Paljastuuko valehtelija ammattilaisen käsissä?

Valehtelemisen tunnistaminen 

Usein väitetään, että valehtelemisen voi tunnistaa ulkoisesti havaittavista merkeistä, kuten esimerkiksi:

-       äänen radikaalista muuttumisesta

-       vastauksien tietämisestä kaikkeen

-       liiallisesta liikehdinnästä

-       asennon vaihtamisesta yllättäen

-       muutoksista hengityksestä

-       paikalleen jähmettymisestä

-       sanojen toistosta

-       liiallisista yksityiskohdista

-       harvasta silmienräpyttelystä

-       silmien liikehdinnästä esim. yläviistoon

Onko todella näin?

Maria Hartwig ja Pekka Santtila ovat koonneet Oikeuspsykologia nimiseen teokseen kattavan tutkimusnäytön aiheesta ja tehneet asiasta laajan yhteenvedon. Valhe voidaan määritellä ”menestyksekkääksi tai epäonnistuneeksi tarkoituksenmukaiseksi yritykseksi, ilman ennakkovaroitusta, saada toinen henkilö uskomaan asiaan, jota kertoja itse pitää epätotena”. Siten esimerkiksi valemuisto eroaa valheesta siinä, että sen kertoja itse uskoo kertomaansa.

Valehtelun tunnistamista on tutkittu useissa korkeakouluopiskelijoille eli maallikoille tehdyissä tutkimuksissa, joissa opiskelijoille on näytetty videopätkä henkilöstä ja pyydetty arvioimaan videolla esiintyneen henkilön kertomuksen todenmukaisuutta. Kokeita on tehty useita satoja, eikä niiden tulokset ole olleet vaikuttavia. Ihmisten kyky erottaa totuudenmukainen ja valheellinen lausunto toisistaan on jäänyt rajalliseksi 45-60 prosenttiin. Kun huomioidaan todennäköisyys oikeaan vastaukseen arvaamalla, tulos ei ole vakuuttava.  

Ovatko rikostutkinnan ammattilaiset kuten poliisit ja tuomarit taitavampia asiassa? Heillä on asiasta runsaasti kokemusta ja oletettua mielenkiintoa tutustua valehtelun teoriaosaamiseen. Poliisit ovat tutkitusti väittäneet olevansa tunnistamisessa maallikkoa taitavampia. Kuitenkin poliiseille suunnatut tutkimukset ovat osoittaneet, etteivät poliisit voita tässä kisassa maallikkoa poliisienkin jäädessä 45-60 prosentin osumatarkkuuteen valehtelun tunnistamisessa. Poliiseilta näyttää kuitenkin tutkimusten valossa puuttuvan maallikoiden taipumus erehtyä arvioimaan kertomus liian helposti todeksi.

Äänensävyn kohoaminen, punastuminen, hikoileminen ja levottomuus saattavat liittyvät pelkoon kiinni jäämisestä. Mitä suurempi valhe ja mitä raskaampi seuraus, sitä todennäköisemmin nämä emootioihin perustuvat merkit ovat havaittavissa – tai tarkemmin sanottuna, mitä voimakkaammin valehteleva tuntee syyllisyyttä ja sen seurauksena stressiä.

Valehteleminen on totuuden kertomista vaikeampaa, sillä valehtelija joutuu kehittämään tarinan, joka on yhdenmukainen kuuntelijan tiedossa olevien tosiasioiden kanssa ja joka on riittävän yksityiskohtainen vaikuttaakseen valhetelevan itse kokemalta. Tarinan tulee myös olla riittävän yksinkertainen, jotta valehtelija sen itsekin muistaisi esimerkiksi asiaan palattaessa. Tarinan muodostaminen voi johtaa katseen harhailuun ja kehon liikkeiden vähenemiseen tai pitkiin taukoihin kysymysten ja vastausten välissä.

Valehteleva saattaa olla tietoinen ulkoisesti havaittavissa olevista merkeistä ja pyrkiä kontrolloimaan niitä. Silloin hän saattaa kuitenkin sortua ylikontrolliin ja herättää epäilyksiä jäykkyydellään. Kerronnasta saattaa hävitä myös spontaanius. Syytä on huomata, että myös totta puhuva saattaa kokea, että häntä pidetään valehtelevana, jolloin hänkin saattaa pyrkiä hillitsemään havaittavissa olettavia ulkoisia merkkejä.

Santtila ja Hartwig kuitenkin toteavat tärkeimmän löydöksen tutkimustuloksissa olevan sen, että valehtelun vihjeet ovat vähäisiä ja että käyttäytymisen, jolla todella on jotain yhteyttä valehteluun, ennustearvo ei ole kovinkaan hyvä. Valehtelijat kuitenkin ovat yleisesti jännittyneempiä kuin totta puhuvat, mikä voidaan havaita pupillien laajentumisesta ja äänensävyn kohoamisessa. Valehtelijoita pidettiin myös epämiellyttävimpänä ja vähemmän yhteistyöhaluisina. Valehtelijoiden havaittiin myös puhuvan niukemmilla yksityiskohdilla ja kertovan lyhyempiä tarinoita. Valehtelijat niin ikään herkemmin korjaavat omaa kertomustaan spontaanisti ja vetoavat muistamattomuuteen vähemmän kuin totta puhuvat.

Valehtelijan psykopaattisilla piirteillä valehtelussa voi olla merkitystä, mutta aihetta on tutkittu vielä melko vähän.

Valehtelua ei pidä pyrkiä tunnistamaan hermostuneisuudesta, mikä voi ilmetä esimerkiksi käsien, sormien ja jalkojen liikehdintänä, puhenopeuden muutoksina, lisääntyneenä hymyilemisenä tai puheen häiriöinä.

Tutkimusten mukaan poliisien, tuomareiden syyttäjien ja turvapaikkahakemuksia käsittelevien maahanmuuttoviranomaisten käsitykset valehtelusta ja sen merkeistä ovat hyvin samankaltaisia kuin maallikoidenkin. Myös ammattilaiset uskovat katseen harhailun ennustavuuteen ja tulkitsevat hermostuneen käyttäytymisen kuten runsaan liikehdinnän merkitsevän jotakin sellaista, mitä se ei merkitse.

Vakuuttavampia tuloksia valheen tunnistamisessa saadaan luonnollisesti yhdistämällä valheen tunnistaminen asiasta saatavaan näyttöön. Esimerkiksi poliisin kuulustelutekniikkana näytön strateginen käyttö tarkoittaa sitä, että todistusaineistoa käytetään strategisesti siten, että kuultavan annetaan ensin kertoa tietyistä asioista ja vasta tämän jälkeen osoitetaan esimerkiksi videotallenteelta, että kuultava on ollut rikospaikalla, vastoin juuri kertomaansa. Tällöin valhe saadaan esille varmemmin, kuin näyttämällä heti kuulustelun alussa videotallenne, jolloin kuultava luonnollisesti jättää vaihtoehtoisen tarinansa olinpaikastaan kertomatta.  

Avustajana toimivan lakimiehen rooli on tuomaria siunatumpi siinä, ettei hänen tarvitse tehdä johtopäätöksiä päämiehensä kertoman totuudenmukaisuudesta. Lakimiehen tulee ajaa sitä asiaa, mitä päämies haluaa ajettavan riippumatta siitä, mitä hän itse arvelee tapahtuneen todellisuudessa, ja kokoavan tätä kertomusta tukevan näytön mahdollisimman hyvin päämiehen kantaa tukevaksi. Juristin eettistä vakaumusta varjelee kuitenkin vahva oikeus kieltäytyä toimeksiannosta tai jopa luopua siitä kesken leikin, mikäli luottamuspula päämiehen kanssa koskettaa syvältä. Ammatin varjopuolena lakimies voi lakata ajattelemasta, mikä on totta ja mikä ei. Ajattelumalli vaihtuu sellaiseksi, missä pohditaan, mitä voidaan perustellusti väittää olevan todeksi ja millä näytöllä. Ehkäpä juuri tämän takia ammattikuntaan viitataan toisinaan hauskoilla kutsumanimillä kuten vekkulijuristi.