Lakimääräinen perimysjärjestys

Kuolleen henkilön omaisuus jaetaan lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaan silloin, kun omaisuudesta ei ole määrätty testamentilla. Perimysjärjestys on hyvä tietää siksikin, että sen avulla perukirjan osakastahojen selvittäminen on mahdollista. Perukirjaan tulee merkitä kuolinpesän osakkaaksi sekä yleistestamentin saaja, leski että mahdolliset perilliset.

Jos henkilöllä oli kuollessaan lapsia, perintö jaetaan tasan heidän välillänsä. Kukin lapsista saa siis lähtökohtaisesti yhtä suuren osan, ellei testamentilla ole muuta määrätty. Jos perittävän lapsi on kuollut ennen perittävää, hänen lapsensa tai lapsenlapsensa perivät koko kuolleelle lapselle muuten tulleen omaisuuden. Heitä kutsutaan sijaantuloperillisiksi.

Jos henkilö oli naimisissa, mutta hänellä ei ollut lapsia, perinnön saa aviopuoliso. Aviopuolison perimisoikeus on kuitenkin hieman rajatumpaa kuin muiden sukulaisten: puolisonsa jälkeen eloon jääneen aviopuolison kuoltua perittävän seuraavaksi mainittavilla sukulaisilla, eli toissijaisilla perillisillä, on oikeus perintöön ensin kuolleen puolison jälkeen. Puolisonsa ilman testamenttimääräystä perineellä ei siis ole oikeutta määrätä ensin kuolleen puolison omaisuudesta oman kuolemansa varalta. Jos puolisot perivät toisensa testamentin nojalla, omaisuus on mahdollista siirtää täydellä omistusoikeudella.

Jos perittävällä ei ollut lapsia eikä eloonjäänyttä puolisoa, seuraavana perimisvuorossa ovat perittävän vanhemmat, tai jos he ovat kuolleet, näiden sijaantuloperilliset eli perittävän sisaret tai näiden lapset. On tärkeää huomata, että kumpikin vanhempi perii itsenäisesti. Tilanteessa, jossa perittävän toinen vanhempi on kuollut ilman sijaantuloperillisiä, toinen vanhempi tai hänen lapsensa perivät kaiken.

Jos henkilön vanhemmat olivat kuolleet ilman sijaantuloperillisiä, seuraavaksi perivät perittävän isovanhemmat tai heidän sijaantuloperillisensä. Isovanhempien kohdalla sijaantuloperillisyys kuitenkin katkeaa vain heidän lapsiinsa eli perittävän vanhempien sisaruksiin. Näiden lapset eli perittävän serkut eivät lainmukaisen perimysjärjestyksen mukaan peri. Jos henkilöllä ei kuollessaan ole ollenkaan lakimääräisiä perillisiä eikä hän ole tehnyt testamenttia, perinnön saa valtio.

Testamentilla perittävän on mahdollista poiketa lainmukaisesta perimysjärjestyksestä haluamallaan tavalla. Ainoan rajoituksen asettaa säännös lakiosasta, eli perittävän rintaperillisten oikeudesta omaisuuteen. Perittävän rintaperillisellä, eli lapsella tai lapsenlapsella, on aina oikeus puoleen siitä, mitä hänelle olisi lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaisesti kuulunut.

Lakiosan maksamiselta voidaan välttyä vain muutaman laissa säädetyn poikkeuksen nojalla. Jos rintaperillinen on aiheuttanut perittävän kuoleman tahallisella rikoksella, hän menettää automaattisesti oikeutensa perintöön. Oikeus voi tuomita perillisen menettämään oikeutensa perintöön, jos hän on tahallaan hävittänyt tai salannut perittävän testamentin. Lisäksi perittävä voi tehdä rintaperillisensä perinnöttämäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää tai tämän sukulaista taikka jos hän jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää. Perinnöttömäksi tekemisestä tulee määrätä testamentissa ja samalla on mainittava määräyksen peruste. Sen, joka vetoaa määräykseen, tulee näyttää peruste toteen.

Kuka huolehtii Sinusta?

Oletko varautunut sellaiseen tilanteeseen, jossa joudut onnettomuuteen, sairastut vakavasti tai ikääntyessäsi menetät toimintakykysi siten, ettet kykene itse hoitamaan talouttasi ja itseäsi koskevia asioita? Kuka päättää miten sinua tai omaisuuttasi hoidetaan? Esimerkiksi pankki- ja vakuutusasioitasi, etusi ajamista viranomaisten kanssa asioitaessa sekä omaisuutesi käyttämistä ja hallinnointia ei voi hoitaa puolestasi muu henkilö kuin edunvalvoja, jos oikeudellinen toimintakykysi heikentyy yllättäen.

Edunvalvontavaltuutus on paras keino varautua tällaiseen tilanteeseen. Voit päättää etukäteen itse, siitä kuka on se henkilö eli edunvalvoja, joka tekee päätöksiä puolestasi. Valtuutuksessa on kyse luottamuksesta ja etukäteen määritellystä toimivallasta, joka mahdollisen ikävän tapahtuman seurauksena vahvistetaan. Edunvalvontavaltuutus on ikään kuin testamentti sellaisen tilanteen varalle, että valtuutuksen tekijä on hengissä, muttei kykene itsenäisesti toimimaan oikeudellisissa asioissa. Se on siis etukäteen päättämistä sekä siitä, mitä ja miten haluaa tehtävän, että siitä, kenen haluaa tietyt toimet tekevän.

Edunvalvontavaltuutuksessa sen tekijä voi antaa yllättävän tarkkoja ja täsmällisiäkin määräyksiä. Valtuuttaja voi esimerkiksi määrätä, että hänen puolisolleen on vuosittain annettava tietyn arvoinen lahja ja että omaisuutta on myytävä suvussa säilyttäen vaikkapa alihintaan. Alihintaisella kaupalla voidaan saavuttaa jonkin verran verohyötyä. Lahjojen osalta on todettava, että ne on edunvalvontavaltuutuksessa yksilöitävä tarkoin, esimerkiksi ”lapsilleni on annettava kullekin kolmen vuoden välein alle verotusarvon jäävä lahja.”  Mikäli edunvalvontavaltuutuksella halutaan toteuttaa lahjoja tai alihintaisia kauppoja, on tärkeää tutustua edunvalvontaan liittyviin esteellisyyssäännöksiin. Varminta on valita varavaltuutetuksi joku sellainen henkilö, joka ei ole valtuutuksen tekijälle tai varsinaiselle valtuutetulle eli edunvalvojalle sukua. Tällöin varavaltuutettu kykenee toteuttamaan valtuutuksessa määrätyt lahjat ja kaupat tekijän tahdon mukaisesti.

Edunvalvontavaltuutuksen tekijä voi antaa valtuutuksessa toimiohjeita myös siten, että omaisuutta myydään tietyssä järjestyksessä. Ohjeiden tulee olla riittävän selkeästi yksilöityjä, jotta niiden toteuttamista on mahdollista valvoa. Perusmuotoisessa edunvalvontavaltuutuksessa valtuutettu voi myydä päämiehensä omaisuutta ja ottaa tämän nimissä esimerkiksi lainaa. Kiinteää omaisuutta valtuutettu ei kuitenkaan saa myydä, ellei valtakirjassa ole nimenomaisesti toisin määrätty. Omaisuuden myyntiä voidaan myös rajoittaa valtakirjassa tai ottaa myynnin ehdoksi maistraatilta haettava lupa. Edunvalvontavaltuutetun toimivalta on näissä asioissa laajempi kuin niin sanotun yleisen edunvalvojan eli sellaisen edunvalvojan, joka voidaan tuomioistuimen tai maistraatin toimesta osoittaa henkilölle, jonka etu tarvitsee valvontaa.

Valtuuttajan on oltava edunvalvontavaltuutusta tehtäessä oikeustoimikelpoinen. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen on kyettävä ymmärtämään valtuutuksen sisältö ja merkitys. Lievät muistiongelmat eivät usein poista oikeustoimikelpoisuutta, mutta tällöin on tärkeää hankkia lääkäriltä lausunto oikeustoimikelpoisuudesta. Edunvalvontavaltuutuksen tekeminen ei millään tavalla rajoita valtuuttajan oikeustoimikelpoisuutta – valtuutus ”käynnistetään” vasta kun valtuutuksen tekijä on menettänyt kykynsä toimia itse. Tämänkin jälkeen hän voi toimia asioissa, joihin hän kykenee. Valtuutus ei siis tuolloinkaan poista tekijänsä oikeustoimikelpoisuutta. Valtuutus on myös peruutettavissa, mikäli valtuutuksen tekijän toimintakyky palaa. Ennen valtuutuksen vahvistamisesta edunvalvontavaltuutus voidaan peruuttaa hävittämällä valtakirja. 

Mistä apua ylivelkaantumiseen?

Suomen valtiolla on velkaa 95 miljardia euroa eli noin 17 000 euroa henkilöä kohden. Valtion velkaantumisen lisäksi suomalaisen yhteiskunnan ongelmana on yksityishenkilöiden velkaantuminen. Euroopan muihin maihin verrattuna suomalaisten kotitalouksien velkaantumisen aste ei vaikuta erityisen huolestuttavalta, sillä talouksien velkaantumisaste Suomessa on pohjoismaiden alin. On kuitenkin muistettava, että koko euroalue on velkaantunut huomattavaa vauhtia.

Yksityishenkilöiden velkaantumisasteen lisäksi merkittävää on äkillisiin elämäntilanteen muutoksiin varautuminen. Maksuhäiriömerkintöjen määrä on yksi indikaattori siitä, kuinka hyvin yksityishenkilöt varautuvat odottamattomiin tilanteisiin, kuten työttömyyteen tai sairastumiseen. Maksuhäiriöisiä suomalaisia on tällä hetkellä yli 360 000. Määrä on suhteellisesti enemmän kuin 1990-luvun laman aikana.

Uutta velkatilanteessa on, että ongelmiin joutuneet eivät enää koostu pelkästään työttömistä ja pienipalkkaisista henkilöistä, vaan myös hyvätuloiset ylivelkaantuvat muun muassa suurista asunto- ja autolainoista johtuen. Tässä vaiheessa turvaudutaan usein kulutusluottoihin. Vaikka tämä koskeekin erityisesti 29-45-vuotiaita miehiä, ylivelkaantumisen voidaan katsoa olevan sosiaalisesta asemasta riippumaton kehityssuunta.

Luottotietojen menettäminen vaikeuttaa elämää, sillä esimerkiksi puhelinliittymän tai vakuutuksen saaminen taikka asunnon vuokraaminen hankaloituu. Toisaalta maksuhäiriömerkintä estää tehokkaasti lisävelkaantumista ja pakottaa sopeuttamaan menot tuloihin. Velkaantumista voidaan ehkäistä ennen luottotietojen menettämistä, mutta tietojen menettämisen jälkeenkin tilannetta on mahdollista helpottaa. Ensisijaisesti apua kannattaa hakea kunnallisesta talous- ja velkaneuvonnasta. Tätä kautta avun saaminen saattaa ruuhkautumisen vuoksi kuitenkin kestää useita kuukausia eikä tilanteeseen ole lähitulevaisuudessa näkyvissä helpotusta. Myös Takuu-Säätiöltä tai vaikkapa paikalliselta seurakunnalta voi hakea apua.

Testamentin tekijän muistilista

1. Testamentti on ainoa keino antaa perillisiä sitovia määräyksiä siitä, miten omaisuus jaetaan kuoleman jälkeen.

2. Testamenttia on aina mahdollista muuttaa myöhemmin esimerkiksi laatimalla uusi testamentti. Testamentti ei siis ole siinä määrin lopullinen asiakirja kuin usein ajatellaan.

3. Testamentin voi tehdä joko koskien vainajan koko omaisuutta (yleistestamentti) tai vain tiettyä omaisuutta (erityistestamentti eli legaatti). Jos testamentissa määrätään vain osasta omaisuutta, loppu jaetaan laillisen perimysjärjestyksen mukaisesti. Myös näiden testamenttien yhdistelmä on mahdollinen ja paljon käytetty vaihtoehto.

4. Testamentti on mahdollista tehdä koskemaan omistusoikeutta tai vaikkapa pelkästään hallintaoikeutta, jolloin henkilö saa käyttää omaisuutta, mutta ei saa luovuttaa sitä eteenpäin.

5. Niin sanotulla keskinäisellä testamentilla kaksi ihmistä, eli esimerkiksi avio- ja avoparit tai vaikkapa sisarukset voivat toisen osapuolen kuoltua testamentata omaisuuden elossa olevalle osapuolelle ja lisäksi määrätä, kenelle omaisuus on menevä molempien kuoltua. Tavallista on tehdä vaikkapa avioparin kesken keskinäinen testamentti siten, että ensin kuolleen puolison kuoltua perii leski, ja molempien kuoltua perintö menee tasaosuuksin kaikille lapsille.

6. Testamenttia tulkittaessa ratkaisevaa on testamentin tekijän tahto. Koska testamentin tulkintahetkellä (eli testamentin tekijän kuoltua) tahtoa ei voida selvittää kysymällä, on tärkeää laatia testamentti selkeäksi ja sen sanamuodot juridisesti yksiselitteisiksi. Lisäksi testamentin on noudatettava tiettyjä laissa säädeltyjä määrämuotoja, jotta se olisi pätevä. Näistä syistä testamentti kannattaa aina teettää asiantuntijalla. 

7. Erityisen hyödyllistä testamentin tekeminen on silloin, kun eletään uusperheessä tai avoliitossa taikka kun henkilöllä ei ole omia lapsia tai lapsenlapsia eli rintaperillisiä. Näissä tilanteissa perintö ei usein mene lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaisesti niille, kenelle perinnön jättäjä olisi sen tahtonut menevän.

8. Jos testamentin tekijällä on rintaperillisiä eli lapsia tai lapsenlapsia, näillä on oikeus niin sanottuun lakiosaan eli puoleen vainajan varallisuudesta. Tätä lakiosaa ei voida testamentilla sivuuttaa. Painavin perustein on mahdollista tehdä rintaperillinen perinnöttömäksi.

9. Jotta testamentti on pätevä, sillä tulee olla kaksi esteetöntä todistajaa, jotka ovat yhtä aikaa läsnä todistamassa testamentin allekirjoittamista ja sitä, että testamentin tekijä on henkisesti kykenevä tekemään testamentin ja ymmärtämään sen sisällön ja merkityksen.

Muutoksenhakuoikeus muutostilassa

Muutoksenhakuoikeus on perustuslaissa turvattu yksilön oikeus, mutta toisesta näkökulmasta ennemminkin kynnys, joka on ylitettävä, jotta oikeudenkäynnin asianosaisella on mahdollisuus saada asiansa käsitellyksi myös muutoksenhakuasteessa. Muutoksenhakuoikeus käräjäoikeudesta hovioikeuteen on 2000-luvulla ollut jatkuvassa muutostilassa. Aiemmin rajoittamattomasta muutoksenhakuoikeudesta on päädytty seulontamenettelyn kautta nykyiseen järjestelmään, sanahirviöön nimeltä jatkokäsittelylupamenettely. Menettelyn sisällön kuvaaminen vaatisi useamman sivun mittaisen artikkelin, mutta olennaista on, että muutoksenhakuoikeutta on tosiasiallisesti kavennettu ja pyritään edelleen kaventamaan valtiontalouden heikentyneen tilan vuoksi.

Muutoksenhaun tehtävänä on korjata virheellinen ratkaisu. Muutoksenhaulla on myös periaatteellinen, oikeusvaltion perusteista kumpuava tehtävänsä, jonka laajuutta on vaikeampi määritellä. Erityisesti rikosasioissa oikeusvaltioperiaatteen voidaan katsoa sisältävän oikeuden hakea muutosta ainakin kerran. Syksyn aikana hallitus kuitenkin esittänee, että syytetty tarvitsee jatkokäsittelyluvan lähtökohtaisesti, mikäli rangaistus ei ole ankarampi kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Rikosoikeuden järjestelmässä rangaistuksen ankaruutta ei varsinaisesti eritellä sen mukaan, onko vankeus ehdollista vai ehdotonta. Joka tapauksessa kahdeksan kuukauden vankeusrangaistusta ei enää voida pitää vähäisenä. On arvioitu, että kielteisten luparatkaisujen määrä kaikista jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluvissa rikosasioissa annetuista ratkaisuista nousisi 40 prosenttiin. Huomattava määrä valituksista käsiteltäisiin siis ainoastaan suppeassa ja kirjallisessa hovioikeusmenettelyssä.

Perusoikeudet eivät ole ehdottomia eli niitä voidaan tietyin edellytyksin rajoittaa. Yksi rajoittamisen edellytys on hyväksyttävyys: perusoikeuden rajoittamisella tulee siis pyrkiä hyväksyttävään tavoitteeseen. Lainsäätäjällä ei kovinkaan usein ole vaikeuksia perustella hyväksyttävyysvaatimuksen täyttymistä. Muutoksenhakuoikeutta on tähän mennessä rajoitettu lähinnä joutuisan oikeudenkäynnin turvaamiseksi, mikä on kuin myös perustuslaissa turvattu perusoikeus. Muun perusoikeuden suojaaminen täyttääkin lähtökohtaisesti hyväksyttävyysvaatimuksen. Nykyään oikeudenkäyntien viivästyminen ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma kuin ennen jatkokäsittelylupajärjestelmän käyttöönottoa vuonna 2011. Järjestelmän laajentamista onkin perusteltu lähinnä sillä, että hovioikeuden on voitava kohdistaa resurssinsa niihin tapauksiin, joissa oikeusturvan antamiselle on todellista tarvetta. Muutosta on lisäksi perusteltu oikeusturvan painopisteen siirtämisellä käräjäoikeuksiin ja toisaalta valtiontalouden tilan heikentymisen vaatimilla säästöpaineilla. Oikeusturvaa onkin perusteltua toteuttaa ensisijaisesti käräjäoikeudessa, mutta tämä edellyttää myös lisäresurssien kohdistamista alioikeuksille. Resursseja on kuitenkin ainoastaan leikattu.

Järjestelmän laajentamista voidaan siis tosiasiallisesti perustella vain oikeuslaitokseen kohdistuvilla säästöpaineilla. Valtion taloustilanne on kiistattomasti vaikea. Kun oikeusturvan kehittämisen - tai kaventamisen - perusteluina voidaan käyttää ainoastaan resurssien leikkaustarvetta, voidaan uudistuksilta vaatia erittäin vahvoja perusteluita. Olennaista on lisäksi, ettei oikeusturvaa tai muutoksenhakuoikeutta rajoiteta enempää kuin on välttämätöntä. Nähtäväksi jää, millä tavoin hallitus onnistuu perustelemaan jatkokäsittelylupajärjestelmän laajentamisen. Hallituksen esitys asiasta on suunniteltu annettavaksi vuoden 2014 aikana.