Avoliiton sääntely ja avopuolisoiden väliset sopimukset

Avoliittolaissa (laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta) määritellään avopuolisot yhteistaloudessa asuviksi parisuhteen osapuoliksi, 1) jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai 2) joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Olennaista on siis huomata, ettei avoliittolakia sovelleta, mikäli nämä edellytykset eivät täyty. Yhteinen talous voi tarkoittaa esimerkiksi omaisuuden yhteisomistusta, yhteistä pankkitiliä, osallistumista yhteisiin jokapäiväisiin hankintoihin tai yhteistyötä ja työnjakoa yhteisissä askareissa. Ei kuitenkaan ole ollenkaan tavatonta, että esimerkiksi Kela tai verottaja tulkitsee samassa asunnossa eri sukupuolta olevan henkilön välisen aseman avoliitoksi, vaikka esimerkiksi ystävyyteen, taloudelliseen välttämättömyyteen tai sukulaisuuteen perustuva yhdessä asuminen ei perusta avoliittoa. 

Avoliittoperheet ovat yleistyneet nopeasti 1970-luvulta alkaen ja yleistyvät yhä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2008 suomalaisista perheistä avioliittoperheitä tai rekisteröityyn parisuhteeseen perustuvia perheitä oli 66 %, avoliittoperheitä 21 % ja yksinhuoltajaperheitä 12 %. Avopuolisoiden välillä on myös merkittävissä määrin yhteistä omaisuutta, yhteistä rahankäyttöä ja työnjakoa. Tutkimusten mukaan nainen kantaa edelleen päävastuun kotiin ostettavasta ruoasta, kun taas mies maksaa useammin ravintolakustannukset sekä autosta aiheutuvat kustannukset, asumismenot ja kodin elektroniikan (Kuluttajatutkimuskeskuksen työselosteita ja esitelmiä 2007:104).

Avoliittolaki on tällä hetkellä ainoa avopuolisoiden oikeussuhteita sääntelevä laki ja nimensä mukaisesti siinä säännellään vain yhteistalouden purkamiseen liittyvistä seikoista, tarkemmin sanottuna omaisuuden erottelusta ja hyvityksestä yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta. Lain tarkoituksena ei ole säännellä avoliittoja kokonaisvaltaisesti avioliittolain tavoin. Lain säännöksistä voidaan pääosin poiketa avopuolisoiden välisellä sopimuksella. Sopimukseen vetoavan osapuolen velvollisuutena on näyttää toteen, että avopuolisoiden tarkoituksena on ollut poiketa lain sisällöstä. Tästä syystä avopuolisoiden väliset sopimukset onkin syytä tehdä kirjallisesti. Avopuoliso voi myös olla alle 18-vuotias, jolloin on muistettava, että alaikäinen saattaa tarvita sopimuksen tekemiseksi edunvalvojan.

Tyypillisimmin avoliitto päättyy avopuolisoiden avioitumiseen, eroon tai toisen puolison kuolemaan. Avopuolisoiden omaisuuden erottelu toimitetaan tällöin, mikäli toinen puoliso sitä vaatii. Avoliitolla ei ole suoria vaikutuksia avopuolisoiden omistussuhteisiin ja omaisuuden erottelussa puolisot pitävätkin oman omaisuutensa. Jos puolisoiden välisestä sopimuksesta tai olosuhteista ei käy selville, kumman avopuolison omaisuuteen jokin omaisuus kuuluu, avopuolisoiden katsotaan omaistavan sen yhteisesti. Tällainen yhteisomistus on purettava toisen puolison sitä vaatiessa. Jos puolisot eivät pääse yhteisymmärrykseen omaisuuden erottelusta, puoliso voi myös hakea käräjäoikeudelta pesänjakajan määräämistä omaisuuden erottelua varten.

Avopuolisolla on oikeus hyvitykseen, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi vähäistä suuremman perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella. Tällainen panos voi olla työtä yhteisen talouden tai toisen avopuolison omistaman omaisuuden hyväksi, varojen käyttöä yhteiseen talouteen, varojen sijoitusta toisen avopuolison omistamaan omaisuuteen tai muuta näihin verrattavaa toimintaa. Jos puolisot eivät pääse hyvityksestä yhteisymmärrykseen, hyvitysvaatimus voidaan tehdä omaisuuden erottelua varten määrätylle pesänjakajalle tai jos pesänjakajaa ei ole, hyvitystä voidaan hakea käräjäoikeudelta. Oikeus hyvitykseen ei ole henkilökohtainen, vaan se siirtyy kuoleman jälkeen avopuolison perillisille. Vastaavasti hyvitysvaatimuksen voi tehdä avopuolison perillisille.

Toisin kuin avioliitossa, avopuolisoilla ei ole elatusvelvollisuutta toisiinsa nähden, avopuolisot eivät automaattisesti peri toisiaan, avopuoliso ei voi saada leskeneläkettä toisen puolison kuollessa eivätkä avopuolisot voi ottaa toistensa sukunimeä. Avopuolisolla ei myöskään ole oikeutta jäädä asumaan puolisoiden yhteiseen kotiin, jos se on kuolleen puolison omaisuutta. Avopuolisoiden kannattaakin laatia esimerkiksi keskinäinen testamentti, jolloin he voivat varmistua esimerkiksi siitä, että yhteinen asunto periytyy eloonjääneelle puolisolle. Myös adoptoimiseen liittyy rajoituksia: avoparit eivät voi adoptoida lasta yhdessä eikä toinen avopuoliso voi adoptoida toisen puolison lasta yhteiseksi lapseksi. Avoparin yhteisen lapsen perintöoikeus on kuitenkin suojattu samoin kuin avioliitossa, kunhan lapsen isyys on vahvistettu.

Avopuolisot voivat siis tehdä sopimuksia taloudellisesta suhteestaan ja siten pyrkiä ennalta varautumaan muun muassa omaisuutensa jakoon, mikäli avoliitto päättyy esimerkiksi avoeroon. Avoliiton päättymisen varalta laadittavassa sopimuksessa voidaan esimerkiksi sopia omistussuhteista, irtaimen omaisuuden jaossa noudatettavista periaatteista ja velkasuhteista. Kuitenkin, jos avoliiton päättymisen varalta tehdyn sopimuksen ehto on kohtuuton, sopimusta voidaan sovitella.

Voiko poliisin puhallustestistä kieltäytyä?

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2014:67 mukaan henkilöä ei voida rangaista ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä auton huolimattomasta pysäköinnistä ja toisen ajoneuvon naarmuttamisesta, sillä muutoin henkilö ilmiantaisi itsensä. Itsekriminointisuojan sisältönä onkin, ettei ketään voida velvoittaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ratkaisua voidaan pitää johdonmukaisena, sillä muutoin kolarin aiheuttanut henkilö joutuisi käytännössä ilmiantamaan itsensä liikennerikkomuksesta. Samalla on kuitenkin huomattava, että ratkaisu linjaa itsekriminointisuojaa vain silloin, kun kyse on omaisuusvahingoista. Vaikkapa toisen ihmisen yli ajanut henkilö ei saa paeta paikalta ilmoittamatta.

Lehtitietojen mukaan ratkaisuun KKO 2014:67 on vedottu myös sen perustelemiseksi, ettei poliisin järjestämässä puhallusratsiassa tarvitse puhaltaa alkometriin, koska se rikkoisi itseriminointisuojaa. Tämä on kuitenkin esimerkiksi rikosoikeuden professori Mikko Vuorenpäätä (vierasluento Turun yliopistossa 5.2.2015) mukaillen väärä lähtökohta, eikä kyseisellä ratkaisulla ole puhallusratsioiden kanssa mitään tekemistä. Puhallusratsioihin on otettu kantaa ratkaisussa KKO 1999:65, jonka mukaan puhaltamisesta kieltäytyminen ei täytä rikoslain 16 luvun 3 § mukaisen haitanteon virkamiehelle tunnusmerkistöä. Vanhempi ratkaisu ei siis perustunut itsekriminointisuojaan.

Myös rikosoikeuden professori Jussi Tapani on katsonut, ettei itsekriminointisuoja päde puhalluskokeessa (3.12.2014, uutistamo.fi). Tapanin mukaan suoja koskee etupäässä rikoksesta epäiltyä, jolla on rikosasiassa oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tietyissä tapauksissa suoja ulottuu kuitenkin rikosmenettelyn ulkopuolellekin. Henkilön katsotaan kuitenkin yleisesti olevan velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän, takavarikon, puhalluskokeen sekä veri- ja virtsanäytteen ottamisen. Puhalluttaminen ei myöskään edellytä, että kuljettajan epäiltäisiin nauttineen päihdyttäviä aineita.

Tapani erottelee puhalluttamisen ja verikokeen ottamisen pakkokeinoina. Pakkokeinot voidaan toteuttaa myös vastoin henkilön tahtoa, mistä syystä pakkokeinojen käyttöä ei tarvitse tehostaa rangaisuhalla. Tapani katsoo siten, ettei puhalluskokeesta tai verinäytteestä ottamisesta kieltäytymistä voida rangaista niskoitteluna, sillä poliisilla on joka tapauksessa oikeus tarvittaessa käyttää pakkokeinoja.

Tapanin mukaan henkilö ei voi saattaa itseään syyteen vaaraan rattijuopumuksesta, jos hän ei ole nauttinut alkoholia. Jos henkilö on nauttinut alkoholia ja hän kieltäytyy puhallutuksesta, poliisi voi ottaa verinäytteen pakkokeinoin, jolloin itsekriminointisuojalla ei ole merkitystä. Kolaritapauksessa onnettomuudesta ilmoittamisen velvollisuuden tehoste ei puolestaan ole pakkokeino vaan rangaistusuhka, jolloin itsekriminointisuoja soveltuu tapaukseen. Tapani pitää ongelmana siten vain sitä, että puhalluskokeesta kieltäytyminen tuhlaa poliisin voimavaroja.

Oikeustieteen tohtori Mika Launiala on kuin myös katsonut, ettei itsekriminointisuoja oikeuta ajoneuvon kuljettajaa kieltäytymään poliisin liikennevalvonnan yhteydessä suorittamasta puhallutuksesta alkometriin. Lisäksi Launiala on pitänyt, toisin kuin Tapani, puhaltamisesta kieltäytymistä rangaistavana niskoitteluna poliisia vastaan (28.10.2014, Edilex).

Launiala muistuttaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useaan otteeseen todennut, ettei itsekriminointisuoja ulota vaikutustaan henkilön tahdosta riippumatta olemassa oleviin seikkoihin kuten puhallus-, veri- ja ääninäytteisiin. Vastaavasti viranomainen voi tällöin käyttää tehosteita puhallusvelvollisuuden toteuttamiseksi, joista Launiala mainitsee oikeudelliset seuraamukset ja rikosoikeudelliset sanktiot kuten sakko. Pakkokeinolain mukaan poliisimies voi määrätä henkilön puhalluskokeeseen ja rikoslain mukaan se, joka jättää noudattamatta poliisin toimivaltansa rajoissa antaman käskyn on tuomittava niskoittelusta poliisia vastaan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että puhallusratsiasta kieltäytyminen itsekriminointisuojaan tai muuhun syyhyn vedoten on typerää ja turhaa, sillä poliisi voi joka tapauksessa viedä kieltäytyvän henkilön tämän tahdosta riippumatta verikokeeseen. Kieltäytymisestä aiheutuu pelkästään ajanhukkaa, mielipahaa ja mahdollisesti kustannuksia kaikille osapuolille.

Kun kolmas tekee "avioehdon" puolestasi

Avioliiton solmiminen on korostetun henkilökohtainen toimi, mikä tarkoittaa sitä, että avioliiton solmimista ei voi tehdä kukaan toisen puolesta. Samankaltainen kahdenvälinen sopimus on avioehtosopimus, jossa aviopuolisot sopivat keskenään poikkeavansa omaisuuden tasajaon periaatteesta avioerotilanteessa. Kolmannella henkilöllä tarkoitetaan oikeustieteessä sellaista muuta tahoa, joka ei ole sopimuksen osapuoli eli tässä artikkelissa sillä tarkoitetaan sellaista henkilöä, joka ei ole kumpikaan puolisoista. Kolmannen osapuolen toiminnalla voi olla merkittävä ja yllättävä vaikutus aviopuolisoiden varallisuuden jakautumiseen toisen puolison kuollessa tai avioliiton päätyessä avioeroon. 

Mainittu kolmas voi olla esimerkiksi henkilö, joka on testamentannut tai lahjoittanut toiselle puolisolle omaisuutta. Testamenttiin tai lahjakirjaan voidaan nimittäin lisätä määräys ”testamentinsaajan aviopuolisolla ei ole oikeutta testamentilla saatuun omaisuuteen tai omaisuuden tuottoon”. Kolmannen antama määräys on vahva siinä mielessä, että aviopuolisot eivät voi sitä purkaa vaikka haluaisivatkin. Tilanne muuttuu aviovarallisuuden suhteen mielenkiintoiseksi silloin, kuin molemmat aviopuolisot saavat perintöä testamentin nojalla tai arvokkaita lahjoja, mutta vain toisen aviopuolison läheiset ovat käyttäneet edellä mainittua määräystä puolison oikeuteen liittyen. Kyse ei ole kolmannen tekemästä avioehdosta, mutta määräyksen oikeusvaikutukset ovat samanlaiset eli määräyksellä puututaan aviopuolisoiden keskinäisiin varallisuusoikeudellisiin suhteisiin.

Ajatellaan tilannetta, jossa puolisot A ja B saavat molemmat 500 000 euron arvoisen perinnön. A:n kohdalla perintö koostuu lomakylästä, joka tuottaa vuosittain 50 000 euroa vuokratuloja, eikä A:lle perinnön jättänyt ollut tehnyt testamenttia. Näin ollen A:n saama perintö ja siitä saatu tuotto kuuluvat avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen, josta B:llä on oikeus saada osansa avioerotilanteessa tai A:n kuollessa. B sen sijaan on saanut osuuden hotellista, joka tuottaa niin ikään 50 000 euroa pääomatuloa vuosittain, mutta B:lle perinnön jättänyt on laatinut testamentin, jossa on määräys siitä, ettei puolisolla ole oikeutta testamentin nojalla saatuun omaisuuteen tai sen tuottoon.

A ja B ovat avioliitossa 20 vuotta ja säästävät kumpikin perimästään omaisuudesta kertyneen tuoton. Aviopuolisoiden välillä ei ole avioehtosopimusta. Päädytään tilanteeseen, jossa A:lla on 1,5 miljoonan euron varallisuus, mikä on avio-oikeuden alaista eli, johon B:llä on oikeus avioerotilanteessa. B:llä on niin ikään 1,5 miljoonan euron varallisuus, johon A:lla ei ole avio-oikeutta. Avioerotilanteessa puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo lasketaan yhteen ja jaetaan puoliksi.

A:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo on 1,5 miljoonaa euroa. B:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo on 0 euroa. Näin ollen, avioerossa A joutuu maksamaan B:lle 750 000 euroa tasinkoa johtuen siitä, ettei hänen perimäänsä omaisuuteen oltu liitetty poissulkevaa määräystä aviopuolison oikeudesta omaisuuteen. B sen sijaan vaurastuu huomattavasti ja epäreilulla tavalla sen vuoksi, että hänen testamentin nojalla saamaansa omaisuuteen oli liitetty avio-oikeuden poissulkeva määräys.

Esimerkin kaltainen tilanne saattaisi johtaa avioliittolaissa säänneltyyn osituksen sovitteluun tai sovitteluvaatimukseen. Avioliittolain mukaan ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Sovittelussa voidaan esimerkiksi päättää, ettei A:n saama perintö ole avio-oikeuden alaista lopputuloksen kohtuuttomuuden perusteella. Osituksen sovitteluvaatimus johtaa kuitenkin pääsääntöisesti tuomioistuinkäsittelyyn, mikä merkitsee molemmille osapuolille aiheutuvia kuluja ja vaivannäköä, sekä usein riitaa.

Tilanne on vältettävissä avioehdolla, joka voi sisällöltään olla esimerkiksi sellainen, että sillä suljetaan  pois avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta ainoastaan lahjana tai perintönä saatu omaisuus.  Avioehdolla voidaan siis ennaltaehkäistä riitaisuutta, mikä voisi aiheutua aviopuolisoista riippumattomista syistä eli kolmansien tekemistä oikeustoimista (testamenttimääräys tai lahjakirjamääräys). On syytä huomata, että puolison kuolema vastaa oikeusvaikutuksiltaan avioeroa. Tällöin osituksen sovitteluvaatimuksen voi esittää perikunta. Erityisesti uusioperheissä perillisten intressit korostuvat ja avioehtoa olisi järkevää harkita aviopuolisoiden kesken sovinnollisen osituksen turvaamiseksi. 

Pitäisikö lasten elättää omia vanhempiaan?

Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas on ehdottanut (Yle uutiset 26.2.2014), että täysi-ikäiset lapset pitäisi voida velvoittaa elättämään ikääntyneitä vanhempiaan mahdollisuuksiensa mukaan, mikäli vanhempien oma eläke ei riittäisi esimerkiksi laitospaikan hankkimiseen. Huomioon olisi toki otettava vielä lapsen varallisuustilanne. Vastaavanlainen köyhäinhoitolaki on ollut Suomen laissa vuoteen 1970 asti. Nykyään tehtävä on jätetty valtiolle hyvinvointivaltiomallin mukaisesti.

“Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan”

— Köyhäinhoitolaki (kumottu)

Poliitikkojen taholta ehdotus ei ole herättänyt vastakaikua, mutta ehdotus on vähintäänkin toivottu avaus perhe- ja perintöoikeudelliseen yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun, sillä enenevissä määrin valtion ja eläkeläisten taloustilanne saattaa johtaa ongelmiin esimerkiksi vanhustenhoidon järjestämisessä. Tältä osin kysymys on periaatteellisesta vastakkainasettelusta: kuuluuko vanhustenhoidon järjestäminen hyvinvointivaltiomallin mukaisesti valtiolle vai ennen 1970-lukua vallinneen mallin mukaisesti myös vanhuksen lähipiirille?

Vaihtoehtoisesti Kangas on ehdottanut lakiosajärjestelmän muuttamista siten, että vanhemmilla olisi oikeus palkita se rintaperillinen, joka on auttanut heitä ja pitänyt huolta heistä. Ajatus sinänsä tähtää oikeudenmukaiseen lopputulokseen, mutta perhesuhteet ovat monimutkaisia. Voidaankin olettaa, että ehdotettu järjestelmä mahdollistaisi tietyn perillisen perusteettoman syrjimisen perinnön jakamisessa. Tässä vaihtoehtoisessa mallissa on kuin myös kyse periaatteellisesta valinnasta: tuleeko omaisuudensuojaa korostaa niin pitkälle, että perittävä voi haluamallaan tavalla määrätä koko omaisuudestaan, vai tuleeko esimerkiksi lapsilla olla ehdoton oikeus tiettyyn osaan menehtyneen vanhempansa jättämästä omaisuudesta?

Lainsäätäjä ei normaalisti muuta perintöoikeuden perinteisiä ja periaatteellisia rakenteita heppoisin perustein eli edellä mainitun kaltaisia ratkaisuja ei liene odotettavissa lähiaikoina. On kuitenkin pidettävä mielessä, että esimerkiksi Ruotsissa perintöverotuksesta luovuttiin kokonaan, mikä osoittaa ainakin jossain määrin pohjoismaista kykyä kehittää perintöoikeuden järjestelmää dramaattisemminkin askelin.

Lakimääräinen perimysjärjestys

Kuolleen henkilön omaisuus jaetaan lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaan silloin, kun omaisuudesta ei ole määrätty testamentilla. Perimysjärjestys on hyvä tietää siksikin, että sen avulla perukirjan osakastahojen selvittäminen on mahdollista. Perukirjaan tulee merkitä kuolinpesän osakkaaksi sekä yleistestamentin saaja, leski että mahdolliset perilliset.

Jos henkilöllä oli kuollessaan lapsia, perintö jaetaan tasan heidän välillänsä. Kukin lapsista saa siis lähtökohtaisesti yhtä suuren osan, ellei testamentilla ole muuta määrätty. Jos perittävän lapsi on kuollut ennen perittävää, hänen lapsensa tai lapsenlapsensa perivät koko kuolleelle lapselle muuten tulleen omaisuuden. Heitä kutsutaan sijaantuloperillisiksi.

Jos henkilö oli naimisissa, mutta hänellä ei ollut lapsia, perinnön saa aviopuoliso. Aviopuolison perimisoikeus on kuitenkin hieman rajatumpaa kuin muiden sukulaisten: puolisonsa jälkeen eloon jääneen aviopuolison kuoltua perittävän seuraavaksi mainittavilla sukulaisilla, eli toissijaisilla perillisillä, on oikeus perintöön ensin kuolleen puolison jälkeen. Puolisonsa ilman testamenttimääräystä perineellä ei siis ole oikeutta määrätä ensin kuolleen puolison omaisuudesta oman kuolemansa varalta. Jos puolisot perivät toisensa testamentin nojalla, omaisuus on mahdollista siirtää täydellä omistusoikeudella.

Jos perittävällä ei ollut lapsia eikä eloonjäänyttä puolisoa, seuraavana perimisvuorossa ovat perittävän vanhemmat, tai jos he ovat kuolleet, näiden sijaantuloperilliset eli perittävän sisaret tai näiden lapset. On tärkeää huomata, että kumpikin vanhempi perii itsenäisesti. Tilanteessa, jossa perittävän toinen vanhempi on kuollut ilman sijaantuloperillisiä, toinen vanhempi tai hänen lapsensa perivät kaiken.

Jos henkilön vanhemmat olivat kuolleet ilman sijaantuloperillisiä, seuraavaksi perivät perittävän isovanhemmat tai heidän sijaantuloperillisensä. Isovanhempien kohdalla sijaantuloperillisyys kuitenkin katkeaa vain heidän lapsiinsa eli perittävän vanhempien sisaruksiin. Näiden lapset eli perittävän serkut eivät lainmukaisen perimysjärjestyksen mukaan peri. Jos henkilöllä ei kuollessaan ole ollenkaan lakimääräisiä perillisiä eikä hän ole tehnyt testamenttia, perinnön saa valtio.

Testamentilla perittävän on mahdollista poiketa lainmukaisesta perimysjärjestyksestä haluamallaan tavalla. Ainoan rajoituksen asettaa säännös lakiosasta, eli perittävän rintaperillisten oikeudesta omaisuuteen. Perittävän rintaperillisellä, eli lapsella tai lapsenlapsella, on aina oikeus puoleen siitä, mitä hänelle olisi lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaisesti kuulunut.

Lakiosan maksamiselta voidaan välttyä vain muutaman laissa säädetyn poikkeuksen nojalla. Jos rintaperillinen on aiheuttanut perittävän kuoleman tahallisella rikoksella, hän menettää automaattisesti oikeutensa perintöön. Oikeus voi tuomita perillisen menettämään oikeutensa perintöön, jos hän on tahallaan hävittänyt tai salannut perittävän testamentin. Lisäksi perittävä voi tehdä rintaperillisensä perinnöttämäksi, jos tämä on tahallisella rikoksella syvästi loukannut perittävää tai tämän sukulaista taikka jos hän jatkuvasti viettää kunniatonta tai epäsiveellistä elämää. Perinnöttömäksi tekemisestä tulee määrätä testamentissa ja samalla on mainittava määräyksen peruste. Sen, joka vetoaa määräykseen, tulee näyttää peruste toteen.

Kuka huolehtii Sinusta?

Oletko varautunut sellaiseen tilanteeseen, jossa joudut onnettomuuteen, sairastut vakavasti tai ikääntyessäsi menetät toimintakykysi siten, ettet kykene itse hoitamaan talouttasi ja itseäsi koskevia asioita? Kuka päättää miten sinua tai omaisuuttasi hoidetaan? Esimerkiksi pankki- ja vakuutusasioitasi, etusi ajamista viranomaisten kanssa asioitaessa sekä omaisuutesi käyttämistä ja hallinnointia ei voi hoitaa puolestasi muu henkilö kuin edunvalvoja, jos oikeudellinen toimintakykysi heikentyy yllättäen.

Edunvalvontavaltuutus on paras keino varautua tällaiseen tilanteeseen. Voit päättää etukäteen itse, siitä kuka on se henkilö eli edunvalvoja, joka tekee päätöksiä puolestasi. Valtuutuksessa on kyse luottamuksesta ja etukäteen määritellystä toimivallasta, joka mahdollisen ikävän tapahtuman seurauksena vahvistetaan. Edunvalvontavaltuutus on ikään kuin testamentti sellaisen tilanteen varalle, että valtuutuksen tekijä on hengissä, muttei kykene itsenäisesti toimimaan oikeudellisissa asioissa. Se on siis etukäteen päättämistä sekä siitä, mitä ja miten haluaa tehtävän, että siitä, kenen haluaa tietyt toimet tekevän.

Edunvalvontavaltuutuksessa sen tekijä voi antaa yllättävän tarkkoja ja täsmällisiäkin määräyksiä. Valtuuttaja voi esimerkiksi määrätä, että hänen puolisolleen on vuosittain annettava tietyn arvoinen lahja ja että omaisuutta on myytävä suvussa säilyttäen vaikkapa alihintaan. Alihintaisella kaupalla voidaan saavuttaa jonkin verran verohyötyä. Lahjojen osalta on todettava, että ne on edunvalvontavaltuutuksessa yksilöitävä tarkoin, esimerkiksi ”lapsilleni on annettava kullekin kolmen vuoden välein alle verotusarvon jäävä lahja.”  Mikäli edunvalvontavaltuutuksella halutaan toteuttaa lahjoja tai alihintaisia kauppoja, on tärkeää tutustua edunvalvontaan liittyviin esteellisyyssäännöksiin. Varminta on valita varavaltuutetuksi joku sellainen henkilö, joka ei ole valtuutuksen tekijälle tai varsinaiselle valtuutetulle eli edunvalvojalle sukua. Tällöin varavaltuutettu kykenee toteuttamaan valtuutuksessa määrätyt lahjat ja kaupat tekijän tahdon mukaisesti.

Edunvalvontavaltuutuksen tekijä voi antaa valtuutuksessa toimiohjeita myös siten, että omaisuutta myydään tietyssä järjestyksessä. Ohjeiden tulee olla riittävän selkeästi yksilöityjä, jotta niiden toteuttamista on mahdollista valvoa. Perusmuotoisessa edunvalvontavaltuutuksessa valtuutettu voi myydä päämiehensä omaisuutta ja ottaa tämän nimissä esimerkiksi lainaa. Kiinteää omaisuutta valtuutettu ei kuitenkaan saa myydä, ellei valtakirjassa ole nimenomaisesti toisin määrätty. Omaisuuden myyntiä voidaan myös rajoittaa valtakirjassa tai ottaa myynnin ehdoksi maistraatilta haettava lupa. Edunvalvontavaltuutetun toimivalta on näissä asioissa laajempi kuin niin sanotun yleisen edunvalvojan eli sellaisen edunvalvojan, joka voidaan tuomioistuimen tai maistraatin toimesta osoittaa henkilölle, jonka etu tarvitsee valvontaa.

Valtuuttajan on oltava edunvalvontavaltuutusta tehtäessä oikeustoimikelpoinen. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen on kyettävä ymmärtämään valtuutuksen sisältö ja merkitys. Lievät muistiongelmat eivät usein poista oikeustoimikelpoisuutta, mutta tällöin on tärkeää hankkia lääkäriltä lausunto oikeustoimikelpoisuudesta. Edunvalvontavaltuutuksen tekeminen ei millään tavalla rajoita valtuuttajan oikeustoimikelpoisuutta – valtuutus ”käynnistetään” vasta kun valtuutuksen tekijä on menettänyt kykynsä toimia itse. Tämänkin jälkeen hän voi toimia asioissa, joihin hän kykenee. Valtuutus ei siis tuolloinkaan poista tekijänsä oikeustoimikelpoisuutta. Valtuutus on myös peruutettavissa, mikäli valtuutuksen tekijän toimintakyky palaa. Ennen valtuutuksen vahvistamisesta edunvalvontavaltuutus voidaan peruuttaa hävittämällä valtakirja. 

Mistä apua ylivelkaantumiseen?

Suomen valtiolla on velkaa 95 miljardia euroa eli noin 17 000 euroa henkilöä kohden. Valtion velkaantumisen lisäksi suomalaisen yhteiskunnan ongelmana on yksityishenkilöiden velkaantuminen. Euroopan muihin maihin verrattuna suomalaisten kotitalouksien velkaantumisen aste ei vaikuta erityisen huolestuttavalta, sillä talouksien velkaantumisaste Suomessa on pohjoismaiden alin. On kuitenkin muistettava, että koko euroalue on velkaantunut huomattavaa vauhtia.

Yksityishenkilöiden velkaantumisasteen lisäksi merkittävää on äkillisiin elämäntilanteen muutoksiin varautuminen. Maksuhäiriömerkintöjen määrä on yksi indikaattori siitä, kuinka hyvin yksityishenkilöt varautuvat odottamattomiin tilanteisiin, kuten työttömyyteen tai sairastumiseen. Maksuhäiriöisiä suomalaisia on tällä hetkellä yli 360 000. Määrä on suhteellisesti enemmän kuin 1990-luvun laman aikana.

Uutta velkatilanteessa on, että ongelmiin joutuneet eivät enää koostu pelkästään työttömistä ja pienipalkkaisista henkilöistä, vaan myös hyvätuloiset ylivelkaantuvat muun muassa suurista asunto- ja autolainoista johtuen. Tässä vaiheessa turvaudutaan usein kulutusluottoihin. Vaikka tämä koskeekin erityisesti 29-45-vuotiaita miehiä, ylivelkaantumisen voidaan katsoa olevan sosiaalisesta asemasta riippumaton kehityssuunta.

Luottotietojen menettäminen vaikeuttaa elämää, sillä esimerkiksi puhelinliittymän tai vakuutuksen saaminen taikka asunnon vuokraaminen hankaloituu. Toisaalta maksuhäiriömerkintä estää tehokkaasti lisävelkaantumista ja pakottaa sopeuttamaan menot tuloihin. Velkaantumista voidaan ehkäistä ennen luottotietojen menettämistä, mutta tietojen menettämisen jälkeenkin tilannetta on mahdollista helpottaa. Ensisijaisesti apua kannattaa hakea kunnallisesta talous- ja velkaneuvonnasta. Tätä kautta avun saaminen saattaa ruuhkautumisen vuoksi kuitenkin kestää useita kuukausia eikä tilanteeseen ole lähitulevaisuudessa näkyvissä helpotusta. Myös Takuu-Säätiöltä tai vaikkapa paikalliselta seurakunnalta voi hakea apua.

Testamentin tekijän muistilista

1. Testamentti on ainoa keino antaa perillisiä sitovia määräyksiä siitä, miten omaisuus jaetaan kuoleman jälkeen.

2. Testamenttia on aina mahdollista muuttaa myöhemmin esimerkiksi laatimalla uusi testamentti. Testamentti ei siis ole siinä määrin lopullinen asiakirja kuin usein ajatellaan.

3. Testamentin voi tehdä joko koskien vainajan koko omaisuutta (yleistestamentti) tai vain tiettyä omaisuutta (erityistestamentti eli legaatti). Jos testamentissa määrätään vain osasta omaisuutta, loppu jaetaan laillisen perimysjärjestyksen mukaisesti. Myös näiden testamenttien yhdistelmä on mahdollinen ja paljon käytetty vaihtoehto.

4. Testamentti on mahdollista tehdä koskemaan omistusoikeutta tai vaikkapa pelkästään hallintaoikeutta, jolloin henkilö saa käyttää omaisuutta, mutta ei saa luovuttaa sitä eteenpäin.

5. Niin sanotulla keskinäisellä testamentilla kaksi ihmistä, eli esimerkiksi avio- ja avoparit tai vaikkapa sisarukset voivat toisen osapuolen kuoltua testamentata omaisuuden elossa olevalle osapuolelle ja lisäksi määrätä, kenelle omaisuus on menevä molempien kuoltua. Tavallista on tehdä vaikkapa avioparin kesken keskinäinen testamentti siten, että ensin kuolleen puolison kuoltua perii leski, ja molempien kuoltua perintö menee tasaosuuksin kaikille lapsille.

6. Testamenttia tulkittaessa ratkaisevaa on testamentin tekijän tahto. Koska testamentin tulkintahetkellä (eli testamentin tekijän kuoltua) tahtoa ei voida selvittää kysymällä, on tärkeää laatia testamentti selkeäksi ja sen sanamuodot juridisesti yksiselitteisiksi. Lisäksi testamentin on noudatettava tiettyjä laissa säädeltyjä määrämuotoja, jotta se olisi pätevä. Näistä syistä testamentti kannattaa aina teettää asiantuntijalla. 

7. Erityisen hyödyllistä testamentin tekeminen on silloin, kun eletään uusperheessä tai avoliitossa taikka kun henkilöllä ei ole omia lapsia tai lapsenlapsia eli rintaperillisiä. Näissä tilanteissa perintö ei usein mene lakimääräisen perimysjärjestyksen mukaisesti niille, kenelle perinnön jättäjä olisi sen tahtonut menevän.

8. Jos testamentin tekijällä on rintaperillisiä eli lapsia tai lapsenlapsia, näillä on oikeus niin sanottuun lakiosaan eli puoleen vainajan varallisuudesta. Tätä lakiosaa ei voida testamentilla sivuuttaa. Painavin perustein on mahdollista tehdä rintaperillinen perinnöttömäksi.

9. Jotta testamentti on pätevä, sillä tulee olla kaksi esteetöntä todistajaa, jotka ovat yhtä aikaa läsnä todistamassa testamentin allekirjoittamista ja sitä, että testamentin tekijä on henkisesti kykenevä tekemään testamentin ja ymmärtämään sen sisällön ja merkityksen.

Muutoksenhakuoikeus muutostilassa

Muutoksenhakuoikeus on perustuslaissa turvattu yksilön oikeus, mutta toisesta näkökulmasta ennemminkin kynnys, joka on ylitettävä, jotta oikeudenkäynnin asianosaisella on mahdollisuus saada asiansa käsitellyksi myös muutoksenhakuasteessa. Muutoksenhakuoikeus käräjäoikeudesta hovioikeuteen on 2000-luvulla ollut jatkuvassa muutostilassa. Aiemmin rajoittamattomasta muutoksenhakuoikeudesta on päädytty seulontamenettelyn kautta nykyiseen järjestelmään, sanahirviöön nimeltä jatkokäsittelylupamenettely. Menettelyn sisällön kuvaaminen vaatisi useamman sivun mittaisen artikkelin, mutta olennaista on, että muutoksenhakuoikeutta on tosiasiallisesti kavennettu ja pyritään edelleen kaventamaan valtiontalouden heikentyneen tilan vuoksi.

Muutoksenhaun tehtävänä on korjata virheellinen ratkaisu. Muutoksenhaulla on myös periaatteellinen, oikeusvaltion perusteista kumpuava tehtävänsä, jonka laajuutta on vaikeampi määritellä. Erityisesti rikosasioissa oikeusvaltioperiaatteen voidaan katsoa sisältävän oikeuden hakea muutosta ainakin kerran. Syksyn aikana hallitus kuitenkin esittänee, että syytetty tarvitsee jatkokäsittelyluvan lähtökohtaisesti, mikäli rangaistus ei ole ankarampi kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Rikosoikeuden järjestelmässä rangaistuksen ankaruutta ei varsinaisesti eritellä sen mukaan, onko vankeus ehdollista vai ehdotonta. Joka tapauksessa kahdeksan kuukauden vankeusrangaistusta ei enää voida pitää vähäisenä. On arvioitu, että kielteisten luparatkaisujen määrä kaikista jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuuluvissa rikosasioissa annetuista ratkaisuista nousisi 40 prosenttiin. Huomattava määrä valituksista käsiteltäisiin siis ainoastaan suppeassa ja kirjallisessa hovioikeusmenettelyssä.

Perusoikeudet eivät ole ehdottomia eli niitä voidaan tietyin edellytyksin rajoittaa. Yksi rajoittamisen edellytys on hyväksyttävyys: perusoikeuden rajoittamisella tulee siis pyrkiä hyväksyttävään tavoitteeseen. Lainsäätäjällä ei kovinkaan usein ole vaikeuksia perustella hyväksyttävyysvaatimuksen täyttymistä. Muutoksenhakuoikeutta on tähän mennessä rajoitettu lähinnä joutuisan oikeudenkäynnin turvaamiseksi, mikä on kuin myös perustuslaissa turvattu perusoikeus. Muun perusoikeuden suojaaminen täyttääkin lähtökohtaisesti hyväksyttävyysvaatimuksen. Nykyään oikeudenkäyntien viivästyminen ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma kuin ennen jatkokäsittelylupajärjestelmän käyttöönottoa vuonna 2011. Järjestelmän laajentamista onkin perusteltu lähinnä sillä, että hovioikeuden on voitava kohdistaa resurssinsa niihin tapauksiin, joissa oikeusturvan antamiselle on todellista tarvetta. Muutosta on lisäksi perusteltu oikeusturvan painopisteen siirtämisellä käräjäoikeuksiin ja toisaalta valtiontalouden tilan heikentymisen vaatimilla säästöpaineilla. Oikeusturvaa onkin perusteltua toteuttaa ensisijaisesti käräjäoikeudessa, mutta tämä edellyttää myös lisäresurssien kohdistamista alioikeuksille. Resursseja on kuitenkin ainoastaan leikattu.

Järjestelmän laajentamista voidaan siis tosiasiallisesti perustella vain oikeuslaitokseen kohdistuvilla säästöpaineilla. Valtion taloustilanne on kiistattomasti vaikea. Kun oikeusturvan kehittämisen - tai kaventamisen - perusteluina voidaan käyttää ainoastaan resurssien leikkaustarvetta, voidaan uudistuksilta vaatia erittäin vahvoja perusteluita. Olennaista on lisäksi, ettei oikeusturvaa tai muutoksenhakuoikeutta rajoiteta enempää kuin on välttämätöntä. Nähtäväksi jää, millä tavoin hallitus onnistuu perustelemaan jatkokäsittelylupajärjestelmän laajentamisen. Hallituksen esitys asiasta on suunniteltu annettavaksi vuoden 2014 aikana.