Miten pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen? KKO 2015:69

Monille on vaikkapa ulkomaisista rikoselokuvista tuttu asetelma, jossa rikoksensa itsenäisesti ilmiantanut ja mahdollisesti rikoskumppaninsa narauttanut välttyy kokonaan syytteeltä ja tuomiolta. Aivan tällainen menettely ei Suomessa ole mahdollista, mutta tuoreessa korkeimman oikeuden ratkaisussa syytetyn myötävaikutus rikoksen selvittämiseen otettiin kuitenkin merkittävissä määrin huomioon rangaistusta mitattaessa. Ratkaisun KKO 2015:69 otsikko kuuluu seuraavasti:

A oli laittomasti hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut edelleen vähintään 15,8 kilogrammaa ja käyttänyt itse noin 400 grammaa. A oli kuitenkin oma-aloitteisesti ilmiantanut rikoksensa poliisille ja lisäksi osoittanut noin 11,2 kilogrammaa marihuanaa sisältäneen huumausainekätkön sijainnin, minkä vuoksi tuo osa huumausaineesta oli saatu viranomaisten haltuun. Kysymys on siitä, miten A:n pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja poistaa sen vaikutuksia vaikutti A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tapauksessa kyse oli rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisesti tekijän pyrkimyksestä estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia ja hänen pyrkimyksestään edistää rikoksensa selvittämistä. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tapauksessa A:n katsottiin syyllistyneen erilliseen, ”tavalliseen huumaisainerikokseen” sekä nyt kuvattuun törkeään huumausainerikokseen. A on kuitenkin pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Törkeän huumaisainerikoksen osalta hän oli ilmiantanut itsensä ja tunnustanut rikoksensa oma-aloitteisesti ennen kuin häntä oli niistä edes epäilty.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste taikka luvussa mainittu muu seikka koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on kohtuullisessa määrin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

Rikoslaista ei ilmene, kuinka paljon lain 6 luvun 6 §:n lieventämisperusteiden soveltaminen vaikuttaa tuomittavan rangaistuksen määrään, eikä kysymystä ole käsitelty lain esitöissäkään.

Törkeän huumausainerikoksen osalta asiassa oli selvitetty, että A oli hankkinut 29 kilogrammaa marihuanaa, mistä määrästä hän oli myynyt tai luovuttanut lukuisille henkilöille vähintään 15,8 kilogrammaa. Huumausaineiden myynti on tuottanut A:lle huomattavan rikoshyödyn. A:n syyksi on lisäksi aiemmin kerrotulla tavalla luettu myös pienempää hasismäärää koskeva huumausainerikos. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen ja vakiintuneen rangaistuskäytännön mukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on ilman lieventämisperusteiden soveltamista neljä vuotta vankeutta.

Arvioidessaan A:n huumausainerikostensa selvittämiseen ja törkeän huumausainerikoksen vaikutusten poistamiseen tähdännyttä oma-aloitteista menettelyä kokonaisuudessaan korkein oikeus katsoi, että teoista vakiintunein perustein tuomittavaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla perusteltua lieventää yhdellä vuodella kuudella kuukaudella. Rangaistus alennettiin siis 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Tapauksessa A:n rangaistus siis aleni omaehtoisen ilmiannon vuoksi neljästä vuodesta kahteen vuoteen ja kuuteen kuukauteen. Vähennys on absoluuttisesti merkittävä, lähes 40% tuomion pituudesta, mutta toisaalta voidaan kysyä onko se silti riittävä tilanteessa, jossa huomattavasti vakavamman rikoksen ratkaiseminen ja sen vaikutusten ehkäisy on ilmeisesti ollut kokonaan ja yksinomaisesti riippuvainen A:n menettelystä. Yhteenvedonomaisesti voidaan todeta, että rikos ei kannata, mutta jää jokaisen harkittavaksi, kannattaako rikoksen tunnustaminenkaan.