Vahingonkorvausvelan vanhentuminen
/Vahingonkorvausvelan vanhentumisesta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa, tarkemmin sanoen sen seitsemännessä pykälässä. Kyseisen pykälän mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun sopimusrikkomuksessa ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun se olisi pitänyt havaita. Samoten muussa kuin sopimukseen perustuvassa vahingonkorvauksessa vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vahingosta on saatu tietää tai siitä olisi pitänyt saada tietää.
Kuitenkin, vahingonkorvauksen tai muun edellä tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta (paitsi ei henkilö- ja ympäristövahingoissa).
Tämä tarkoittaa käytännössä, että vahingonkorvausvelka vanhenee aina ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluttua sopimusrikkomuksesta tai vahingon taikka perusteettoman edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta, ellei velan vanhentumista ole tätä ennen katkaistu.
Yllä sanottu on yllättävän ankara lainkohta. Oikeus vaatia vahingonkorvausta sopimusrikkomuksen perusteella vanhenee lähtökohtaisesti aina kymmenen vuoden kuluttua sopimuksesta (ellei sitä ole välillä katkaistu eli käytännössä vaatimusta saatettu toisen osapuolen tietoon), olipa sopimusrikkomus (esimerkiksi myyjän vilpillinen tai tuottamuksellinen menettely) miten törkeää tahansa. Toisaalta tämä on linjassa myös asian rikosoikeudellisen rangaistavuuden kannalta: mikäli esimerkiksi talokaupassa huijanneen myyjän vilpillisyys olisi niin korkealla tasolla, että se voisi tulla rangaistavaksi törkeänä petoksena, syyteoikeuden vanhentumisaika on niin ikään 10 vuotta.
Vanhentuminen on siis tietyllä tavalla kaksiportaista. Vahingonkorvausvelkaan soveltuu yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tai hänen olisi pitänyt saada tietää vahingosta. Tällöin vanhentumisajan katkaisuun on aikaa kolme vuotta, ja vanhentuminen voidaan katkaista esimerkiksi vaatimalla velkaa velalliselta. Esimerkiksi käytetyn asunnon kaupan suhteen on kuitenkin tärkeää huomata, että useimmiten passiivinen ostaja menettää oikeutensa vaatia korvausta reklamaatioajan loppumisen (kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta tai viimeistään kahden vuoden kuluttua) eikä velan vanhentumisen myötä. On mahdollista ja tavallistakin, että reklamaatioaika loppuu, ennen kuin vanhentumisaika edes alkaa (niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa). Tässä artikkelissa sanottu soveltuukin erityisesti niihin tilanteisiin, missä myyjä on menetellyt kunnianvastaisesti ja arvottomasti taikka törkeän huolimattomasti, jolloin esimerkiksi käytetyn asunnon kauppaa koskeva reklamaatioaika ei sovellu. Muissa tilanteissa on hieman vaikea kuvitella sellaista esimerkkiä, jossa ostaja menettäisi oikeutensa vedota virheisiin tai vaatia niistä korvausta vanhentumis- eikä reklamaatioajan umpeen kulumisen myötä, vaikka sekin lienee teoriassa mahdollista.
On hieman tulkinnanvaraista, onko lainsäätäjä tarkoittanut sanamuodollaan ”vahingonkorvaus tai muu hyvitys” myös hinnanalennusta esimerkiksi talokaupassa. Kysymys on kuitenkin pitkälti akateeminen, sillä 8 §:ssä olevan yleislausekkeen perusteella velka vanhenee joka tapauksessa 10 vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, elleivät laissa muutoin sanotut vanhentumisajat sovellu.
Kokonaan erillinen ja sinänsä ihan mielenkiintoinen kysymys asuntokaupan näkökulmasta on, vanhentuuko oikeus vaatia kaupan purkamista yllä sanotuin tavoin. Ehkä, ehkä ei. Kysymys kuitenkin vaatii hieman laajempaa akateemista pohdintaa ja mahdollisesti oman artikkelinsa. Virhe kaupan kohteessa saa joka tapauksessa olla melkoisen vakava ja eksoottinen, jotta kauppa olisi ylipäätään purettavissa yli kymmenen vuoden kuluttua vaikka virhe olisi pysynyt salaisena niin pitkän ajan.