Onko Auer syyllinen vai syytön?

Suomessa on viimeisen seitsemän vuoden aikana saatu ihmetellä niin sanotun Ulvilan murhamysteerin eri vaiheita. Tapausta on käsitelty jo viisi kertaa eri oikeusasteissa, mikä on ollut mahdollista siksi, että yleensä lopullisen tuomion langettava korkein oikeus palautti asian käräjäoikeuden käsittelyyn ja ”kierros” alkoi alusta. Helmikuussa 2015 Vaasan hovioikeus antoi asiassa äänestyspäätöksen jälkeen syntyneen, Aeurin vapauttavan tuomion. Aueria ei siis todettu syylliseksi aviomiehensä murhaan. Syyttäjä ei ainakaan tätä kirjoittaessa ole hakenut ratkaisulle valituslupaa korkeimmasta oikeudesta.

Turun yliopiston rikosoikeuden professori Jussi Tapanin (Yle uutiset 19.2) mielestä Vaasan hovioikeus perusteli tuomionsa erittäin hyvin ja perusteellisesti.

Tapanin mukaan tuomioistuin painotti ratkaisussaan erityisesti kolmea asiaa:

1. – Hovioikeuden mielestä tämän mittaluokan rikoksissa pitää näyttövaatimus asettaa hyvin korkealle eli syyttäjän pitää näyttää teko toteen.

2. – Poliisin rikostutkinta ja Anneli Auerin yhden lapsista esittämä näyttö puhuivat sen puolesta, että siellä olisi voinut olla ulkopuolinen tekijä.

3. – Tässä jutussa oli selkeästi Auerin syyllisyyden puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja. Asiassa oli paljon avoimia kysymyksiä, mutta tuomioistuimen tehtävä ei ole täyttää näitä aukkoja syytetyn vahingoksi.

Ulvilan tapauksessa on merkityksellinen erityisesti kolmas kohta. Vaikka asiaa seuranneen ulkopuolisen silmään näyttää helposti siltä, ettei kukaan muu kuin Auer voinut olla syyllinen miehensä murhaan, tällä ei kärjistetysti sanoen ole rikosprosessissa merkitystä. Oikeudenkäynnissä ratkaisevaa on niin sanottu prosessuaalinen totuus: tuomioistuin ei saa ottaa huomioon mitään sellaista seikkaa, jota sille ei ole esitetty joko suullisesti tai todisteiden kautta oikeussalissa. Aineellisella totuudella, siis sillä mitä tosiasiassa tapahtui, ei ole mitään merkitystä, ellei sitä voida näyttää toteen. Voidaankin sanoa, etteivät tuomioistuimet ole kiinnostuneita absoluuttisesta totuudesta, sillä prosessuaalinen totuus on pikemminkin luonnehdittavissa totuuden riittäväksi läheisyydeksi tai todennäköisyydeksi. 

Ratkaisu ei siis voi perustua tuomarin intuitiolle tai näkemykselle siitä, mitä oikeasti on tapahtunut, ellei syyttäjä pysty näyttämään tapahtunutta toteen. Mitä vakavampi rikos on, sitä korkeammalle näyttövaatimus asetetaan. Kun syytteenä luettu rikos on murha ja seuraamus elinkautinen vankeus, näyttövaatimus on tietysti mahdollisimman korkealla. Vaasan hovioikeuden antamassa ratkaisussa todettiinkin nimenomaisesti, että ”Kyse on erittäin vakavasta rikosasiasta, jolloin voidaan edellyttää, että syytteen tueksi on esitetty kattava selvitys siitä, kuka on syyllistynyt väitettyyn rikokseen. Syyksilukevan tuomion edellytyksenä on, ettei tekijän syyllisyydestä jää mitään varteenotettavaa epäilyä.”

Epäselvässä tapauksessa asia on aina ratkaistava syytetyn eduksi. Kuten Tapani totesi ja kuten myös hovioikeuden perusteluissa lausuttiin, tuomioistuimen ei ole sallittua täyttää avoimeksi jääneiden kysymysten ”aukkoja” vastauksilla, jotka perustuvat Auerin esitutkinnassa antamiin tai sittemmin peruuttamiin lausumiin taikka muuhun oikeudenkäynnin osaksi tulemattomaan materiaaliin, kuten tuomarin henkilökohtaiseen käsitykseen siitä mitä Ulvilassa ”oikeasti” tapahtui. Vaikka tuomari olisi henkilökohtaisesti täysin vakuuttunut henkilön syyllisyydestä, ei tämä riitä tuomitsemiseen, vaan lisäksi prosessuaalisen totuuden vaatimuksen on täytyttävä.

Juha Vuorinen kirjoitti Iltalehden kolumnissaan 26.2., että Auerin asianajajan tulisi käynnistää prosessi, jossa Auer todettaisiin joko täysin syylliseksi tai syyttömäksi. Arvioimatta tässä enempää sitä, missä määrin Vuorisen kolumni oli kirjoitettu ns. kieli poskessa, suomalainen oikeusprosessi ei mahdollista kenenkään toteamista absoluuttisesti syyttömäksi johonkin tekoon. Jokainen on syytön kunnes toisin todistetaan, ja siihen olettamaan on jokaisen tyytyminen.