkeimman oikeuden mukaan arvioida ensisijaisesti rikosoikeudellisin perustein.

Vaikka korkein oikeus ei todennut, että urheilussa tehdyt rikokset tulisi aina saattaa oikeusjärjestelmän ratkaistavaksi, kannanotossa on kuitenkin nähtävissä urheilun oikeudellistumisen piirteitä. Merkittävimmät ratkaisut urheilun oikeudellistumisen suhteen, erityisesti, kun kyse on rikosoikeudesta ja urheilusta, tehdään kuitenkin käytännön tasolla urheiluorganisaatioiden sisällä.

Kunnianloukkaus ja urheilu - KKO 2005:137

Myöskään kunnianloukkaukset urheilussa eivät ole harvinaisia. Tapauksessa KKO 2005:137 oli kysymys siitä, että ravikilpailuihin osallistunut miesohjastaja oli kilpailutilanteessa nimitellyt naisohjastajaa halventavalla ilmaisulla "saatanan huora". Nimittely oli tapahtunut ravikilpailussa heti sen jälkeen, kun ohjastajat olivat lähdössä tapahtuneen kolaroinnin jälkeen ohjastaneet hevosensa radan ulkoreunaa kohti. Tapahtumat olivat alkaneet siitä, kun naisohjastajan hevonen oli laukannut. Kolaroinnin vuoksi myös miesohjastajan hevonen oli ajautunut laukalle. Nimittelyn olivat kuulleet naisohjastajan lisäksi ainakin ratavalvoja sekä hänen vierellään seissyt henkilö. Kilpailun jälkeen naisohjastajaa oli rangaistu hänen ajovirheestään ravikilpailuissa noudatettavien sääntöjen mukaisesti. Miesohjastaja puolestaan sai kilpailusääntöjen mukaisen rangaistuksen sopimattomasta kielenkäytöstä.

Miesohjastaja kertoi, että hänen tarkoituksensa oli ollut arvostella naisohjastajaa tämän ajosuorituksensa vuoksi. Miesohjastaja totesi lisäksi, että ravikilpailuissa on yleistä, että naisohjastajia nimitellään. Korkeimman oikeuden mukaan urheilukilpailuihin saattaa liittyä normaalia karkeampaa kielenkäyttöä muiden kilpailijoiden tai yleisön taholta. Urheilukilpailuihin osallistujat ovat tästä myös yleensä tietoisia ja osaavat siihen jossain määrin varautua. Ravikilpailuihin osallistuvia naisohjastajia on lisäksi nimenomaisesti varoitettu tästä. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että ilmaisu "saatanan huora" halvensi naisohjastajaa henkilönä ja naisena eikä ilmaisulla ollut ollut yhteyttä ajosuoritukseen. Tästä syystä myöskään raviohjastajien välinen tavanomaisesti karkea kielenkäyttö ei tehnyt hyväksyttäväksi ilmaisua, joka sisältönsä puolesta täyttää kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistön.

Väkivalta ja urheilu - KKO 1997:129

Tapauksessa oli kysymys siitä, että pelaaja oli jääkiekkopelissä lyönyt toista pelaajaa poikittaisella mailalla niskaan niin, että tämä oli saanut aivotärähdyksen ja muita vammoja. Korkein oikeus totesi, että teko ylitti pelitilanteessa tavanomaisen rajuuden ja voimankäytön rajat, mistä syystä pelaaja tuomittiin pahoinpitelystä. Alemmassa oikeusasteessa hovioikeus lausui lisäksi, että jääkiekon luonteeseen kuuluu sääntöjen asettamissa rajoissa tapahtuva pelaajien puolin ja toisin hyväksymä voimakeinojen käyttö. Toisaalta pelaajat eivät kuitenkaan peliin osallistumalla anna suostumustaan sääntöjen vastaisten voimakeinojen käytölle. Kanssapelaajan tahallinen vahingoittaminen jää siis sekä pelin sääntöjen että pelaajan suostumuksen ulkopuolelle.

Tarkkasilmäinen lukija saattaa jälleen havaita, ettei väkivaltaa jääkiekossa tosiasiassa arvioida edellä mainittujen periaatteiden mukaisesti. Käytännön tasolla kyse onkin siitä, että urheilun sisäiselle kurinpitomenettelylle on annettu ensisijainen asema konfliktien ratkaisemisessa, vaikka kyse olisikin rikoslain perusteella rangaistavasta väkivallasta.