Avoliiton sääntely ja avopuolisoiden väliset sopimukset

Avoliittolaissa (laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta) määritellään avopuolisot yhteistaloudessa asuviksi parisuhteen osapuoliksi, 1) jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai 2) joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Olennaista on siis huomata, ettei avoliittolakia sovelleta, mikäli nämä edellytykset eivät täyty. Yhteinen talous voi tarkoittaa esimerkiksi omaisuuden yhteisomistusta, yhteistä pankkitiliä, osallistumista yhteisiin jokapäiväisiin hankintoihin tai yhteistyötä ja työnjakoa yhteisissä askareissa. Ei kuitenkaan ole ollenkaan tavatonta, että esimerkiksi Kela tai verottaja tulkitsee samassa asunnossa eri sukupuolta olevan henkilön välisen aseman avoliitoksi, vaikka esimerkiksi ystävyyteen, taloudelliseen välttämättömyyteen tai sukulaisuuteen perustuva yhdessä asuminen ei perusta avoliittoa. 

Avoliittoperheet ovat yleistyneet nopeasti 1970-luvulta alkaen ja yleistyvät yhä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2008 suomalaisista perheistä avioliittoperheitä tai rekisteröityyn parisuhteeseen perustuvia perheitä oli 66 %, avoliittoperheitä 21 % ja yksinhuoltajaperheitä 12 %. Avopuolisoiden välillä on myös merkittävissä määrin yhteistä omaisuutta, yhteistä rahankäyttöä ja työnjakoa. Tutkimusten mukaan nainen kantaa edelleen päävastuun kotiin ostettavasta ruoasta, kun taas mies maksaa useammin ravintolakustannukset sekä autosta aiheutuvat kustannukset, asumismenot ja kodin elektroniikan (Kuluttajatutkimuskeskuksen työselosteita ja esitelmiä 2007:104).

Avoliittolaki on tällä hetkellä ainoa avopuolisoiden oikeussuhteita sääntelevä laki ja nimensä mukaisesti siinä säännellään vain yhteistalouden purkamiseen liittyvistä seikoista, tarkemmin sanottuna omaisuuden erottelusta ja hyvityksestä yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta. Lain tarkoituksena ei ole säännellä avoliittoja kokonaisvaltaisesti avioliittolain tavoin. Lain säännöksistä voidaan pääosin poiketa avopuolisoiden välisellä sopimuksella. Sopimukseen vetoavan osapuolen velvollisuutena on näyttää toteen, että avopuolisoiden tarkoituksena on ollut poiketa lain sisällöstä. Tästä syystä avopuolisoiden väliset sopimukset onkin syytä tehdä kirjallisesti. Avopuoliso voi myös olla alle 18-vuotias, jolloin on muistettava, että alaikäinen saattaa tarvita sopimuksen tekemiseksi edunvalvojan.

Tyypillisimmin avoliitto päättyy avopuolisoiden avioitumiseen, eroon tai toisen puolison kuolemaan. Avopuolisoiden omaisuuden erottelu toimitetaan tällöin, mikäli toinen puoliso sitä vaatii. Avoliitolla ei ole suoria vaikutuksia avopuolisoiden omistussuhteisiin ja omaisuuden erottelussa puolisot pitävätkin oman omaisuutensa. Jos puolisoiden välisestä sopimuksesta tai olosuhteista ei käy selville, kumman avopuolison omaisuuteen jokin omaisuus kuuluu, avopuolisoiden katsotaan omaistavan sen yhteisesti. Tällainen yhteisomistus on purettava toisen puolison sitä vaatiessa. Jos puolisot eivät pääse yhteisymmärrykseen omaisuuden erottelusta, puoliso voi myös hakea käräjäoikeudelta pesänjakajan määräämistä omaisuuden erottelua varten.

Avopuolisolla on oikeus hyvitykseen, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi vähäistä suuremman perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella. Tällainen panos voi olla työtä yhteisen talouden tai toisen avopuolison omistaman omaisuuden hyväksi, varojen käyttöä yhteiseen talouteen, varojen sijoitusta toisen avopuolison omistamaan omaisuuteen tai muuta näihin verrattavaa toimintaa. Jos puolisot eivät pääse hyvityksestä yhteisymmärrykseen, hyvitysvaatimus voidaan tehdä omaisuuden erottelua varten määrätylle pesänjakajalle tai jos pesänjakajaa ei ole, hyvitystä voidaan hakea käräjäoikeudelta. Oikeus hyvitykseen ei ole henkilökohtainen, vaan se siirtyy kuoleman jälkeen avopuolison perillisille. Vastaavasti hyvitysvaatimuksen voi tehdä avopuolison perillisille.

Toisin kuin avioliitossa, avopuolisoilla ei ole elatusvelvollisuutta toisiinsa nähden, avopuolisot eivät automaattisesti peri toisiaan, avopuoliso ei voi saada leskeneläkettä toisen puolison kuollessa eivätkä avopuolisot voi ottaa toistensa sukunimeä. Avopuolisolla ei myöskään ole oikeutta jäädä asumaan puolisoiden yhteiseen kotiin, jos se on kuolleen puolison omaisuutta. Avopuolisoiden kannattaakin laatia esimerkiksi keskinäinen testamentti, jolloin he voivat varmistua esimerkiksi siitä, että yhteinen asunto periytyy eloonjääneelle puolisolle. Myös adoptoimiseen liittyy rajoituksia: avoparit eivät voi adoptoida lasta yhdessä eikä toinen avopuoliso voi adoptoida toisen puolison lasta yhteiseksi lapseksi. Avoparin yhteisen lapsen perintöoikeus on kuitenkin suojattu samoin kuin avioliitossa, kunhan lapsen isyys on vahvistettu.

Avopuolisot voivat siis tehdä sopimuksia taloudellisesta suhteestaan ja siten pyrkiä ennalta varautumaan muun muassa omaisuutensa jakoon, mikäli avoliitto päättyy esimerkiksi avoeroon. Avoliiton päättymisen varalta laadittavassa sopimuksessa voidaan esimerkiksi sopia omistussuhteista, irtaimen omaisuuden jaossa noudatettavista periaatteista ja velkasuhteista. Kuitenkin, jos avoliiton päättymisen varalta tehdyn sopimuksen ehto on kohtuuton, sopimusta voidaan sovitella.

Voiko poliisin puhallustestistä kieltäytyä?

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2014:67 mukaan henkilöä ei voida rangaista ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä auton huolimattomasta pysäköinnistä ja toisen ajoneuvon naarmuttamisesta, sillä muutoin henkilö ilmiantaisi itsensä. Itsekriminointisuojan sisältönä onkin, ettei ketään voida velvoittaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ratkaisua voidaan pitää johdonmukaisena, sillä muutoin kolarin aiheuttanut henkilö joutuisi käytännössä ilmiantamaan itsensä liikennerikkomuksesta. Samalla on kuitenkin huomattava, että ratkaisu linjaa itsekriminointisuojaa vain silloin, kun kyse on omaisuusvahingoista. Vaikkapa toisen ihmisen yli ajanut henkilö ei saa paeta paikalta ilmoittamatta.

Lehtitietojen mukaan ratkaisuun KKO 2014:67 on vedottu myös sen perustelemiseksi, ettei poliisin järjestämässä puhallusratsiassa tarvitse puhaltaa alkometriin, koska se rikkoisi itseriminointisuojaa. Tämä on kuitenkin esimerkiksi rikosoikeuden professori Mikko Vuorenpäätä (vierasluento Turun yliopistossa 5.2.2015) mukaillen väärä lähtökohta, eikä kyseisellä ratkaisulla ole puhallusratsioiden kanssa mitään tekemistä. Puhallusratsioihin on otettu kantaa ratkaisussa KKO 1999:65, jonka mukaan puhaltamisesta kieltäytyminen ei täytä rikoslain 16 luvun 3 § mukaisen haitanteon virkamiehelle tunnusmerkistöä. Vanhempi ratkaisu ei siis perustunut itsekriminointisuojaan.

Myös rikosoikeuden professori Jussi Tapani on katsonut, ettei itsekriminointisuoja päde puhalluskokeessa (3.12.2014, uutistamo.fi). Tapanin mukaan suoja koskee etupäässä rikoksesta epäiltyä, jolla on rikosasiassa oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tietyissä tapauksissa suoja ulottuu kuitenkin rikosmenettelyn ulkopuolellekin. Henkilön katsotaan kuitenkin yleisesti olevan velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän, takavarikon, puhalluskokeen sekä veri- ja virtsanäytteen ottamisen. Puhalluttaminen ei myöskään edellytä, että kuljettajan epäiltäisiin nauttineen päihdyttäviä aineita.

Tapani erottelee puhalluttamisen ja verikokeen ottamisen pakkokeinoina. Pakkokeinot voidaan toteuttaa myös vastoin henkilön tahtoa, mistä syystä pakkokeinojen käyttöä ei tarvitse tehostaa rangaisuhalla. Tapani katsoo siten, ettei puhalluskokeesta tai verinäytteestä ottamisesta kieltäytymistä voida rangaista niskoitteluna, sillä poliisilla on joka tapauksessa oikeus tarvittaessa käyttää pakkokeinoja.

Tapanin mukaan henkilö ei voi saattaa itseään syyteen vaaraan rattijuopumuksesta, jos hän ei ole nauttinut alkoholia. Jos henkilö on nauttinut alkoholia ja hän kieltäytyy puhallutuksesta, poliisi voi ottaa verinäytteen pakkokeinoin, jolloin itsekriminointisuojalla ei ole merkitystä. Kolaritapauksessa onnettomuudesta ilmoittamisen velvollisuuden tehoste ei puolestaan ole pakkokeino vaan rangaistusuhka, jolloin itsekriminointisuoja soveltuu tapaukseen. Tapani pitää ongelmana siten vain sitä, että puhalluskokeesta kieltäytyminen tuhlaa poliisin voimavaroja.

Oikeustieteen tohtori Mika Launiala on kuin myös katsonut, ettei itsekriminointisuoja oikeuta ajoneuvon kuljettajaa kieltäytymään poliisin liikennevalvonnan yhteydessä suorittamasta puhallutuksesta alkometriin. Lisäksi Launiala on pitänyt, toisin kuin Tapani, puhaltamisesta kieltäytymistä rangaistavana niskoitteluna poliisia vastaan (28.10.2014, Edilex).

Launiala muistuttaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useaan otteeseen todennut, ettei itsekriminointisuoja ulota vaikutustaan henkilön tahdosta riippumatta olemassa oleviin seikkoihin kuten puhallus-, veri- ja ääninäytteisiin. Vastaavasti viranomainen voi tällöin käyttää tehosteita puhallusvelvollisuuden toteuttamiseksi, joista Launiala mainitsee oikeudelliset seuraamukset ja rikosoikeudelliset sanktiot kuten sakko. Pakkokeinolain mukaan poliisimies voi määrätä henkilön puhalluskokeeseen ja rikoslain mukaan se, joka jättää noudattamatta poliisin toimivaltansa rajoissa antaman käskyn on tuomittava niskoittelusta poliisia vastaan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että puhallusratsiasta kieltäytyminen itsekriminointisuojaan tai muuhun syyhyn vedoten on typerää ja turhaa, sillä poliisi voi joka tapauksessa viedä kieltäytyvän henkilön tämän tahdosta riippumatta verikokeeseen. Kieltäytymisestä aiheutuu pelkästään ajanhukkaa, mielipahaa ja mahdollisesti kustannuksia kaikille osapuolille.

Kun kolmas tekee "avioehdon" puolestasi

Avioliiton solmiminen on korostetun henkilökohtainen toimi, mikä tarkoittaa sitä, että avioliiton solmimista ei voi tehdä kukaan toisen puolesta. Samankaltainen kahdenvälinen sopimus on avioehtosopimus, jossa aviopuolisot sopivat keskenään poikkeavansa omaisuuden tasajaon periaatteesta avioerotilanteessa. Kolmannella henkilöllä tarkoitetaan oikeustieteessä sellaista muuta tahoa, joka ei ole sopimuksen osapuoli eli tässä artikkelissa sillä tarkoitetaan sellaista henkilöä, joka ei ole kumpikaan puolisoista. Kolmannen osapuolen toiminnalla voi olla merkittävä ja yllättävä vaikutus aviopuolisoiden varallisuuden jakautumiseen toisen puolison kuollessa tai avioliiton päätyessä avioeroon. 

Mainittu kolmas voi olla esimerkiksi henkilö, joka on testamentannut tai lahjoittanut toiselle puolisolle omaisuutta. Testamenttiin tai lahjakirjaan voidaan nimittäin lisätä määräys ”testamentinsaajan aviopuolisolla ei ole oikeutta testamentilla saatuun omaisuuteen tai omaisuuden tuottoon”. Kolmannen antama määräys on vahva siinä mielessä, että aviopuolisot eivät voi sitä purkaa vaikka haluaisivatkin. Tilanne muuttuu aviovarallisuuden suhteen mielenkiintoiseksi silloin, kuin molemmat aviopuolisot saavat perintöä testamentin nojalla tai arvokkaita lahjoja, mutta vain toisen aviopuolison läheiset ovat käyttäneet edellä mainittua määräystä puolison oikeuteen liittyen. Kyse ei ole kolmannen tekemästä avioehdosta, mutta määräyksen oikeusvaikutukset ovat samanlaiset eli määräyksellä puututaan aviopuolisoiden keskinäisiin varallisuusoikeudellisiin suhteisiin.

Ajatellaan tilannetta, jossa puolisot A ja B saavat molemmat 500 000 euron arvoisen perinnön. A:n kohdalla perintö koostuu lomakylästä, joka tuottaa vuosittain 50 000 euroa vuokratuloja, eikä A:lle perinnön jättänyt ollut tehnyt testamenttia. Näin ollen A:n saama perintö ja siitä saatu tuotto kuuluvat avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen, josta B:llä on oikeus saada osansa avioerotilanteessa tai A:n kuollessa. B sen sijaan on saanut osuuden hotellista, joka tuottaa niin ikään 50 000 euroa pääomatuloa vuosittain, mutta B:lle perinnön jättänyt on laatinut testamentin, jossa on määräys siitä, ettei puolisolla ole oikeutta testamentin nojalla saatuun omaisuuteen tai sen tuottoon.

A ja B ovat avioliitossa 20 vuotta ja säästävät kumpikin perimästään omaisuudesta kertyneen tuoton. Aviopuolisoiden välillä ei ole avioehtosopimusta. Päädytään tilanteeseen, jossa A:lla on 1,5 miljoonan euron varallisuus, mikä on avio-oikeuden alaista eli, johon B:llä on oikeus avioerotilanteessa. B:llä on niin ikään 1,5 miljoonan euron varallisuus, johon A:lla ei ole avio-oikeutta. Avioerotilanteessa puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo lasketaan yhteen ja jaetaan puoliksi.

A:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo on 1,5 miljoonaa euroa. B:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo on 0 euroa. Näin ollen, avioerossa A joutuu maksamaan B:lle 750 000 euroa tasinkoa johtuen siitä, ettei hänen perimäänsä omaisuuteen oltu liitetty poissulkevaa määräystä aviopuolison oikeudesta omaisuuteen. B sen sijaan vaurastuu huomattavasti ja epäreilulla tavalla sen vuoksi, että hänen testamentin nojalla saamaansa omaisuuteen oli liitetty avio-oikeuden poissulkeva määräys.

Esimerkin kaltainen tilanne saattaisi johtaa avioliittolaissa säänneltyyn osituksen sovitteluun tai sovitteluvaatimukseen. Avioliittolain mukaan ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Sovittelussa voidaan esimerkiksi päättää, ettei A:n saama perintö ole avio-oikeuden alaista lopputuloksen kohtuuttomuuden perusteella. Osituksen sovitteluvaatimus johtaa kuitenkin pääsääntöisesti tuomioistuinkäsittelyyn, mikä merkitsee molemmille osapuolille aiheutuvia kuluja ja vaivannäköä, sekä usein riitaa.

Tilanne on vältettävissä avioehdolla, joka voi sisällöltään olla esimerkiksi sellainen, että sillä suljetaan  pois avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta ainoastaan lahjana tai perintönä saatu omaisuus.  Avioehdolla voidaan siis ennaltaehkäistä riitaisuutta, mikä voisi aiheutua aviopuolisoista riippumattomista syistä eli kolmansien tekemistä oikeustoimista (testamenttimääräys tai lahjakirjamääräys). On syytä huomata, että puolison kuolema vastaa oikeusvaikutuksiltaan avioeroa. Tällöin osituksen sovitteluvaatimuksen voi esittää perikunta. Erityisesti uusioperheissä perillisten intressit korostuvat ja avioehtoa olisi järkevää harkita aviopuolisoiden kesken sovinnollisen osituksen turvaamiseksi. 

Pitäisikö lasten elättää omia vanhempiaan?

Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas on ehdottanut (Yle uutiset 26.2.2014), että täysi-ikäiset lapset pitäisi voida velvoittaa elättämään ikääntyneitä vanhempiaan mahdollisuuksiensa mukaan, mikäli vanhempien oma eläke ei riittäisi esimerkiksi laitospaikan hankkimiseen. Huomioon olisi toki otettava vielä lapsen varallisuustilanne. Vastaavanlainen köyhäinhoitolaki on ollut Suomen laissa vuoteen 1970 asti. Nykyään tehtävä on jätetty valtiolle hyvinvointivaltiomallin mukaisesti.

“Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan”

— Köyhäinhoitolaki (kumottu)

Poliitikkojen taholta ehdotus ei ole herättänyt vastakaikua, mutta ehdotus on vähintäänkin toivottu avaus perhe- ja perintöoikeudelliseen yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun, sillä enenevissä määrin valtion ja eläkeläisten taloustilanne saattaa johtaa ongelmiin esimerkiksi vanhustenhoidon järjestämisessä. Tältä osin kysymys on periaatteellisesta vastakkainasettelusta: kuuluuko vanhustenhoidon järjestäminen hyvinvointivaltiomallin mukaisesti valtiolle vai ennen 1970-lukua vallinneen mallin mukaisesti myös vanhuksen lähipiirille?

Vaihtoehtoisesti Kangas on ehdottanut lakiosajärjestelmän muuttamista siten, että vanhemmilla olisi oikeus palkita se rintaperillinen, joka on auttanut heitä ja pitänyt huolta heistä. Ajatus sinänsä tähtää oikeudenmukaiseen lopputulokseen, mutta perhesuhteet ovat monimutkaisia. Voidaankin olettaa, että ehdotettu järjestelmä mahdollistaisi tietyn perillisen perusteettoman syrjimisen perinnön jakamisessa. Tässä vaihtoehtoisessa mallissa on kuin myös kyse periaatteellisesta valinnasta: tuleeko omaisuudensuojaa korostaa niin pitkälle, että perittävä voi haluamallaan tavalla määrätä koko omaisuudestaan, vai tuleeko esimerkiksi lapsilla olla ehdoton oikeus tiettyyn osaan menehtyneen vanhempansa jättämästä omaisuudesta?

Lainsäätäjä ei normaalisti muuta perintöoikeuden perinteisiä ja periaatteellisia rakenteita heppoisin perustein eli edellä mainitun kaltaisia ratkaisuja ei liene odotettavissa lähiaikoina. On kuitenkin pidettävä mielessä, että esimerkiksi Ruotsissa perintöverotuksesta luovuttiin kokonaan, mikä osoittaa ainakin jossain määrin pohjoismaista kykyä kehittää perintöoikeuden järjestelmää dramaattisemminkin askelin.