Älä luota oikeusturvavakuutukseen?

Yle uutisoi 17.3.2016 oikeusturvavakuutuksista raflaavalla otsikolla "Oikeusturvavakuutus tuottaa jatkuvasti pettymyksiä - silti lähes kaikki ostavat sen". Taloussanomat uutisoi jo vuonna 2009 samasta asiasta otsikolla "Älä luota oikeusturvavakuutukseen". Hieman objektiivisempaa ja riipaisevan kuivaa informaatiota oikeusturvavakuutuksista löytyy muun muassa Vakuutus- ja rahoitusneuvonnan (FINE) verkkosivuilta. Käydään yhdessä läpi muutamia edellä mainituissa artikkeleissa esitettyjä väitteitä.

"Oikeusturvavakuutuksen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään"

Ylen artikkelin mukaan oikeusturvavakuutus on komea sana, mutta arkisessa elämässä oikeusturvavakuutuksen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään. Asia riippuu tietty siitä, mitä vakuutettu vakuutukseltaan odottaa. Oikeusturvavakuutusten vakuutusmäärä on normaalisti 8 500 euroa. Jotkut yhtiöt kuitenkin tarjoavat laajennettua oikeusturvavakuutusta, jossa vakuutusmäärä on yleensä 17 000 euroa. Vakuutuksen omavastuu on normaalisti 15-25 prosentin välillä.

Aiemmin on tosiaan ollut melko tavallista, että vakuutus korvasi riitajutun hävinneelle osapuolelle myös hävinneen maksettavaksi tuomitut vastapuolen laskut. Nykyään häviämisessä vastapuolen kulujen korvaamisen riski on hävinneellä osapuolella itsellään. Myynnissä on kuitenkin myös vakuutusten lisäosia, jotka korvaavat myös vastapuolen oikeudenkäyntikuluja tiettyyn määrään asti. Joka tapauksessa on tärkeää, että lakimies selvittää asiakkaalleen kanteen menestymisen mahdollisuudet. Tämän jälkeen on vielä keskusteltava asiakkaan taloudellisesta kyvystä sietää kuluriskiä.

Jos odotat, että oikeusturvavakuutus kattaa kokonaisuudessaan kaikki oikeudenkäynnistä syntyvät omat ja vastapuolen kulut, tulet pettymään. Jos odotat, että oikeusturvavakuutus vähentää oikeudenkäynnin kuluriskiä, olet ilmeisesti lukenut oikeusturvavakuutuksesi ehdot.

"Oikeusturvavakuutusten pienellä kirjoitetut sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti"

Aivan varmasti - kuten nyt yleensäkin sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti. Ylipäätään pienellä kirjoitetut sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti. Oman kokemukseni mukaan oikeusturvavakuutusten ehdot tosin ovat kirjoitettu melko normaalilla fontilla, vaikka tekstiä saattaakin olla paljon. Vakuutusta ottaessa kannattaa kuitenkin tutustua vakuutuksen sisältöön.

Yksityishenkilöiden oikeusturvavakuutuksista korvattavaksi voivat normaalisti tulla ainoastaan vakuutetun yksityiselämää koskevat asiat. Oikeusturvavakuutus saattaa kuitenkin sisältyä myös autovakuutukseen, ammattiliittojen jäsenistönsä turvaksi ottamaan vakuutukseen, kiinteistövakuutukseen tai yrityksen vakuutuspakettiin. Oikeusturvavakuutuksesta ei yleensä korvata kuluja, jotka ovat syntyneet lakimieskuluista esimerkiksi hallintoviranomaisissa, hallinto-oikeudessa, erikoistuomioistuimissa, ihmisoikeustuomioistuimessa tai EU-tuomioistuimessa. Usein oikeusturvavakuutuksen ulkopuolelle rajataan myös asioita, jotka liittyvät vakuutetun työhön tai ansiotoimintaan, sijoitusasuntoon, lasten huoltoon ja tapaamisoikeuteen, avioeroon ja avioliiton päättymiseen liittyviin varallisuusriitoihin. Myös asiat, joilla on vähäinen merkitys vakuutetulle, on usein rajattu korvauspiirin ulkopuolelle.

Riita-asioissa korvattavuus edellyttää, että riita on syntynyt. Usein ehdoissa määritellään, että riita on syntynyt, kun vaatimus on kiistetty. Rikosasioissa puolestaan vakuutetun ollessa uhrina korvattava vakuutustapahtuma on usein uhrin esittämän vaatimuksen kiistäminen. Mikäli vakuutettu on syytettynä, ei kyse normaalisti ole korvattavasta vakuutustapahtumasta. Lähtökohtana on, että vakuutuksesta korvataan vakuutuksen voimassaoloaikana sattuneita vakuutustapahtumia. Niin sanottu kahden vuoden sääntö on poikkeus tästä. Jos vakuutus on vakuutustapahtuman sattuessa ollut voimassa alle kaksi vuotta, täytyy säännön mukaan myös niiden seikkojen, joihin vaatimus tai syyte perustuu, olla syntynyt vakuutuksen voimassaoloaikana. Ongelmia on syntynyt erityisesti asuntokauppariidoissa. Kaupan tekeminen on yleensä riidan peruste, jolloin kahden vuoden sääntö estää oikeusturvan myöntämisen asuntokauppaa koskevassa riita-asiassa, jos vakuutus ei ole ollut voimassa kauppakirjaa tehtäessä eikä vakuutus ole ollut voimassa kahta vuotta.

"Lakimiesten palkkiot nousevat helposti yli sataan tuhanteen euroon"

Ylen haastatteleman lakimiehen mukaan kotitalouksille myytävät oikeusturvavakuutukset tuottavat asiakkaille usein suuria pettymyksiä ja esimerkiksi asuntokauppariidoissa lakimiesten palkkiot nousevat helposti yli sataan tuhanteen euroon. Edelleen artikkelin mukaan korvauskatto tulee riita-asioissa vastaan usein jo ennen käräjäsaliin astumista ja esimerkiksi hometaloriidan oikeudenkäyntilasku saattaa hovioikeuden jälkeen olla jopa yli 150 000 euroa

Vaikka käräjöinti onkin etupainotteista, ei kuitenkaan voida pitää tavanomaisena, että oikeudenkäynnissä kokonaislasku nousee haastatellun lakimiehen sanojen mukaisesti "helposti 50 000 euron korville" saatika että korvauskatto olisi usein vastassa jo ennen käräjäsaliin astumista. Käräjäoikeudessa lakimiehen kokonaislasku voi toki olla vaikka tuo 50 000 euroa, mutta silloin kyse ei toivottavasti ole tavanomaisesta ja yksinkertaisesta riidasta. Jos näin on jollekin käynyt, niin kannattanee kääntyä muun lakimiehen puoleen.

Tiivistettynä: Lakimiesten palkkiot eivät "helposti" nouse yli sataan tuhanteen euroon.

"Kaikesta huolimatta suomalaiset ostavat kotivakuutuksensa lisäosaksi myös oikeusturvan"

Pitää varmasti paikkansa. Tosin kaikkien vakuutusyhtiöiden osalta oikeusturvaosaa ei voida kotivakuutuksesta poistaa. Artikkelissa kerrotaan myös, että noin 95 prosentilla suomalaisista on kotivakuutus ja harvat ovat jättäneet oikeusturvan vakuutuksesta pois. Oikeusturvavakuutus osana kotivakuutusta maksaa normaalisti noin 20-30 euroa vuodessa. Tällöin kyse on ns. suppeasta perusvakuutuksesta. Kohtuullinen hinnoittelu on varmaankin osasyy siihen, miksi oikeusturvavakuutus on suosittu, vaikka "sen varaan ei kannata laskea oikeastaan yhtään mitään".

Autokaupan juridiikkaa

Tämänviikkoinen artikkeli keskittyy kuvaamaan auton ostamiseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä ja riskejä kuvitteellisen tarinan kautta.

Komea ja miellyttäväkäytöksinen lakimies T päätti vaihtaa hyvin palvelleen BMW-merkkisen henkilöautonsa hieman uudempaan ja ennen kaikkea räyheämpään. Vaikka T ja hänen toimistonsa noudatti laskutuksessa aina kohtuullisuutta ja teki ylipäänsäkin työtään vain ja ainoastaan lujan vakaumuksen ajamina kirkasotsaisina oikeuden puolustajina, sivuun oli ahkeruuden hedelmänä päässyt kertymään sopivasti ylimääräistä, jotta ajoneuvon päivittäminen tuli kyseeseen.

Niinpä T ryhtyi selaamaan autoilmoituksia ja selasikin niitä hyvän tovin. T huomasi pian, että samanlaisia autoja oli tarjolla sekä autoliikkeissä että yksityisten myyminä. Yksityisten myymät autot olivat järjestään hieman halvempia kuin vastaavat liikkeessä olevat yksilöt.

T potki virtuaalisesti yhden jos toisenkin sopivan auton renkaita, ja tiedusteli ”tiukkaa hintaa” niin kuin ammattitermein on tapana. Viimein sopivan tuntuinen yksilö löytyi pienestä autoliikkeestä, joka sijaitsi sopivasti seuraavan päivän käräjäreissun kanssa samassa kaupungissa. Oikeutta (menestyksekkäästi) puolustettuaan T meni kaupoille ja ostaa pätkäytti helmenvalkoisen amiskiesin eikun tyylikkään edustusauton.

Kotimatkalla Tampereen kohdalla T pysähtyi syömään. Maha täynnä T palasi auton rattiin, mutta sepä ei enää käynnistynytkään. Myöhemmin selvisi, että autossa oli varsin huomattava määrä niin sähkö- kuin muunkinlaisia vikoja, joista ei ollut ollut kaupanteon hetkellä mitään puhetta.

Tässä vaiheessa päästään asian juridiseen puoleen. Kun auton ostaa liikkeestä, ostajaa suojaa kuluttajansuojalaki. Kuluttajansuojalain 5 luvun 12 §:ssä on pitkä virhelauseke, mutta autokaupan osalta olennainen sisältö kiteytyy seuraavaan: Jos tavara ei vastaa sovittua, siinä on virhe. Ostaja ei kuitenkaan saa virheenä vedota seikkaan, josta hänen täytyy olettaa tienneen kauppaa tehtäessä.

Kuluttajakaupassa myyjä siis vastaa kaikista virheistä, joista ostajan ei voida olettaa tienneen. Myyjän tietoisuudella virheistä ei ole väliä, vaan myyjä korvaa lähtökohtaisesti myös ns. salaiset virheet. Ostajalla on oikeus vaatia virheen korjaamista tai hinnanalennusta, ääritapauksissa kaupan purkua.

Jos auto taas ostetaan yksityiseltä henkilöltä, sovelletaan kauppalakia. Tällöin virhelausekkeet ovat ostajan kannalta hieman vaikeampia. Useasti käytetyt autot myydään ”siinä kunnossa kuin ne ovat” tai vastaavalla lausekkeella, ja tällöin myyjä vastaa lähtökohtaisesti vain virheistä, joista hän oli tietoinen. Toki jos auto poikkeaa kunnoltaan räikeästi siitä, mitä ostaja olisi kauppahinnan ja muun perusteella voinut olettaa, voi yksityinen myyjäkin joutua korvausvastuuseen ilman tietoisuutta virheistä.

Fiktiivisen esimerkkimme kaltaisessa ääritilanteessa, jossa auto jää tielle samana tai seuraavana päivänä kauppojen tekemisestä, ei yksityisen myyjänkään saattaminen korvausvastuuseen olisi luultavasti tuottanut ongelmia. Mutta jos kauppojen ja ongelmien ilmenemisen välillä olisi kulunut viikkoja tai kuukausia, tilanne olisi ollut paljon vaikeampi. Ostajan tulisi näet lähtökohtaisesti pystyä näyttämään, että myyjä on ollut tietoinen virheestä, jotta korvausvastuu syntyisi.

Tarinan opetus kuuluu siten, että vaikka autoliikkeessä autot usein ovat hieman kalliimpia kuin yksityiseltä ostettaessa, ainakin arvokkaamman ajoneuvon ostaminen liikkeestä on usein perusteltua. Fiktiivinen lakimiehemme T on korjannut autoaan kauppojen jälkeen nelinumeroisella summalla maksamatta itse euroakaan, eikä edes harkitsisi auton ostamista yksityiseltä tästä kokemuksesta viisastuneena.

Vuokranantajan oikeus purkaa vuokrasopimus - Maksamaton vuokra

Yksityinen vuokranantaja joutuu usein suorittamaan itse punninnan vuokranmaksua laiminlyövän vuokralaisen suhteen - kuinka pitkään eri muodoissa esiintyvää venkulointia pitää lain valossa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä sietää? Milloin oikeus on vuokranantajan puolella siinä määrin, että pelin voi puhaltaa poikki purkamalla vuokrasopimuksen?

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 61 §:n mukaan vuokranantajalla on oikeus purkaa vuokrasopimus, jos vuokralainen laiminlyö  suorittaa vuokran säädetyssä tai sovitussa ajassa. Tällaista oikeutta ei kuitenkaan ole, jos purkamisperusteen aiheuttaneella menettelyllä kuten vuokran maksun laiminlyömisellä on vähäinen merkitys vuokranantajalle. Asuntoja vuokraavalle yhtiölle tai kunnalle 1-2 kuukauden maksamaton vuokra on usein merkitykseltään vähäisempi kuin yksityishenkilölle, joka vuokraa vain yhtä asuntoa. Oikeutta vuokrasopimuksen purkamiseen ei ole myöskään silloin, kun vuokralainen varoituksen johdosta viivytyksettä täyttää velvollisuutensa tai oikaisu muutoin tapahtuu.

Vuokrasopimuksen purkaminen eroaa sopimuksen irtisanomisesta monessa mielessä. Merkittävimmät erot ovat se, että purkaminen päättää vuokrasopimuksen heti eikä irtisanomisajan kuluttua ja se, että purkamiseen vaaditaan jokin laissa säädetyistä perusteista.

Vuokranmaksun laiminlyönti

Perusteista ensimmäinen on vuokralaisen laiminlyömä vuokra. Useissa vuokrasopimuksen purkamista koskevien tuomioiden perusteluissa todetaan erikseen, että ”vuokranmaksu on vuokralaisen tärkein velvoite”. Purkuoikeutta ei synny kuitenkaan yhden unohduksen tai viivästyksen seurauksena. Vuokralaista ja hänen oikeuttaan kotiin halutaan suojata lievien henkilökohtaisten vaikeuksien yli. Kahden kuukauden vuokran maksamatta jättäminen on ollut oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä hyväksytyn purkuperusteen raja. Raja ei välttämättä ylity, jos toinen vuokrista on maksamatta kokonaan ja toisesta on maksettu puolet. Harkinta suoritetaan yksilöllisesti kussakin tapauksessa. Punnittavaksi tulevat muun muassa maksuvaikeuksien aiheuttajan luonne (sairaus, tapaturma), maksuvaikeuksien arvioitu kesto, vuokra-antajan kyky sietää häiriötä vuokranmaksussa ja muut kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta puoltavat tekijät. Huomattava on myös, että vaikka kahden kuukauden maksamaton vuokra on muodostanut eräänlaisen rajan purkuperusteen täyttymiselle, se ei ole ehdoton ja siitä voidaan joustaa painavien syiden vallitessa. Asian ratkaisee loppupelissä tuomioistuin. Selvien rajojen puuttuminen merkitsee erityisesti yksityiselle vuokranantajalle hankalia punnintatilanteita ja päänvaivaa sen suhteen, mitä kaikkea hänen tulee sietää.  

Korkeimman oikeuden ratkaisun 2003:71 perustelujen mukaisesti lähtökohtana tulee olla, että vuokranmaksua koskevien laiminlyöntien on joka tapauksessa täytynyt olla luonteeltaan tilapäisiä, jotta niitä voitaisiin pitää vähäisinä. Näin ollen kolmen kuukauden ajalta maksamatta jääneet vuokrat on jo varsin selkeä ja vahva purkuperuste. Tarvitaan erittäin pätevä vastaperuste, jotta vuokrasopimuksen purkaminen osoittautuisi tällöin laittomaksi.

Vuokralaisen oikeus varoitukseen ja toimintansa korjaamiseen

Vuokralaisen suojaamiseen kuuluu olennaisilta osin hänen oikeutensa saada virheellisen menettelyn seurauksena kirjallinen varoitus ja tämän jälkeen mahdollisuus parantaa tapansa. Varoitus on annettava esimerkiksi häätöä edeltävästi kun häädön syynä on asunnossa vietetty häiritsevä elämä. Maksamattomien vuokrien ja vuokrasopimuksen purkamisen kohdalla varoitus ei aina ole välttämätön. Helsingin hovioikeus on 7.5.2014 antamassaan ratkaisussa todennut, etteivät asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain säännökset edellytä kirjallisen varoituksen antamista ennen vuokrasopimuksen purkamista, jos vuokralainen laiminlyö suorittaa vuokran säädetyssä tai sovitussa ajassa. Lain mukaan purkamisperusteen täyttymisen raja kulkee siinä, että maksamattomilla vuokrilla on vuokranantajalle vähäisempää suurempi merkitys.

Vuokralainen kohentanut asunnon kuntoa

Vaasan hovioikeuden 20.5.2014 antamassa ratkaisussa todettiin, että vuokrasopimus voitiin purkaa maksamattomien vuokrien vuoksi vaikka vuokralainen oli tehnyt remontteja omalla kustannuksellaan vuokra-asunnossa. Tapauksessa vuokranantaja oli osakeyhtiö ja vuokralainen yksityinen. Vuokrat olivat olleet maksamatta pisimmillään kolmen kuukauden ajalta ja pääsääntöisesti kahden kuukauden ajalta. Hovioikeuden ratkaisua edeltävästi käräjäoikeus oli perusteluissaan lausunut vuokramaksun olevan vuokralaisen tärkein velvollisuus ja että kahden tai kolmen kuukauden laiminlyönti vuokranmaksun suhteen yksinään on riittävä peruste purkamiselle. Tapauksessa katsottiin olennaisimmaksi seikaksi se, että laiminlyönnit olivat jatkuneet koko vuokrasuhteen ajan vaihtelevan suuruisina. Vuokralainen ei ollut tapauksessa maksanut vuokraansa ajallaan ”juuri koskaan”. Vuokralaisen oikeutta kotinsa säilyttämiseen ei tapauksessa suojellut sekään seikka, että hän oli oikeudenkäynnin aikana suorittanut kaikki vuokrarästinsä, sekä osan vastapuolen oikeudenkäyntikuluista.

Vuokran osittainen maksaminen

Toisessa tapauksessa vuokralainen oli pyrkinyt maksamaan vuokransa, mutta harrastanut pitkään eli noin vuoden vuokranmaksussa ”maksan-kun-joudan” -periaatetta maksaen vuokraa välillä osissa, välillä hieman eli noin kuukauden myöhässä. Vastaavalla tavalla Itä-Suomen hovioikeus hyväksyi 14.10.2014 käräjäoikeuden tuomion, jossa vuokranantajan purku oli katsottu lailliseksi. Näin siitä huolimatta, että oikeudenkäynnin aikana kaikki vuokrat tuli maksetuksi ja vaikka erääntyneiden ja maksamatta olevien vuokrien määrä ei ollut ollut kovin suuri.

Lopuksi

Purkamismenettelyssä sen oikeuttavaan perusteeseen on vedottava kohtuullisessa ajassa vanhenemisen uhalla. Vuokranantaja ei kuitenkaan menetä purkuoikeuttaan niin kauan kuin siihen oikeuttava menettely jatkuu.

Vuokranantajan ei siis tarvitse katsella kelvottomasti vuokranmaksustaan suoriutuvia vuokralaisia kovinkaan pitkään. Myös erilaiset rajoja kokeilevat temput, kuten osittainen vuokran maksaminen ja ”maksan-kun-joudan” tyyli, ovat osoittautuneet oikeuskäytännössä vuokralaista nilkkaan ampuviksi. Vuokranantaja on kuitenkin hankalassa paikassa, sillä oikeudesta purkaa vuokrasopimus, joudutaan usein käymään oikeutta. Vuokralainen ei toisinaan lähde asunnosta pelkällä kirjeellä ja joskus vuokran maksun laiminlyönnillekin on oikeudenkäynnin kestävä syy. Se milloin tällainen syy on olemassa, selviää vasta oikeudenkäynnissä tai oikeammin sen päätyttyä. 

Vielä kerran yksityisistä parkkisakoista ja todistustaakasta

Yhtiömme velvoiteoikeusekspertti, Tapio Hokkanen, kirjoitti 8.12.2015 artikkelin todistustaakasta koskien yksityistä parkkivalvontaa. Samoin kuin Juha Karhu on kritisoinut korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2010:23 sillä perusteella, että korkein oikeus tulkitsi asiaa ainoastaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta sivuuttaen julkisoikeudelliset kysymykset, voidaan Hokkasen tulkintaa kritisoida sillä perusteella, että siinä sopimusoikeus jyrää prosessioikeudellisen näkökulman. Mainitut näkökulmat eivät kuitenkaan mielestäni ole ristiriidassa.

Oikeudenkäymiskaaren todistustaakkaa koskeva yleissäännös kuuluu seuraavasti: 

Riita-asiassa kantajan tulee näyttää toteen ne seikat, jotka tukevat kannetta. Jos vastaaja edukseen tuo esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava se todisteilla.

Apokalyptinen esimerkki tuloksensa maksimoimiseen pyrkivän parkkifirman jokaiselle turkulaiselle lähettämästä valvontamaksusta on arvatenkin kärjistetty, mutta myös hieman harhaanjohtava. Ensinnäkään Jyrki Virolainen ei puhu siitä, että vastaaja kiistää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, vaan siitä, että vastaaja myöntää ajoneuvon olleen yksityisellä parkkialueella, muttei halua ilmaista, kuka ajoneuvoa ajoi. Jos vastaaja kiistää ajoneuvon paikallaolon, asia voidaan ratkaista siten, että kantaja olisi velvollinen esittämään riittävän näytön siitä, että ajoneuvo on ollut parkkialueella. Tämä onnistuisi esimerkiksi siten, että parkkiyhtiö esittää kirjallisena todisteena valokuvan ajoneuvon rekisterikilvestä, tai jollain muulla tavalla, jonka tuomioistuin harkitsee riittäväksi näytöksi.

Jos taas vastaaja, joka on myös ajoneuvon rekisteriotteeseen merkitty ajoneuvon omistaja/haltija, kiistää pysäköineensä ajoneuvon parkkialueelle, voidaan vastaajalle asetettaa tietynasteinen näyttövelvollisuus siitä, ettei hän ajanut ajoneuvoa. Tässä vaiheessa päästäänkin Virolaisen perusteluun siitä, että jos vastaaja tuo edukseen esiin jonkin seikan, on hänenkin vahvistettava väitteensä todisteilla. Kursivoitu fraasi löytyy myös edellä siteeratusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Kyseessä ei siis ole lakiin perustumaton kuluttajalle asetettu käänteinen todistustaakka siitä, ettei kuluttaja ole sitoutunut sopimukseen.

Kyse ei ole siitä, että ajoneuvon omistajuutta/haltijuutta pidettäisiin osoituksena siitä, että ajoneuvon omistaja/haltija olisi automaattisesti ajoneuvon kuljettaja, jolloin todistustaakka ajoneuvon kuljettajasta siirtyisi kokonaisuudessaan vastaajalle. Jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa, eikä esitä minkäänlaista perustetta väitteelleen, omistajuutta/haltijuutta voidaan kuitenkin pitää riittävänä näyttönä. Tilanne on eri, jos vastaaja kiistää kuljettaneensa ajoneuvoa ja esittää väitteelleen jonkinlaisen uskottavan perusteen. Tapauksen KKO 2010:23 taustalla olevassa käräjäoikeuden ratkaisussa ei pidetty uskottavana, että vastaaja ei miltään osin muistanut, kuka hänen hallinnassaan olevaa autoa olisi ajanut. Käräjäoikeus totesikin, että ajoneuvon omistaja/haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä se on. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi kantajan näyttäneen toteen, että vastaaja oli ollut ajoneuvon kuljettajana.

Kuten edellä olevasta käräjäoikeuden ratkaisusta huomataan, vastaajan tuomitsemiseen ei edellytetä täyttä näyttöä, vaan riittävä näyttö. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Virolainenkin myöntää tämän. Tästä ei kuitenkaan Virolaisen mukaan seuraa se, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista seikoista (fakta), etenkään sellaisista seikoista, joita yhtiön ei ole mahdollista näyttää toteen, mutta jotka auton omistajan/haltijan on helppo näyttää toteen. Vastaaja voi esimerkiksi osoittaa henkilön, joka ajoneuvon tosiasiassa on pysäköinyt, tai esittää rikosilmoituksen siitä, että ajoneuvo on otettu haltuun luvattomasti tai varastettu. Samalla tavalla menetellään esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa joku on ottanut pikalainoja käyttämällä muun henkilön verkkopankkitunnuksia. Normaalisti asia selviää esittämällä rikosilmoitus asiasta.

Oman lisänsä asiaan tuo asianosaisen totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa riita-asian asianosaiselle on yleensä asetettu positiivinen totuusvelvollisuus. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on oikeudenkäynnissä niin kantajalla kuin vastaajallakin velvollisuus kertoa totuudenmukaisesti, mitä hän asiasta tietää, ja vastattava esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Väärän tiedon antaminen tai tiedon salaaminen on rangaistavissa perättömänä lausumana. Tästä näkökulmasta vastaaja ei voi olla kertomatta, kuka ajoneuvoa on ajanut, jos hän tämän seikan tietää.

Kaiken lainsäädännön (laajasti ymmärrettynä) taustalla on tarkoitus ajaa jonkinlaista yhteiskunnallista tavoitetta. Jos tavoitteena on, että elinkeinovapauden puitteissa sallittu ja laillinen toiminta mahdollistetaan tarpeellisin esimerkiksi kuluttajaa suojaavin rajoituksin, todistustaakkaa ei voida asettaa siten, että se käytännössä estää elinkeinonharjoittajan toiminnan. Todistustaakka on sen sijaan asetettava siten, että se toteuttaa sekä lainsäädännössä asetettuja tavoitteita että aineellista oikeutta (esim. sopimusoikeutta), mutta myös suojaa asianosaisten asemaa oikeudenkäynnissä. Edellä mainitut esimerkit todistustaakan jaosta eivät loukkaa vastaajan prosessuaalisia oikeuksia.

Hillittömän joukkokanteen pelossa en halua ottaa kantaa siihen, voidaanko yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta välttyä vetoamalla siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa. Seuraa mielenkiintoinen tietoisku oikeusfilosofian maailmasta: Oikeustieteessä on sekä olemisen että pitämisen maailma. Siitä, miten jonkin oikeudellisen asiantilan pitäisi olla, ei voida tehdä päätelmää siitä, miten asia todellisuudessa on. Ja toisinpäin. Mielestäni oikeudellisen asiantilan pitäisi olla sellainen, että yksityiseltä pysäköintimaksulta ei voida välttyä vetoamalla pelkästään siihen, että ei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa esittämättä mitään perusteita väitteelleen. Asia ei välttämättä todellisuudessa ole näin. Varsinkin, kun otetaan huomioon kuluttajansuojalaista tehdyt tulkinnat. Ehkä asiaan joskus saadaan arvovaltainen vahvistus korkeimmalta oikeudelta. Niin kauan kuin vahvistusta ei ole saatu, kyse on lähinnä mielipiteistä.

Tarvitseeko se parkkisakko nyt maksaa vai ei?

Pysäköinninvalvonta, erityisesti yksityinen pysäköinninvalvonta, on viime vuosina herättänyt runsaasti keskustelua. Tämän artikkelin tarkoitus on paloitella asia ja toivottavasti vastata joihinkin parkkisakkoja koskeviin kysymyksiin. Varoituksen sanana todettakoon, että seuraavassa kuultavat ovat pitkälti allekirjoittaneen omia näkemyksiä enkä vastaa niiden käytännön testaamisesta aiheutuneista seurauksista edes moraalisella tasolla. Se, miten asiat suomalaisessa oikeuskäytännössä ovat, muuttuu taas näppärästi yhdellä korkeimman oikeuden ratkaisulla.

Aloitetaan käsitteillä, jotta ei tulisi mitään hämminkiä. Pysäköintivirhemaksulla tarkoitetaan yleisesti viranomaisen, siis parkkipirkon, antamaa julkisoikeudellista maksua. Siihen pätevät aivan eri lainalaisuudet kuin yksityiseen valvontamaksuun, joka taas korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on autoilijan ja pysäköinninvalvontafirman välille syntyvä sopimus. Näistä ensimmäistä tunnettu pysäköintijuristi Jonne Rantanen käsitteli oivassa artikkelissaan pari viikkoa sitten, nyt keskitytään jälkimmäiseen.

Ehkä tunnetuin yksityistä pysäköinninvalvontaa käsittelevä ratkaisu on KKO 2010:23. Sen otsikon mukaan yksityiselle alueelle oli asetettu opastetauluja, joiden mukaan pysäköinti oli sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille. Tauluissa oli lisäksi ilmoitettu, että ”Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 euroa” ja että ”Pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko auton pysäköimisellä alueelle syntynyt pysäköinnin valvontaa alueella harjoittaneen yhtiön ja alueelle pysäköineen auton kuljettajan välille opastetaulun ehtojen mukainen pysäköimistä koskeva sopimus, joka on siten sisältänyt velvoitteen suorittaa valvontamaksu siinä tapauksessa, että pysäköinti oli tapahtunut ehtojen vastaisesti.

Ratkaisussa oli siis kyse siitä, olivatko konkreettinen auton pysäköinti ja ratkaisun otsikossa siteeratut klausuulit riittäviä synnyttämään sopimuksen yhtiön ja auton kuljettajan välille. Olivathan ne. Toisin kuin nettikeskusteluja selailemalla ehkä luulisi, tästä ei ole mitään epäselvyyttä eikä kiistaa, vaan korkeimman oikeuden ratkaisu on tältä osin mielestäni yksiselitteinen. Sopimus on pätevä ja valvontamaksu tulee maksaa. 

Mutta onko asia tällä selvä? Ei välttämättä. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei vastannut siihen kysymykseen, miten menetellään jos auton omistaja kiistää itse pysäköineensä sakotetun auton. Korkein oikeus katsoi tässä tapauksessa suoraan tulleen alemmissa oikeusasteissa selvitetyksi, että kyseisessä tapauksessa auton kuljettajana toimi sen omistaja.

Kysymys siitä, kenelle kuuluu todistustaakka auton kuljettajan selvittämisestä, on herättänyt paljon keskustelua. Esimerkiksi emeritusprofessori Jyrki Virolainen on suorastaan kiivaasti sitä mieltä, että todistustaakka tulee ratkaista prosessuaalisten todistustaakkasääntöjen perusteella siten, että ”kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.”.

Itse olen jyrkästi eri mieltä. Kun korkein oikeus kerran on nimenomaisesti todennut, että kyse on yhtiön ja kuljettajan välisestä sopimuksesta, tulee asiassa menetellä sopimusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Sen, joka vetoaa sopimukseen, on näytettävä sopimuksen olemassaolo. Jotta voi näyttää sopimuksen olevan olemassa, tulee näyttää sopimuksen synty. Jotta voitaisiin näyttää sopimuksen syntyminen, tulee tietysti voida näyttää sopimuksen osapuolet. Olisin tietysti voinut ilmaista asian myös siten, että sopimukseen vetoavan täytyy näyttää sopimuksen sisältö (johon tietysti kuuluu sopimuksen osapuolet), mutta edellä lausuttu kuulosti jotenkin siistimmältä.

Lähestyn asiaa fiktiivisen esimerkin avulla. Kuvitellaan, että yksityinen pysäköinninvalvoja läväyttää turkulaisella parkkipaikalla valvontamaksun sinänsä väärin pysäköidylle autolle, jonka rekisterinumero on AAA-113. Pysäköinninvalvoja kuitenkin tekee pienen huolimattomuusvirheen, jonka seurauksena järjestelmään kirjautuukin valvontamaksu rekisterinumerolle AAA-118. Alkuperäisen, väärin pysäköidyn auton omistaja huomaa virheen rekisterinumerossa, repii lapun ja ajelee matkoihinsa. Pysäköintifirma rupeaa perimään sakkoa auton AAA-118 omistajalta, joka on ymmärrettävästi ns. huuli pyöreänä. Pitäisikö vastakkaista kantaa kannattavien mielestä auton AAA-118 omistajan/haltijan siis näyttää, ettei hän ole ollut pysäköimässä kyseistä ajoneuvoa kyseisellä parkkipaikalla, jotta hän välttyisi seuraamukselta? Jos näin on, mikä estäisi kuvitteellista, tuloksensa maksimoimiseen pyrkivää parkkifirmaa lähettämästä valvontamaksua vaikkapa jokaisella turkulaiselle autonomistajalle kuvitellusta pysäköintirikkeestä? Helpointahan se autoilijoille olisi näyttää, etteivät he ole ajaneet autoaan mainitulla parkkialueella.

Kuten edellisestä esimerkistäkin havaitaan, ei se voi ihan noin mennä, erityisesti kun kyse on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisestä sopimuksesta. Luomalla kuluttajalle käänteinen todistustaakka siitä, että tämä ei ole sitoutunut sopimukseen, poiketaan vallitsevasta pääsäännöstä kuluttajan vahingoksi ilman mitään (ainakaan lakiin perustuvaa) perustetta. Sellainen tulkinta ei mielestäni voi olla kestävällä pohjalla.

Mielestäni siis yhä edelleen vetoamalla uskottavasti siihen, että ei ole itse pysäköinyt kyseistä ajoneuvoa, on mahdollista välttyä yksityiseltä pysäköintivalvontamaksulta. Kanssani tuntuvat olevan samaa mieltä ainakin professori Matti Tolvanen ja kuluttajariitalautakunta. Eri mieltä ovat edellä siteeratulla tavalla Jyrki Virolainen sekä käymieni keskustelujen perusteella kollegani Jonne Rantanen. Juridiikka on tunnetusti mielipidelaji ja lopullista tuomiota tietysti odotetaan taas korkeimmalta oikeudelta, kunhan joku jaksaa riidellä asiasta sinne asti. 

Selvennyksenä loppuun todettakoon vielä, että julkisten pysäköintivirhemaksujen osalta todistustaakka siitä, ettei auton haltija pysäköinyt autoa, on haltijalla. Se perustuu suoraan lakiin.

Työnantaja Joulupukin apurina

Tehdystä työstä maksetaan palkkaa korvauksena menetetystä vapaa-ajasta ja annetusta työpanoksesta. Palkasta on maksettava veroa – sitä enemmän, mitä enemmän tienaa. Sekös harmittaa. Tietysti, etenkin veroprosentin nousun myötä. Ei siksi, etteikö veroja olisi tarpeellista maksaa, mutta kun se osuu omalle kohdalle. Veroa maksetaan myös palkkaa muistuttavista rahanarvoisista etuuksista, kuten autoedusta. Harmittaa taas.

Verovapaana työnantaja voi kuitenkin antaa työntekijälle pieniä lahjoja tämän vuosipäivinä tai pitkän uran päätteeksi. Lahja voi merkkipäivänä olla arvoltaan noin 1-2 viikon bruttopalkkaa vastaava. 4000 € kuussa tienaavalle se tarkoittaisi siis maksimissaan 2000 € lahjaa verovapaana. Lahja ei saa olla kuitenkaan rahaksi muutettavissa. Usein tällaisena lahjana voi olla 10, 20 tai 30 vuoden palveluksen jälkeen tai työntekijän eläkkeelle siirtyessä työnantajan kustantama ulkomaan matka. On huomattava, ettei työntekijä voi kuitenkaan itse valita matkaansa tai sen kohdetta. Lahjakorttia matkatoimistoon ei siis voida antaa.

Työnantaja voi muistaa työntekijöitään myös pienellä verottomalla joululahjalla. Tällainen voi olla herkkukori, esine tai esimerkiksi joulukinkku. Lahjan tulee olla arvoltaan vähäinen, alle 100 €. Raha, tai lahjakortti tai osakkeet katsotaan palkaksi aina, vaikka se oli arvoltaan pienempikin. Näin on ollut vuodesta 2012 alkaen, jolloin verohallinto antoi asiassa linjauksen. Lahja on niin kutsuttu huomionosoitus työntekijää kohtaan. Kinkuista on hyviä kokemuksia ja sadalla eurolla saa jo kotimaistakin, jollei jopa luomua.

Työntekijällä ei saa olla valintaoikeutta lahjan suhteen. Valintaoikeus toteutuu jo tapauksessa, jossa työnantaja tarjoaa työntekijälle rajatun listan, josta tämä valitsee lahjan (KHO 1982 II 572). Lahjan pitää siis tulla työnantajalta sellaisenaan työnantajan omasta aloitteesta.

Kun lahjan kohteeseen ei saa omalla valinnalla vaikuttaa, herää kysymys, mistä työnantaja saisi tiedon työntekijöidensä mieltymyksistä. Juristina suosittelisin tässä Joulupukille kirjoittamista, siten, ettei lahjanantajaa täsmällisesti yksilöidä. Joulupukki kun tuntee kaikki, voisi sitten vihjata työnantajalle, että onko toivottu kinkkua vai herkkukoria.  

Vinkkejä korkeimmalta hallinto-oikeudelta: Miten välttyä kunnalliselta parkkisakolta?

Pysäköintivirheitä ovat virheellisen pysäköinnin tai pysäyttämisen lisäksi muun muassa pysäköintikiekon virheellinen käyttö sekä pelastustielle pysäköinti. Samaan kategoriaan kuuluu myös tarpeeton joutokäynti. Olipa käsityksesi yksityisautoilusta mikä tahansa, varmaa on, että niin sanotusti pysäköintilotossa voittaminen tuntuu eriskummallisen epämukavalta.

Jos pysäköintivirhe on vähäinen, siitä voidaan antaa suullinen tai kirjallinen huomautus. Jos taas virhe on ilmeisesti johtunut anteeksi annettavasta huomaamattomuudesta tai ajattelemattomuudesta taikka jos seuraamuksen määrääminen muusta syystä olisi ilmeisen kohtuutonta, seuraamus saadaan jättää määräämättä. Jos et välttynyt pysäköintivirhemaksulta vetoamalla näihin perusteisiin, voit kokeilla onneasi seuraavilla korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöstä kaivetuilla vinkeillä.

Korkeimman hallinto-oikeuden vinkit

Moottoripyöräilijä oli kertomansa mukaan kiinnittänyt pysäköintiautomaatista saamansa pysäköintilipukkeen pyörän tuulilasin sisäpuolelle. Lipuke oli kadonnut tuntemattomaksi jääneestä syystä. Henkilön maksettavaksi ei voitu määrätä maksua, koska hän oli selvityksensä perusteella maksanut pysäköintimaksun eikä ollut menetellyt pysäköintilipukkeen kiinnittämisen koskevien säännösten tai pysäkintiautomaatissa olleen ohjeen vastaisesti.

Auton omistajalle annettiin pysäköintivirhemaksu auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä vain luvan perusteella. Auton omistajan mukaan autoa käytti myös kolmen hengen lähipiiri, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut kyseisenä aikana. Omistajan oleminen toisella paikkakunnalla virheen tullessa todetuksi ei osoittanut, ettei omistaja ollut tehnyt pysäköintivirhettä. Pelkällä viittauksella lähipiiriin omistaja ei ollut myöskään saattanut todennäköiseksi, ettei hän ollut pysäköintivirheen tekijä. Omistajan on siis osoitettava, että auto on ollut muun henkilön käytössä pysäköintivirheen sattuessa.

Pysäköintikiekko on sijoitettava näkyvälle paikalle tuulilasin sisäpuolelle niin, että se on ulkoapäin luettavissa. Auton kuljettaja oli selvityksensä mukaan sijoittanut pysäköintikiekon autossaan tuulilasin yläreunaan. Pysäköinnintarkastaja oli tarkastaessaan autoa, jonka tuulilasi oli lumen peitossa, pyyhkinyt lumen vain tuulilasin alaosasta eikä ollut siten havainnut pysäköintikiekkoa. Asiassa jäi näyttämättä, että auto oli ollut pysäköitynä pysäköintikiekon käyttöä koskevien määräysten vastaisesti.

Piha-alueella olevalla pysäköintialueella olleen pysäköintikieltomerkin lisäkilven mukaan pysäköintikielto ei koskenut luvan saaneita. Lisäkilvellä oli ilmaistu selvästi havaittavalla tavalla, että kysymyksessä oli yksityisalue, jolle pysäköinti ilman kiinteistön omistajan tai haltijan lupaa oli kielletty. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, että pysäköidyssä ajoneuvossa oli ollut vaikeasti vammaiselle myönnetty pysäköintilupa.

Tontilla olevan rakennuksen ja rakennuksen edustalla olevan jalkakäytävän välissä oli jalkakäytävän tavoin pinnoitettu alue, joka kuuluu kyseiseen tonttiin ja tontin omistajan omistukseen. Alue ei kuitenkaan ollut katualueeseen kuuluvaa jalkakäytävää. Kun tontin omistaja ei ollut pyytänyt tai valtuuttanut kunnallista pysäköinninvalvontaa valvomaan pysäköintiä tontilla, kunnallinen pysäköinninvalvoja ei ollut voinut määrätä pysäköintivirhemaksua kyseiselle alueelle pysäköimisestä.

Yksityisomistuksessa olevalla pysäköintialueella yleiseen liikenteeseen käytetyllä pysäköintialueella olleen ajoneuvon, joka oli poistettu liikennekäytöstä ja jonka määräaikaiskatsastus oli toimittamatta, katsottiin olleen tieksi katsottavalla alueella säilytetty tai varastoitu ajoneuvo, jota ei tosiasiallisesti käytetty liikenteessä. Pysäköintivirhemaksu voitiin määrätä.

KKO 2015:58 – kiinteistön ostajan oikeus purkaa kauppa silloin, kun korjauskustannukset eivät ole tarkkaan tiedossa

Korkein oikeus antoi syyskuussa ratkaisun 2015:58, jossa käsiteltiin jälleen kerran virheen olennaisuusvaatimusta kiinteistön kaupan purkamisen edellytyksenä. Tapauksessa ostaja oli vuonna 2011 ostanut kiinteistön, jolla sijaitsi vuonna 1955 valmistunut asuinrakennus. Kauppahinta oli 68.000 euroa. Rakennuksen alapohjassa ja pesutiloissa oli havaittu kaupan jälkeen kosteudesta aiheutuneita vaurioita, jotka oli korjattava ilman aiheetonta viivytystä.

Maakaaren 2 luvun 17 §:ssä säädetään kiinteistön laatuvirheestä. Saman pykälän mukaan ostajalla on oikeus purkaa kauppa, jos virhe on olennainen. Ratkaisussa KKO 2015:58 oli kyse ennen kaikkea tästä virheen olennaisuusvaatimuksesta. Hovioikeus katsoi tapauksessa, että käräjäoikeuden toteamin tavoin kiinteistön kaupan kohteessa voitiin katsoa olevan olennainen virhe, kun virheen korjauskustannukset olivat vähintään 40 prosenttia kauppahinnasta. Hovioikeuden tarpeellisiksi katsomat korjauskustannukset olivat tapauksessa noin 29 prosenttia kauppahinnasta. Virheet olivat siten korjattavissa kohtuullisin kustannuksin ja myös kohtuullisessa ajassa. Hovioikeus totesi nämä seikat huomioon ottaen sekä asiaa kokonaisuutena arvioiden, että kaupan kohteen virhe ei ollut maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennainen. Kaupan purkamiselle ei siten hovioikeuden mielestä ollut edellytyksiä.

Korkein oikeus kuitenkin arvioi asiaa toisin. Korkein oikeus katsoi, että mainitun kaltaisen laatuvirheen kohdalla kaupan purkamisen edellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan tarkastelemalla korjauskustannusten suhdetta kiinteistön kauppahintaan. Mikäli edellytyksenä olisi se, että korjauskustannusten tulisi nousta johonkin prosenttimäärään, kuten vähintään 40 prosenttiin kauppahinnasta, voisi se tapauksesta riippuen johtaa joko myyjän tai ostajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Korkein oikeus katsoi, että alapohjan ja pesutilojen kosteusvauriot ovat laadultaan sellaisia, että kiinteistön käyttö asumistarkoitukseen ja rakennuksen vaurioitumisen jatkumisen estäminen edellyttävät virheiden korjaamista ilman aiheetonta viivytystä. Virheiden korjauskustannukset olivat suuruusluokaltaan merkittävät ja olennaisesti suuremmat verrattuna siihen, mitä ostaja on voinut kauppaa tehtäessä otaksua joutuvansa rakennuksen kohtuullisina korjauskuluina maksamaan.

Alapohjan vaurioiden osalta korjauskustannusten määrästä vallitsi osin epävarmuus, mikä ei kuitenkaan korjausten välttämättömyys ja kustannusten vaikea arvioitavuus huomioon ottaen voinut rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Hovioikeuden arvioimaa määrää oli korkeimman oikeuden mukaan pidettävä suurena myös suhteessa kiinteistön kauppahintaan. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon myös näihin suuriin korjauskustannuksiin liittyvät epävarmuustekijät korkein oikeus katsoi, että kaupan kohteen virhettä on pidettävä maakaaren 2 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla olennaisena. Sen vuoksi asiassa on edellytykset kiinteistön kaupan purkamiselle ostajan vaatimuksesta.

Suhteellisen nimekkäätkin lakimiehet ovat tuoreeltaan arvioineet tapausta mm. sellaisin sanankääntein, että tapauksesta olisi tulkittavissa korkeimman oikeuden linjanneen olennaisuusvaatimuksen olevan tulevaisuudessa jotenkin kategorisesti alempi kuin maakaaren esitöiden mainitsema 40% kauppahinnasta. En ymmärrä tällaista tulkintaa ensinkään. Tokihan KKO lausui, että purkamisedellytyksen täyttymistä ei voida arvioida yksinomaan prosenttiosuuksia tutkimalla, mutta mielestäni tässä ratkaisussa paljon oleellisempaa on epävarmoiksi jääneiden tulevien kustannusten osuus. Korkein oikeus näet päätyi ratkaisuunsa osittain juuri suuriin korjauskustannuksiin liittyviin epävarmuustekijöihin nojautuen. Jos ratkaisusta on otettavissa jokin tuleviin prosesseihin vaikuttava ennakkopäätösaspekti, se kuuluu siten, että perusteltu epävarmuus välttämättömien korjauskustannusten suuruudesta ei voi rajoittaa ostajan oikeutta kaupan purkamiseen. Ostajalla voi siis olla oikeus purkaa kauppa, vaikka kokonaiskorjauskustannukset eivät olisi selvillä.

Ratkaisussa otettiin kantaa myös siihen juridisesti suhteellisen itsestään selvään seikkaan, että ostaja ei voi vaatia hinnanalennusta enää ylemmissä oikeusasteissa, ellei ole siihen vedonnut käräjäoikeudessa. Ostaja ei myöskään voi vedota korkeimmassa oikeudessa sellaiseen seikkaan (tässä myyjän tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti), johon ei ole vedonnut aiemmin. Nostan nämä seikat esille korostaakseni tälläkin esimerkillä, että kiinteistön ja asuinhuoneiston kauppaan liittyvissä riidoissa kannattaa aina olla yhteydessä lakimieheen heti ongelmien ilmaantuessa. Tässä tapauksessa kävi ostajan kannalta onnellisesti kun korkein oikeus purki kaupan hänen vaatimuksiensa mukaisesti, mutta mikäli KKO olisi päätynyt toiseen ratkaisuun, prosessi olisi tullut ostajalle erittäin kalliiksi, vaikka oikeus hinnanalennukseen tapauksen tosiseikkojen valossa olisi varmasti ollut alun perin olemassa. 

Liukastuminen ja vahingonkorvausvastuu

 

Talven tulo on antanut odottaa itseänsä tänä vuonna, mutta aamuisin pihamailla on jo saanut varoa askelta. Liukastumisvahingoista aiheutuu Suomessa vuosittain noin 50 000 hoitokontaktia ja noin 5500 joutuu erikoissairaanhoidon hoidettavaksi. Liukastumisten seurausten arvioidaan sosiaali-  ja terveysministeriön selvitysten mukaan aiheuttavan noin 200 miljoonan euron kulut vuosittain, minkä on arvioitu tulevan 5 kertaa kalliimmaksi katujen kunnossapidon kustannuksiin verrattuna.

Vahingon sattuessa herää usein kysymys sen seurauksista aiheutuvista kuluista ja vastuista. Hoito- ja muihin kuluihin voi saada helpotusta omasta vakuutusyhtiöstä, mutta toisinaan myös taholta, joka on laiminlyönyt hoitaa vastuunsa alaisuudessa olevan alueen kunnossapidon. Korvausvastuun syntyminen edellyttää siis tuottamusta eli huolellisen toiminnan vastaista käyttäytymistä vastuussa olevalta taholta. Huolellisuusvelvoite on kunnossapitovelvollisen kohdalla ankarampi kuin normaalissa yksityishenkilöiden välisessä tuottamusvastuussa.

Katujen ja jalkakäytävien kunnossapidosta on säädetty oma lakinsa. Laissa kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta eli katulaissa säädetään muun muassa siitä, kenen vastuulla mikäkin alue on ja mikä on tämän vastuun laatu. Korvauksen saamisen mahdollisuuksiin vaikuttaa esimerkiksi se, missä on kaatunut, milloin on kaatunut sekä kaatumisen hetkellä ja ennen sitä vallinneet sääolosuhteet. Lähtökohta on, että kadulla liikkujan on voitava luottaa siihen, että liikkuminen voi tapahtua turvallisesti iästä tai toimintarajoitteista huolimatta.

Huolellisuusvelvollisuus on kunnan (kadut) ja kiinteistönomistajan (jalkakäytävät ja piha-alueet) taholta sitä korostuneempi, mitä vilkkaammin liikennöity alue on. Mikäli tietyn alueen tiedetään olevan jalankulkijoiden vilkkaasti liikennöimä jo varhain aamulla, ei sellaisen alueen huolellista huoltoa voida aloittaa varhaista myöhempänä ajankohtana aamuisin. Aamulla klo 7:00 aloitetun kunnossapidon on KKO 1995:69 ratkaisussa katsottu olevan liian myöhään aloitettu toimenpide, kun alueella tiedettiin olevan jalankulkuliikennettä jo tätä varhaisemmin. Kaupunki oli korvausvelvollinen klo 6:45 aiheutuneen liukastumisen johdosta. Mikäli tapahtumapaikka olisi ollut muu vähemmän liikennöity alue, ei korvausvelvollisuutta todennäköisesti olisi aiheutunut.

Korvausvelvollisuudelta kunnossapitovastuussa oleva voi välttyä ainoastaan jos tämä näyttää huolehtineensa liukkaudentorjunnasta tai jos olosuhteet ovat olleet niin poikkeukselliset, että liukkaudentorjunta olisi ollut ylivoimaisen vaikeaa tai hyödytöntä. Todistustaakka on siis käänteinen. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta on tapaus, jossa jatkuvan lumisateen alle oli jäänyt jäinen kerros tiivistä lunta. Tilanteessa, jossa lumisade on jatkuvaa, ei hiekkoittamisesta ole hyötyä sen hautautuessa jatkuvasti uuden lumen alle. Hiekoittaminen tulee ajoittaa välittömästi lumen satamisen loppumisen jälkeisen aurauksen yhteyteen. 

Auraaminen ja hiekoittaminen muodostuvat näin ollen taiteenlajiksi, jolla on suuri merkitys. Onnekkaita ovat taloyhtiöt, joilla on tunnollinen talonmies tai hyvä vakuutus.

Mikäli kaadut liukkailla vahingoittuen, on tilanteessa järkevä toteuttaa muutama toimenpide, mikäli ne kivuilta tuolloin muistaa:

-       ota liukastumispaikasta kuvia puhelimeesi

-       kirjaa tarkka paikka ja ajankohta ylös

-       tee muistiinpanot sääolosuhteista

-       lääkärillä käydessä, kuvaa liukastuminen mahdollisimman tarkkaan ja varmistu lääkärin kirjaamisen oikeellisuudesta

-       säästä kuitit

Vahingonkorvausta tuottamusvastuussa olevalta taholta, joka on usein taloyhtiö tai kunta, voidaan vaatia hoitokulujen lisäksi korvausta muun muassa kivusta, särystä ja tilapäisestä haitasta sekä pysyvästä haitasta. Usein korvaus jää vaatimatta ja kaatunut henkilö maksaa itse hoitokulujensa omavastuuosuudet, lääkekulunsa ja jää vaille oikeutettua korvausta. Korvaukset eivät Suomessa ole koskaan rikastuttavia, mutta helpottavat hieman sitä kärsimystä, mikä vahingosta aiheutuu. Lakimiehet auttavat mielellään vaatimuksen laatimisessa tarvittaessa asian käsittelyssä tuomioistuimessa.

Liukastumisvahingoista on laadittu kattava opas, joka on löydettävissä osoitteessa https://www.fine.fi/media/julkaisut-2012-2009/opas-liukastumisvahinkojen-korvaamisesta-2011.pdf. Lakiasiainpalvelu Hokkanen Huovinen & Rantanen Oy on käytettävissänne lisäkysymyksiin liittyen. 

Muistilista auton huollattamiseen ja korjauttamiseen

Auton käyttäminen korjaamolla on välttämätön ja toistuva paha. Sopivasti liioitellen voidaan sanoa, että onnekkaita ovat ne henkilöt, jotka ovat löytäneet luotettavan autokorjaamon, jonka kanssa asiointi sujuu mutkattomasti ja avoimesti. Toisinaan auton korjaamisesta koituvan laskun suuruus voi yllättää, toisinaan työn laatu ei ole tyydyttävää. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistuksen mukaisesti auton korjauksessa ja huollossa kannattaa huomioida ainakin seuraavat asiat:

1. Työtilauksen sitovuus: Työtilaus on molempia osapuolia sitova sopimus. Sillä ei ole merkitystä, onko tilaus tehty suullisesti vai kirjallisesti.

2. Sovittavat asiat: Työtilauksessa kannattaa sopia ainakin tehtävästä työstä, vaihdettavista varaosista, korjauksen hinnasta, menettelystä mahdollisen lisätyön tarpeen syntyessä, maksuehdoista, valmistumisajankohdasta sekä siitä, käytetäänkö huollossa käytettyjä vai uusia varaosia.

3. Näyttötaakka: Mikäli lopullisesta hinnoittelusta tulee erimielisyyksiä, korjaamon tehtävänä on näyttää, minkälaisesta hinnasta kuluttajan kanssa on sovittu.

4. Hinnasta ei sovittu: Jos korjauksen tai huollon hinnasta ei ole sovittu, kuluttajan on maksettava korjaamon pyytämä kohtuullinen hinta.

5. Hinta-arvio: Jos kuluttajalle on annettu hinta-arvio, korjaamo ei saa ylittää antamaansa hinta-arviota enempää kuin 15%, ellei muusta ole sovittu.

6. Kiinteä hinta: Jos on sovittu työn tekemisestä kiinteällä hinnalla, hinnan on pysyttävä samana, vaikka työhön käytetty aika tai kustannukset muuttuisivat. Toisaalta korjaamolla ei ole velvollisuutta alentaa hintaa, vaikka kustannukset olisivat odotettua pienemmät.

7. Suuntaa-antava hintatieto: Jos on annettu suuntaa-antava hintatieto, joka ylittyy merkittävästi, korjaamon tulee ilmoittaa asiasta kuluttajalle ja tarvittaessa keskeyttää työ.

8. Enimmäishinta: Jos on sovittu enimmäishinnasta, korjaamo ei saa laskuttaa enimmäishintaa enempää, vaikka työstä aiheutuisi korjaamolle odotettua suuremmat kustannukset. Toisaalta hinta voi alentua, jos kustannukset korjaamolle ovatkin pienemmät.

9. Lisätöiden tekeminen: Korjaamolla on velvollisuus pyytää asiakkaalta lupa lisätöiden tekemiseen. Korjaamo saa kuitenkin tehdä vähäisiä ja tarkoituksenmukaisia tilaukseen kuulumattomia lisätöitä, jos korjaamo ei saa asiakkaaseen yhteyttä kohtuullisessa ajassa.

10. Korjauksen viivästyminen: Korjaamon tulee ilmoittaa korjauksen viivästymisestä. Asiakkaalla on oikeus olla maksamatta palvelun hintaa tai osaa siitä kunnes työ on tehty. Kuluttajalla on oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita viivästys on aiheuttanut. Kustannuksista tulee kuitenkin olla luotettava selvitys.

11. Sopimuksen purkaminen: Kuluttajalla on oikeus purkaa sopimus, jos korjaamo ei suorita työtä kuluttajan antaman lisäajankaan puitteissa. Jos asiakas ei ole antanut lisäaikaa ja hän on yhä vaatinut sovitun korjauksen toteuttamista, asiakas saa purkaa kaupan, mikäli työtä ei ole tehty kohtuullisessa ajassa vaatimuksen esittämisestä. Purkuoikeus koskee kuitenkin vain sitä osaa työstä, joka on vielä tekemättä.

12. Virhe korjaustyössä: Jos korjaus tai huolto on tehty virheellisesti tai puutteellisesti, kuluttajalla on oikeus vaatia virheen oikaisua. Korjaamolla puolestaan on oikeus korjata virhe kohtuullisessa ajassa ilman lisäveloitusta. Jos uusintakorjausta ei pystytä tekemään kohtuullisessa ajassa kuluttajan ilmoituksesta, voidaan uusintakorjauksen sijasta sopia hinnanalennuksesta. Kuluttaja voi teettää uusintakorjauksen toisessa korjaamossa alkuperäisen korjaamon kustannuksella vain perustellusta syystä. Kuluttaja voi pidättäytyä maksamasta alkuperäistä laskua virhettä vastaavalta osalta kunnes virheen oikaisu on tehty. Kuluttajalla on myös oikeus vaatia korvausta vahingoista, joita virhe on aiheuttanut. Kustannuksista tulee jälleen esittää luotettava selvitys.

13. Tilauksen peruuttaminen: Jos kuluttaja peruuttaa työtilauksen ennen työn aloittamista tai valmistumista, korjaamo voi laskuttaa kuluttajaa ennen peruutusta tekemästään työstä, käyttämistään tai hankkimistaan varaosista ja tarvikkeista sekä muista välttämättömistä kustannuksista.

14. Määräaikaishuolto: Määräaikaishuoltopaikan voi valita itse, mutta huollot on tehtävä valmistajan Suomessa voimassaolevan huolto-ohjelman mukaisesti. Jos määräaikaishuollossa on tehty virhe tai huollon laiminlyönti on aiheuttanut autoon vian, niin myyjä, valmistaja tai maahantuoja voi kieltäytyä vastaamasta vian korjaamisesta tai muusta hyvityksestä, jotka niille takuun tai virhevastuun perusteella muuten kuuluisivat.