Kiinniottamisen, pidättämisen ja vangitsemisen keskeisimmät erot

Viimeiset kaksi viikkoa on kohistu Airiston Helmi Oy:öön liittyvistä rikosepäilyistä ja -tutkinnasta. Uutisten mukaan tutkinnassa on otettu kiinni, pidätetty ja vangittu ihmisiä (esimerkiksi Yle uutisoi seuraavasti: https://yle.fi/uutiset/3-10421682). Ylen uutisen mukaan tutkinnassa otettiin kiinni kolme henkilöä. Myöhemmin yksi kiinniotetuista päästettiin vapaaksi saman viikonlopun aikana ja kaksi pidätettiin. Lopulta viime viikon tiistaina pidätettyinä olleet henkilöt vangittiin.

Kiinniottamisessa, pidättämisessä ja vangitsemisessa on kyse ihmisen vapautta rajoittavista pakkokeinoista. Arkikielessä kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen voivat herkästi sekoittua. Silti sanotut pakkokeinot eroavat merkittävästi toisistaan.

Ensimmäinen keskeinen ero liittyy pakkokeinojen edellytyksiin. Poliisi saa rikoksen selvittämistä varten ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksesta epäillyn. Poliisi saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Poliisi saa myös ottaa kiinni rikoksesta epäillyn ilman pidättämismääräystäkin, jos pidättämisen edellytykset ovat olemassa ja pidättäminen voi muuten vaarantua.

Pidättämisen ja vangitsemisen edellytykset ovat pääsääntöisesti hyvin samanlaiset. Lähtökohtaisesti pidättäminen ja vangitseminen edellyttävät todennäköisiä syitä rikosepäilyn tueksi. Todennäköisten syiden lisäksi pidättäminen ja vangitseminen edellyttävät erityisiä syitä. Esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita, että epäiltyä epäillään rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta.

Toiseksi kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen eroavat kestoltaan. Kiinniottaminen voi kestää enimmillään 24 tuntia, jonka aikana on päätettävä, onko kiinni otettu päästettävä vapaaksi vai pidätettävä. Kuitenkin kiinnioton jatkuminen yli 12 tuntia edellyttää pidättämisen edellytysten täyttymistä.

Pidätetty on vapautettava heti, kun pidättämisen edellytyksiä ei enää ole. Pidätetyn vangitsemista on vaadittava viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamispäivästä ennen kello kahtatoista. Jollei vangitsemisvaatimusta tehdä, pidätetty on vapautettava. Pidätettyä koskeva vaatimus on otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Vangitsemisasiassa annetun päätöksen jälkeen pidätetty on vangittava tai päästettävä vapaaksi. Näin ollen pidättäminen voi kestää pääsääntöisesti enintään reilut neljä vuorokautta. Sitä vastoin vangitsemiselle ei ole asetettu samalla tavalla aikarajoja kuin kiinniottamiselle ja pidättämiselle, vaan vangitseminen on voimassa toistaiseksi, kunnes toisin määrätään.

Kolmas keskeinen ero liittyy siihen, kuka pakkokeinosta päättää. Kiinniottamisesta ja pidättämisestä vastaa pääasiassa poliisi, vangitsemisesta sen sijaan tuomioistuin.

Tässä artikkelissa on esitetty kiinniottamisen, pidättämisen ja vangitsemisen keskeisimpiä eroja kaikkiin yksityiskohtiin ja poikkeuksiin menemättä, joten liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä kannattaa välttää. Yksinkertaistetusti voidaan kuitenkin sanoa, että kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen eroavat toisistaan siinä, kuinka ankarasti edellä mainitut pakkokeinot rajoittavat pakkokeinojen kohteeksi joutuvien vapautta. Kiinniottaminen on käsitellyistä pakkokeinoista lievin, vangitseminen ankarin ja pidättäminen jotain siltä väliltä. Luonnollista on myös, että mitä vakavampaa puuttumista ihmisen vapauteen pakkokeino tarkoittaa, sitä tiukemmat edellytykset ja menettelytavat pakkokeinon käyttämiselle on asetettu. Koska kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen ovat ankaruudeltaan eri tavalla ihmisen vapautta rajoittavia, niitä käytetään tavallisesti peräkkäin saman henkilön kohdalla. Näin ollen, mikäli henkilö on vangittu, tyypillisesti vangitsemista edeltävät ensin kiinniottaminen ja myöhemmin pidättäminen, kuten tapahtui Airiston Helmenkin tapauksessa vangittujen kohdalla.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828