Miten lottovoitto jaetaan useammalle ilman veroseuraamuksia?

Verottajan tuoreessa kannanotossa käsitellään sinänsä mielenkiintoista aihetta lottovoiton jakamisesta useammalle henkilölle verovapaana arpajaisvoittona.

Tuloverolain mukaan Suomesta ja ETA-alueelta saadut arpajaisvoitot ovat verovapaata tuloa. Toisaalta perintö- ja lahjaverolain mukaan lahjaveroa on suoritettava, kun omaisuutta annetaan lahjaksi toiselle.

Arpajaisiin on luonnollisesti mahdollista osallistua siten, että useampi henkilö jakaa arpajaisvoiton keskenään esimerkiksi kunkin henkilön rahapanoksen mukaisessa suhteessa. Jos tällainen ns. porukkasopimus on tehty ennen varsinaista arvontaa, pidetään arpajaisvoittoa kaikkien sopimusosapuolten osalta verovapaana arpajaisvoittona eikä kellekään aiheudu lahjaveroseuraamuksia.

Sopimus yhdessä pelaamisesta voi perustua kirjalliseen tai suulliseen sopimukseen. Sopimuksen osapuolten on kuitenkin kyettävä jollain tavalla näyttämään, että sopimus on tehty ennen arvontaa. Nimenomaan tästä syystä sopimukset ylipäätään kannattaa tehdä kirjallisesti. Suullisen sopimuksen osalta hankalampi homma onkin arvioida, että kuinka korkealle verottaja asettaa näyttökynnyksen ja mitä näyttöä verottaja edellyttää.

Tässä vaiheessa välkyimmät varmaankin hoksaavat, että jos porukkasopimus tehdään vasta arvonnan jälkeen, kyseessä ei verottajan näkemyksen mukaan ole yhdessä pelaaminen - ei vaikka arvonnan jälkeen tehty porukkasopimus päivättäisiin tehdyksi ennen arvontaa. Lisäksi ongelmia saattaa syntyä tässä tilanteessa siitä, että verottaja varmaankin mielellään arvioi tällaisen menettelyn veropetokseksi. Toisaalta verottajakin törmää tässä tilanteessa edellä mainittuun näyttöongelmaan. Verottajan on vähintäänkin hankalaa näyttää, että asiakirjan päiväys ei pidä paikkaansa.

Jos lottokavereihin on vaikea luottaa, eikä kirjallista porukkasopimusta ole tehty, kannattaa pyrkiä siihen, että juuri sinulla on arpalipuke hallussa. Tämä johtuu siitä, että jos porukkasopimusta ei ole tehty ennen arvontaa, arpajaisvoiton saajana pidetään arpalipukkeen arvontahetkellä omistanutta henkilöä. Mikäli omistusoikeutta ei muutoin pystytä osoittamaan, niin lipukkeen hallinta on tietty vahva osoitus omistusoikeudesta.

Jos arpalipukkeen omistaja lahjoittaa arpalipukkeen ennen arvontaa, lahjan arvona pidetään arpalipukkeen mukaisen pelipanoksen määrää. Jos siis uskot arpaonneesi, niin hyvin käyttäytyville muksuille ja muksujenmuksuille kannattaa lahjoittaa korkeintaan 4.999 euron arvosta vielä arpomattomia arpalipukkeita (lakisyistä mainitsen vielä, että en suosittele tätä).

Ero ja lapsen etu - uusi käyttökelpoinen työkalu vanhemmille

Lakimiehen näkökulmasta huoltajuuskiistat ovat yleisiä. Näin asia ei todellisuudessa ole, sillä huoltajuutta koskevista kysymyksistä päästään useimmiten sovinnolliseen ratkaisuun oikeussalin ulkopuolella. Siitä huolimatta, että huoltajuuskiistat ovat osa työnkuvaamme, voinen markkinoida sovintoa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut vanhemmuussuunnitelman ja ohjeita sen laatimiselle erotilanteita ja lasten huollon järjestämistä helpottamista varten. Esikuvaa on haettu maailmalta Australiasta ja Englannista, joissa parenting plan on ollut aiemmin käytössä.

Suunnitelmapohjan ja ohjeistuksen löydät täältä:  http://stm.fi/vanhemmuussuunnitelma

Vanhemmuussuunnitelma ei ole juridinen asiakirja, joka toimitetaan viranomaisille tai jonka toteutumista viranomaiset kykenisivät valvomaan. Vanhemmuussuunnitelma on vanhempien yhteinen työväline. Sen avulla he voivat helpottaa keskinäisiä neuvottelujaan ja laatia suunnitelman, jonka toteuttamiseen ovat molemmat sitoutuneita ja joka auttaa pitämään lapsen tarpeet ja tulevan hyvinvoinnin käytännön järjestelyjen keskiössä. Suunnitelmasta voi olla hyötyä myös, kun vanhemmat menevät tekemään lasta koskevia sopimuksia lastenvalvojan luokse tai perheasioiden sovitteluun.

Suunnitelma on tarkoitettu laadittavaksi heti eron tai muutoksen kohdatessa perhettä. Yhtenä ajatuksena sen laatimisessa on ollut asettaa lapsi heti huomion keskipisteeksi ja saada aikuiset pohtimaan sellaisia lapsen arjen järjestämiseen ja tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä, joita tulehtuneessa tilanteessa ei ehkä muutoin tulisi pohdittua.

Kuvitelkaa, että keskustelette viiden vuoden kuluttua lapsen kanssa erosta – mitä myönteisiä asioita hän kertoo? Kuinka toimitte vanhempina, jotta hänelle jää nämä hyvät muistot? 

Suunnitelmapohja sisältää käytännön kannalta tärkeitä seikkoja. Tällaisia ovat muun muassa yhteydenpitosuunnitelma tilanteessa, jossa lapsi on toisen vanhemman luona, kustannusten jakoa koskevia kysymyksiä, yhteydenpitoa kouluun koskevia kysymyksiä sekä terveydenhuollon järjestämiseen liittyviä kysymyksiä.

Vaikka suunnitelmassa päästäisiin vain osittaiseen yhteisymmärrykseen, voidaan sen laatimisessa nähdä useita etuja ja vain vähän menetettävää, jos vähääkään. Kirjallisiksi puetut tavoitteet ja suunnitelmat toteutuvat usein paremmin, kuin ei-kirjalliset tavoitteet. Lapsen edun tarkastelu kynän ja paperin kanssa parhaassa tapauksessa konkretisoi asian sellaiseksi, mikä syrjäyttää ehkä päällimmäisenä olevia eron tai muutoksen kielteisiä tunteita erikseen käsiteltäviksi asioiksi.

Suunnitelma pysyy vain suunnitelmana, eikä ole sopimus lapsen huoltoa- ja tapaamisoikeutta koskevissa asioissa. Suunnitelma voi kuitenkin toimia suunnannäyttäjänä mentäessä keskustelemaan lastenvalvojan kanssa, joka voi vahvistaa täytäntöönpanokelpoisen sopimuksen lapsen huoltoa, asumista, tapaamista ja elatusta koskien.

Törkeän huolimattomuuden tasosta

Törkeä huolimattomuus on käsitteenä perusmuotoisen huolimattomuuden ja tahallisuuden välimaastoon sijoittuva tuottamuksen muoto, jota on sinänsä mahdotonta määritellä sanatarkasti. Itse olen aikanani käsitellyt törkeää huolimattomuutta käsitteenä lähes puolen sivun verran (Hokkanen 2013), mutta tuolloinen käsittely liittyi enemmän myyjän törkeään huolimattomuuteen asuntokaupassa ostajan reklamaatio-oikeuden menettämisen poistavana tekijänä, eikä silloin sanottu mitenkään sovellu nyt käsiteltävään artikkeliin.

Nyt käsiteltäväksi tulee Turun hovioikeuden 19.6.2017 antama ratkaisu 16/141315, Asianro R 16/2180, jossa oli lyhykäisyydessään kysymys yleisvaaran aiheuttamisesta ja hovioikeusvaiheessa vahingonkorvausvelvollisuudesta suhteessa vakuutusyhtiöön. Asiassa on lyhyesti ollut kyse siitä, että nuori naishenkilö on sytyttänyt kynttilän sekä jättänyt sen palamaan television päälle ilman valvontaa lähtiessään asunnosta. Kynttilää ei siis alun perin ollut jätetty palamaan ilman valvontaa, vaan aluksi huoneessa oli ollut henkilöitä kynttilää vahtimassa. Henkilöiden poistuttua kynttilä oli kuitenkin unohtunut huoneistoon ja sittemmin aiheuttanut tulipalon. Hovioikeus on nimenomaisesti todennut, että pelkästään sitä, että vastaaja oli unohtanut sammuttaa kynttilän lähtiessään asunnosta, ei voida pitää törkeänä huolimattomuutena.

Sen sijaan hovioikeuden mukaan vastaajan olisi tullut ymmärtää, että sytyttäessään kynttilän, jossa oli ollut kiinni palavaa pahvia tai paperia ja kun kynttilä oli asetettu palamaan television päälle ilman palamatonta alustaa, on aiheutunut ilmeinen vaara tulipalon syttymisestä. Ja nimenomaan unohtaessaan kynttilän palamaan tämän kohonneen vaaran huomioiden, oli vastaaja menetellyt tilanteessa törkeän huolimattomasti.

Ratkaisussa on siis ollut kyse vakuutussopimuslain 75 § 1. mom. mukaisesta törkeästä huolimattomuudesta ja sitä kautta siitä, onko vastaajalla velvollisuus korvata vakuutusyhtiölle tämän maksettavaksi tulleet kustannukset. Vakuutussopimuslain esitöidenkin mukaan törkeä huolimattomuus on lähellä tahallisuutta. Huolimattomuutta voitaisiin pitää törkeänä esimerkiksi silloin, kun henkilö tietoisesti laiminlyömällä normaalit varotoimet (tässä paloturvallinen alusta ja papereiden poistaminen kynttilästä) saa aikaan tilanteen, jossa vahingonvaara on suuri.

Väännetään vielä ylläsanottu selkokieleksi: jos vastaaja olisi jättänyt kynttilän palamaan paloturvalliselle alustalle, hovioikeus ei luultavasti olisi katsonut vastaajan huolimattomuuden olleen törkeätä, vaikka menettely olisi sitten aiheuttanut tulipalon. Tässä juuri tavallisten varotoimien laiminlyönti yhdistettynä unohdukseen muodosti törkeän huolimattomuuden.

Allekirjoittaneella ei ole hovioikeuden ratkaisusta hirveästi valittamista, vaikka kyseessä eittämättä on ollut rajatapaus. Kuten todettua, törkeän huolimattomuuden raja on korkealla, ja tämän ratkaisun myötä sitä tuotiin ehkä hieman alemmaksi. Kyseisellä ratkaisulla (jäädessään lainvoimaiseksi) saattaa olla jonkinlaista ennakkopäätösarvoa törkeän huolimattomuuden rajaa arvioitaessa.

Vastaaja siis velvoitettiin korvaamaan vakuutusyhtiölle (ilmeisesti taloyhtiön vakuutusyhtiö) tämän suorittamat korvaukset vakuutussopimuslain mukaisesti. Hovioikeus kuitenkin katsoi kohtuulliseksi sovitella korvausvelvollisuutta yhteen kolmasosaan vakuutuskorvauksen määrästä, erityisesti huomioiden vastaajan varattomuus. Törkeän tuottamuksen lievähkön asteen merkitystä kohtuullistamisessa hovioikeus ei tietenkään perusteluissaan maininnut, kun se ei sovittelulle sinänsä lain mainitsema peruste ole, mutta henkilökohtaisesti uskon silläkin olleen oma painoarvonsa korvattavan määrän merkittävässä sovittelussa.

Vesivahingon korvaaminen - Suihkuun nukahtaminen vs. huonosti vetävä viemäri

Vastakkainasetteleva otsikko herättää varmasti mielenkiintoa nyt, kun hallituskriisikin on kuulemma ratkennut. Pyydän rauhoittumaan, koska artikkeli alkaa pykälillä.

Lähtökohta on, että osakkeenomistajan on korvattava vahinko, jonka hän on myötävaikuttamalla asunto-osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen rikkomiseen tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut taloyhtiölle, toiselle osakkeenomistajalle taikka muulle henkilölle. Menettely on huolimatonta, jos se on aiheutettu rikkomalla esimerkiksi osakkeenomistajan kunnossapitovastuuta koskevia asunto-osakeyhtiölain säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä eikä osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti. Tämä ns. käännetty todistustaakka perustuu siihen, että osakkeenomistajalla on osakehuoneiston haltijana yleensä paremmat mahdollisuudet esittää näyttöä kuin taloyhtiöllä (vrt. tässä blogissa aiemmin käytyyn kiistaan Rantanen v. Hokkanen). Vahingonkärsijän on kuitenkin yleensä osoitettava asunto-osakeyhtiölain säännöksen tai yhtiöjärjestyksen määräyksen rikkominen, vahinko ja sen määrä sekä syy-yhteys. 

Osakkeenomistajan on seurattava vuokralle antamansa huoneiston kuntoa. Osakkeenomistaja voi yleensä luottaa siihen, että vuokralainen ilmoittaa vuokranantajalle huoneistossa ilmenneistä vahingoista ja puutteista. Jos osakkeenomistajalla on kuitenkin vuokralaisen käyttäytymisen tai yhteydenottojen perusteella taikka muusta syystä aihetta olettaa, että vuokralainen ei huolehdi vuokrasuhteeseen perustuvasta huolenpitovelvollisuudestaan, on osakkeenomistajan huolehdittava siitä, että huoneiston kunto tarkistetaan. Osakkeenomistaja ei voi olla vastuussa sellaisesta vuokralaisen aiheuttamasta vahingosta, josta osakkeenomistaja ei ole tiennyt eikä olisi voinut tietää tai jota osakkeenomistaja ei ole tavanomaisella huolellisella toiminnalla voinut estää.

Siirrytään nyt Vaasan hovioikeuden 5.6.2017 antamaan ratkaisuun, jossa hovioikeus katsoi näytetyksi, että asunnossa aiheutunut vesivahinko oli johtunut ensisijaisesti siitä, että vesihana oli jäänyt pitkäksi aikaa auki vuokralaisen nukahdettua suihkuun. Kylpyhuoneeseen oli tästä johtuen valunut niin paljon vettä, että huonosti vetänyt viemäri ei ollut kyennyt vetämään kaikkea vettä ja vesi oli tulvinut kylpyhuoneesta muualle asuntoon ja myös kahteen alempana olleeseen asuntoon. Hovioikeuden mukaan vahingon syntymiseen oli näin ollen myötävaikuttanut myös se, että viemäri oli vetänyt huonosti.

Hovioikeus katsoi esitetyn todistelun perusteella, ettei vuokranantaja ollut tietoinen viemärin huonosta kunnosta tai siitä, että viemäri vetäisi huonosti. Vuokranantajalla ei myöskään vuokralaisen käytöksen tai kenenkään yhteydenottojen perusteella syytä olettaa, että vuokralainen ei ollut huolehtinut kunnossapito- tai ilmoitusvelvollisuudestaan. Hovioikeus päätyi näillä perusteilla siihen ratkaisuun, että vuokranantaja ei ollut vastuussa asunto-osakeyhtiölle aiheutuneesta vahingosta myöskään siltä osin kuin viemärin tukkeutuminen on myötävaikuttanut vahinkoon.

PS. Selvää lienee, että taloyhtiö on vaatinut korvauksia osakkeenomistajalta vain siitä syystä, että vuokralaisella ei ole ollut varoja korvausten suorittamiseen, eikä vuokralaisella ollut kotivakuutusta. Vuokranantajan kannattaa siis tavalla tai toisella pyrkiä varmistamaan, että vuokralaisella tosiasiassa on asianmukainen kotivakuutus (hyvän vuokralaisen lisäksi). Tämä siis siitä huolimatta, että hovioikeuden mukaan osakkeenomistajalla ei ole velvollisuutta asunto-osakeyhtiöön nähden edellyttää vuokralaiseltaan kotivakuutusta.

Meteliä naapurista - missä menee raja ja riittääkö yhden naapurin kokema haitta?

Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n perusteella yhtiökokous voi päättää, että osakkeenomistajan hallinnassa oleva osakehuoneisto on enintään kolmen vuoden ajaksi otettava yhtiön hallintaan, muun muassa jos osakehuoneistossa vietetään häiritsevää elämää.

Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan osakehuoneistoa ei saa ottaa yhtiön hallintaan, jos rikkomuksella on vain vähäinen merkitys. Asunto-osakeyhtiöllä on näyttötaakka siitä, että asukas on aiheuttanut häiriötä, jolla on vähäistä suurempi merkitys.

Turun hovioikeus käsitteli ratkaisussaan 1.6.2017 (Nro 495 Dnro 16/1539) häiritsevän elämän laatua suhteessa siihen kysymykseen, milloin häiriöllä on vähäistä suurempi merkitys.

Hovioikeuden ratkaisua edeltäneen Varsinais-Suomen käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa on todettu seuraavaa:

A:n kertomuksen perusteella ei käräjäoikeuden arvion mukaan voida sulkea pois, että hänen asunnostaan kuuluu ääntä kello 22 jälkeen. Hän on kertonut ryhtyvänsä ruuanlaittoon töistä tultuaan, ja kellon olevan tuolloin lähes 21 jos hänen työvuoronsa on loppunut kello 20. Hän on myöntänyt kissanpennun juosseen öisin asunnossa ja hän on kertonut imuroineensa kissanhiekkaa hiekkalaatikon ympäriltä laatikkoa siivotessaan. Edelleen hän on kertonut hänen ystävänsä ja aikuisten lastensa yöpyvän toisinaan hänen luonaan. Toisaalta A:n kertomuksesta ei ole pääteltävissä, että kolina jatkuisi pitkälle yöhön tai että se voimakkuudeltaan ylittäisi vähäistä merkityksellisempää ääntä. Niinä kertoina, kun poliisit on soitettu paikalle asunnosta kuuluneen juhlinnan vuoksi, asunnossa on A:n myöntämisenkin mukaan ollut juhlat vielä kello 22 jälkeen. Näitä kertoja on kuitenkin ollut vain kaksi ja kahden vuoden välein, eikä juhlinnan ole osoitettu jatkuneen A:n kertoman kello 22.30 jälkeen. Tämän kaltaisia ääniä ei voida pitää sellaisina, että perustetta asunnon hallintaan ottamiselle olisi olemassa.

Naapurin häiriöpäiväkirjan mukaan A: asunnosta on kuulunut muun muassa huonekalujen siirtelyä, siivousta, tavaroiden tiputtelua ja keskustelua vielä klo 01:30 jälkeen ja vielä A:lle annetun varoituksenkin jälkeen puolen yön jälkeen tapahtuvaa kolistelua ja keittiössä paukuttelua sekä kovaäänistä kokkausta toisena päivänä kl 22:30. Tämän lisäksi asunnosta on kuulunut puolen yön jälkeen kovaäänistä tiskaamista ja imurointia, mikä on tapahtunut yöaikaan sekä yhtenä yönä laulua ja huutoa kello 04:00.

Käräjäoikeus on ratkaisussaan päätynyt siihen, ettei tämän kaltaisia ääniä voida pitää enää sellaisina normaaleina elämisen ääninä, joita kerrostalossa asuvien tarvitsee naapuriltaan sietää.

Hovioikeus on päätynyt ratkaisussaan toiseen lopputulokseen häiritsevän elämän merkityksen suhteen.

Arvioitaessa yleisesti häiritsevää elämää sitä pitää tarkastella sen pohjalta, mitä objektiivisesti arvioiden pidetään häiritsevänä eikä siten, mitä esimerkiksi tietty naapuri pitää häiritsevänä (Sillanpää, Vahtera: Asunto-osakeyhtiölaki käytännössä, 2011 s. 243).

Ilta- tai yöaikaan tapahtuvat häiriöt muodostavat yleensä hallintaanoton perusteen vähäisempinäkin kuin päiväsaikaan tapahtuva häiritsevä elämä. Jonkin verran äänihaittaoja asumisesta kuitenkin aina aiheutuu ja niitä tulee sietää. Liikkuminen asunnossa ei voi olla yölläkään täysin kiellettyä.

Hovioikeus on perusteluissaan todennut, että A:n naapurissa asuvat henkilöt ovat todennäköisesti kuulleet ääntä A:n asunnosta ja kokeneet äänet häiritseviksi. Hovioikeus on kuitenkin katsonut häiriintymisen varsin subjektiiviseksi kokemukseksi.

Tapauksessa A:n muut naapurit eivät olleet vastaavasti häiriintyneet A:n kissanpennun yöllisistä liikkeistä, ruuanlaitosta yöaikaan, asunnossa käydyistä keskusteluista, eikä yksittäisistä ilmeisimmin jatkojuhlistakaan. Hovioikeus toteaakin, että mitä useammille asukkaille häiriötä aiheutuu, sitä vaikeampi on katsoa, että häiriöllä olisi vain vähäinen merkitys, vaikkakaan tämä ei tarkoita, että huoneiston hallintaanotto voitaisiin sulkea pois yksin sen perusteella, että häiriötä on aiheutunut ainoastaan yhden asunnon asukkaille.

Hovioikeus antoi painoa-arvoa ratkaisussaan todistajana kuullun V:n kertomukselle, joka oli kiinnittänyt huomiota ääniin vasta paljon häiriöstä valittanutta naapuria myöhemmin ja todennut ääniä kuullun vain harvakseltaan, noin kerran kahdessa-kolmessa viikossa. Äänet eivät olleet estäneet nukkumista tai herättäneet todistajaa. Lisäksi seinänaapuri L kertoi, ettei A:n asunnosta ole kuulunut minkäänlaista häiriötä.

Hovioikeus piti mahdollisena, että A:n alapuolella asuvan naapurin asuntoon äänet kantautuvat parhaiten. Objektiivisuusarviossa hovioikeus kuitenkin totesi, että myös muiden naapurien olisi tullut kokea A:n asunnosta kuuluvat äänet tietyssä määrin häiritseviksi, jotta vähäistä suuremman merkityksen sisältö olisi täyttynyt.

Hovioikeus totesi perusteluissaan lisäksi, että mikäli häiriöt ovat seurausta taloyhtiön vastuulle kuuluvasta puutteellisesta äänieristyksestä, perustetta hallintaanottamiselle ei ole.

A voitti oikeudenkäyntinsä hovioikeuden katsoessa jääneen näyttämättä, että A:n asunnossa olisi vietetty häiritsevää elämää, jolla olisi ollut objektiivisesti katsottuna vähäistä suurempi merkitys. Asunnon hallintaanotolle ei ollut perusteita.

Mitä asiasta voidaan oikeudellisesti tai vähemmän oikeudellisesti päätellä?

Hovioikeus vetää nähdäkseni oikeanlaista rajaa sille, milloin meluhaittojen suhteen ollaan liian herkkänahkaisia ja milloin on asiassa aihetta valittaa.

Yöllä on voitava liikkua asunnossa, niin kissan kuin ihmisenkin. Yöllä on voitava saada myös ruokailla ja ehkä jopa varovasti tiskata astiatkin. Vähintään kerran vuodessa saa yöllä myös keskustella. Hyvä niin.

Toisaalta hovioikeus on perustelussaan myös maininnut taloyhtiön vastuulla olevan sellaisen riittävän äänieristyksen, mikä ei ole puutteellinen. Puutteellisen äänieristyksen määritelmä muodostuukin aivan uudeksi kysymykseksi ja hankalaksi sellaiseksi, sillä talo on voitu rakentaa rakennusajankohdan mukaisten määräysten mukaan oikein ja olla silti erittäin huonosti äänieristetty. Puhutaan esimerkiksi niin sanotuista kananpaskaseinistä, jotka eivät juuri eristä ääntä.

Ensimmäiset suomalaiset suositukset kerrostalohuoneistojen väliselle äänieristävyydelle julkaistiin vuonna 1955. Ne määrittelivät ilmaäänieristävyyden asuinhuoneistojen välillä 4 dB ja askeläänieristävyyden 9 dB alhaisemmiksi kuin vuonna 2000 voimaan astuneet määräykset. Seuraavalla vuosikymmenellä raja-arvot saavutettiin vain 50-60 prosentissa rakennetuista asuinkerrostaloista. Myöhempinä vuosikymmeninä Suomen rakentamismääräyskokelman julkaisun myötä tavoite saavutettiin 93-100 prosenttisesti. 50 vuodessa on siten tapahtunut paljon: vaatimukset äänieristämisen suhteen ovat tiukentuneet ja vaatimuksiin on vastattu valvonnan vuoksi entistä paremmin. Äänieristykseen tyytymättömien asukkaiden määrä onkin laskenut vuoden 1965 40 prosentista vuoden 2005 7 prosenttiin haastattelututkimusten perusteella.

Ongelma koskettanee siten lähimmin heitä, jotka asuvat vanhemmissa taloyhtiöissä eli 1950 - 1990 -luvuilla rakennetuissa. Sotien jälkeen säästettiin kustannuksissa ja myös rakennusaineissa eniten. Ennen sotia rakennettujen talojen äänieristys vaihtelee erittäin hyvästä huonoon tai erittäin huonoon. Esiin nouseekin kysymys, milloin taloyhtiön vastuulla on korjata vanhempien talojen rakenteita siten, että ne äänieristyksen heikkous ei olisi rakenteellinen puute? Intressipunninnassa vaakakupeissa ovat taloyhtiölle lähes kohtuuttomaksi nousevat kustannukset sekä asukkaalle terveydellisin syin perusteltava oikeus asumiseen ilman meluhaittaa. Asia ei ratkea tässä artikkelissa.

Asianajajakunnan arvon laskemisesta ynnä muusta

Moni varmasti luki viime viikolla iltapäivälehdistä tapauksesta, jossa suhteellisen tunnettu helsinkiläinen asianajaja sai hiljattain varoituksen juotuaan olutta (!) toimiessaan avustajana kuulustelussa. Tämän artikkelin varsinainen tarkoitus ei ole kauhistella kyseistä käsittämätöntä toimintaa sinänsä, mutta tehdään niin kuitenkin alkulämmittelyksi.

Allekirjoittaneen on ensinnäkin hyvin vaikea ymmärtää, miten tilanne on käytännössä edennyt. Onko kyseinen asianajaja raahannut salkussaan olutpullon poliisilaitokselle ja kesken kuulustelun, janon ehkä yllätettyä, päättänyt korkata sen ja ottaa huikan? Jos tapahtumasarja on edennyt edes suunnilleen näin, enkä oikein keksi miten muutoinkaan se olisi voinut edetä, ei allekirjoittanut voi kuin ilmaista syvää ihmetystään kyseisen asianajajan arvostelukyvyn puutteesta. On ihan käsittämätöntä, että asianajajalle voi tulla kuvatun kaltainen toiminta kyseisessä tilanteessa edes mieleen. Iltalehden uutisen mukaan kyseinen asianajaja oli myös kärynnyt kannabiksen käytöstä vapaa-ajallaan ja lähettänyt päämiehelleen intiimin kuvaviestin, kertomansa mukaan vahingossa. Todettakoon että kannabiksesta käryämistä allekirjoittanut liberaalina veikkosena pitää näistä tässä kontekstissa sinänsä lievimpänä rikkomuksena, koska se on ilmeisesti tapahtunut vapaa-ajalla ja ilmeisesti vailla mitään kontaktia asianajotyöhön.

No, se siitä ihmettelystä. Iltalehden uutisesta selvisi myös, että kyseinen asianajaja on toiminut hieman vastaavalla tavalla aikaisemminkin ja saanut ”muutama vuosi” sitten Asianajajaliiton yhteydessä toimivalta riippumattomalta valvontalautakunnalta niin ikään varoituksen soiteltuaan oikeustalolle humalassa pyrkien keskeyttämään siellä käynnissä olleen istunnon sekä menneen myöhemmin paikan päälle voimakkaasti päihtyneenä. Kyseessä ei siis nyt ollut ensimmäinen kerta tai ainutkertainen erehdys, ja molemmilla kerroilla alkoholin kanssa on läträtty nimenomaan asianajotyötä hoitaessa ja asianajajan ominaisuudessa, mikä tekee sanotusta toiminnasta erityisen paheksuttavaa.

Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta voi rangaista asianajajia esimerkiksi huolimattomasta, epäasiallisesta tai vilpillisestä menettelystä käyttämällä neliportaista asteikkoa. Seuraamuksena voidaan langettaa huomautus, varoitus, seuraamusmaksu tai erottaa asianajaja asianajajaliitosta. Tässä tapauksessa siis molemmilla kerroilla asianajajalle on lätkäisty ainoastaan toiseksi lievin seuraamus. 

Kyseinen asianajaja on molemmissa tapauksissa saanut varoituksen toimittuaan hyvän asianajajatavan 3.5 kohdan vastaisesti, tarkemmin siis toimimalla tavalla, joka on ollut omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa tai vähentänyt luottamusta asianajajakuntaan.

Allekirjoittanut on tässä tapauksessa kuitenkin sitä mieltä, että langettaessaan toistuvasti noin lievän seuraamuksen sanotun kaltaisesta hyvin paheksuttavasta ja erittäin huonoa arvostelukykyä osoittamasta suoraan asianajotyöhön liittyvästä toiminnasta, asianajajaliitto on itse alentanut asianajajakunnan arvoa ja siihen kohdistuvaa luottamusta huomattavasti enemmän kuin kyseinen asianajaja. Lehtien kommenttipalstat täyttyivät tämän tuoreimman uutisen jälkeen ihmettelystä ja asianajajaliiton nimittelystä rosvokerhoksi tai hyväveli-verkostoksi, eikä näitä lausuntoja nyt sanotun valossa voi erityisesti tuomita.

Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi 20.10.2015 annetussa ratkaisussa valvontalautakunta oli langettanut hovioikeuden pääkäsittelyssä päihtyneenä esiintyneelle asianajajalle seuraamusmaksun, eikä kyseisestä ratkaisusta ilmene, että toiminta olisi ollut toistuvaa tai asianajaja olisi aiemmin toiminut vastaavalla tavalla. Nyt oli rikkeen toistuvuudesta huolimatta päädytty jostakin syystä huomattavasti lievempään seuraamukseen. Todettakoon vielä loppuun, että ainakin Asianajajaliiton puheenjohtajan tulkinnan mukaan ne bis in idem -kielto (suomennetaan tällä kertaa vaikka kaksoisrangaistavuuden kielloksi) esti seuraamusmaksun määräämisen tällä kertaa, koska kyseinen asianajaja oli saanut kannabis-tempustaan sakkorangaistuksen, mitä tulkintaa allekirjoittanut ei pidä ollenkaan itsestään selvänä. Selvää on joka tapauksessa, ettei kyseinen kielto olisi estänyt asianajajaliitosta erottamista (tästä esim Helsingin hovioikeus 2014:10, diaari H 13/2855), joka olisi tässä tapauksessa ollut ainoa hyväksyttävissä oleva seuraamus.

Pakkotilasta hieman - Voiko ihmishengen uhrata toisen hengen pelastamiseksi?

Pakkotila on tilanne, jossa jonkin oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi pakottavasta ja välittömästi uhkaavasta vaarasta, joudutaan uhraamaan toinen oikeudellisesti suojattu etu. Rikoslain mukaan oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet. Jos oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi tehtyä tekoa ei ole pidettävä sallittuna, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos tekijältä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.

Pakkotilaa ei tule sekoittaa hätävarjeluun, vaikka niillä on yhteisiä piirteitä. Hätävarjelussa vaara aiheutuu oikeudettomasta hyökkäyksestä, kun taas pakkotilassa vaara aiheutuu esimerkiksi luonnonilmiöstä tai eläimestä. Usein käytetty esimerkki pakkotilasta on tilanne, jossa joku kovalla pakkasella murtautuu toisen omistamaan taloon pelastautuakseen paleltumiselta. Toinen yleinen esimerkki pakkotilasta koskee koiran hyökkäystä. Tässä tilanteessa henkilö voi pakkotilatekona puolustautua vaikka potkaisemalla koiraa silläkin uhalla, että koira menehtyy.

Pakkotilan sallittavuuden arvioinnissa on kyse intressivertailusta. Lähtökohta on, että ihmishenki on kaikkein arvokkain intressi. Hengen pelastaminen pakkotilassa syrjäyttää siis käytännössä kaikki muut suojattavat intressit. Tämä sääntö ei kuitenkaan ole poikkeuksetonta. Tällöinhän henkilö voitaisiin esimerkiksi pakottaa luovuttamaan verta hengenvaarassa olevalle, jos se olisi ainoa pelastuskeino. Tämä johtuu siitä, että tietyn kynnyksen on ylityttävä ennen kuin henkilöllä on oikeus ryhtyä arvioimaan kahden edun välisiä painoarvoja sellaisessa tilanteessa, joka johtaa lakiin sisältyvän kiellon rikkomiseen. Kun kyse on samanarvoisista eduista, tulee lain säännösten rikkomisesta pidättäytyä. Näin ollen pelastettavan edun on oltava olennaisesti uhrattua etua painoarvoltaan suurempi. 

Edellä mainitun perusteella ei tietty ole sallittua uhrata ihmishenkeä toisen ihmishengen pelastamiseksi. Oikeuskirjallisuudessa katsotaan yleisesti, että kielto uhrata toisen henki toisen hengen pelastamiseksi pätee silloinkin, kun toisen elämä on aivan lopussa ja toisen vasta alkanut. Hankalampi kysymys kuitenkin on, että voidaanko yksi ihmishenki uhrata esimerkiksi kymmenen ihmishengen pelastamiseksi. Rikosoikeudessa on yleisesti katsottu, että toisen hengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua. Tämä on tietty yksinkertainen vastaus ongelman määrittelyyn, muttei kuitenkaan anna vastausta kaikkiin tilanteisiin.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki: Rautatievaihteen käytöstä vastuussa oleva henkilö huomaa, että juna on lähestymässä vaihdealuetta, jossa junarata haarautuu kahteen suuntaan. Toisessa suunnassa radalle on sarjakuvatyyliin köytettynä yksi henkilö ja toisessa suunnassa viisi henkilöä. Juna lähestyy vaihdealuetta eikä sitä ole mahdollista pysäyttää ennen sidottuja henkilöitä. Vaihteenhoitaja on työnsä puolesta vastuussa ihmisten turvallisuudesta vaihdealueella. Jos vaihteen asennon perusteella juna olisi jatkamassa matkaa siihen suuntaan, jossa on viisi ihmistä köytettynä, vaihteenhoitajan tietoinen toimimattomuus (laiminlyönti) johtaisi määrällisesti suurempaan ihmishenkien menetykseen. Jos taas vaihteenhoitaja vaihtaisi vaihdetta, vaihteenhoitaja tekisi tahallisen ja tietoisen teon, joka johtaisi yhden henkilön kuolemaan.

Esimerkki on sinänsä varsin tarkoitushakuinen, mutta tarkoitus onkin osoittaa yksinkertaisella esimerkillä, että yleisesti lausuttu periaate "ihmishengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua" ei anna oikeusteoreettisella tasolla tarpeeksi kattavaa vastausta. Selvää lienee joka tapauksessa, että vaihteenhoitaja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys ja tilanteen yllätyksellisyys. Eri asia on, että syyllistyykö vaihteenhoitaja rikokseen.

Velkajärjestely ja kaksisuuntainen mielialahäiriö

Lain yksityishenkilön velkajärjestelystä (VJL 25.1.1993/57) tarkoituksena on maksukyvyttömän yksityishenkilön taloudellisen tilanteen korjaaminen tuomioistuimen määräämällä maksuohjelmalla, joka sitoo velkaantunutta ja velkojaa.

Yksityishenkilön velkajärjestely on velallisaloitteinen insolvenssimenettely. Periaatteessa siinä luovutaan velkavastuun toteutuksesta velallisen rehabilitaation vuoksi. Sosiaalipoliittisen näkemyksen mukaan nimittäin kriisivelallisten eli äkillisten muutosten vuoksi velkaantuneiden auttaminen on kannattavaa. Tosin, lainsäätäjän asenne on vaihdellut 20-vuotta vanhaan järjestelyyn useasti sen olemassaoloaikana.

Arvio velkajärjestelyn aloittamisesta pohjautuu velkaantumisen moitittavuuteen ja olosuhteisiin. Moitittavuuden aste ja velallisen toiminnan vahingollisuus velkojien kannalta tulkitaan tilannekohtaisesti eri kriteerein. Moitittavuuden kriteerien taustalla on yleinen yhteiskunta- ja maksumoraalin ylläpitäminen. Velkajärjestely nähdään yhtäältä oikeutettuna puuttumisena sopimussidonnaisuuden perusperiaatteeseen eli sitoumuksien oikeusvaikutuksiin puuttumisena, mutta toisaalta puuttumista voidaan perustella sillä, että velkaongelmista aiheutuvia haittoja ei pidetä hyväksyttävinä yhteiskunnallisesti. Vastapuolella punninnassa on velkojien luottamuksen suoja ja yleinen maksumoraali.

VJL 9 §:ssä säädetään velkajärjestelyn aloittamisen edellytyksistä. Olennainen edellytys on maksukyvyttömyys, jonka syynä on sosiaalinen suorituseste eli maksukyvyn heikkeneminen sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä. Lisäksi syynä maksukyvyttömyyteen voi olla muuten painava peruste velallisen nykyinen ja oletettavissa oleva maksukyky huomioon ottaen. Pykälän sisältö koskee siis velallisen taloudellista asemaa ja, vaikka edellytykset täyttyvät, voi velkajärjestelyyn pääsy siitä huolimatta estyä.

Sosiaalisella suoritusesteellä tarkoitetaan olosuhteiden yllätyksellistä muutosta. Tällainen muutos ei saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Mikäli velallinen on velanteon hetkellä tiennyt häntä kohtaavasta epäedullisesta tapahtumasta ja hänen olisi pitänyt tämän ymmärtää vaikuttavan maksukykyynsä negatiivisesti, ei sosiaaliseen suoritusesteeseen voida vedota.

VJL 10 §:ssä on säädetty esteistä velkajärjestelyyn pääsemiselle. Tällä pyritään estämään se, ettei tietoisesti ylivelkaantuneet käyttäisi järjestelyä väärin. Tarkoituksena on sulkea pois ne velalliset, joiden velkaantumiseen tai käyttäytymiseen liittyy yleistä maksukäyttäytymistä horjuttavia piirteitä. Tällaisia moraalissävytteisiä esteitä ovat muun muassa:

1.      velkaantumisen olosuhteet (kevytmielinen velkaantuminen, rikosperusteinen velkaantuminen, elinkeinotoiminta, jossa menetelty törkeän sopimattomasti velkojia kohtaan)

2.      velallisen myöhempi käyttäytyminen (velkasuhteen hoitaminen, varojen salaaminen, väärien tietojen antaminen, aikaisemmin myönnetty velkajärjestely)

3.      huono ennuste: järjestely estyy, jos on perusteltua syytä olettaa, ettei velallinen tule noudattamaan maksuohjelmaa (lyhytjännitteisyys ja sosiaaliset ongelmat)

Velallisen mahdollisuuksia päästä velkajärjestelyyn parannettiin merkittävästi 1.1.2003 lisäämällä velkajärjestelylakiin 10 a §. Velkajärjestely voidaan myöntää nykyisen aikaisempaa useammin silloin, kun este on havaittu, eli esteestä huolimatta.

Sosiaalisista suoritusesteistä painavana perusteena oikeuskäytäntö on vaihtelevaa. Näin erityisesti kun velkaantumiseen liittyy mielenterveyshäiriö, kuten esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kouvolan hovioikeuden 5.7.2012 antamassa ratkaisussa oli kyse tapauksesta, jossa velkaa oli kertynyt noin 15 000 € pikaluottojen muodossa ja velkasummaa oli kulutettu ravintolaelämän merkeissä.  A oli käräjäoikeudessa esittänyt lääkärinlausunnon, jonka mukaan hän oli sairastanut vuodesta 2008 lähtien kaksisuuntaista mielialahäiriötä (tyyppi II). Käräjäoikeuden ratkaisussa todetaan, ettei lääkärinlausunnosta ilmene kuitenkaan se, onko sairaus vaikuttanut lääkityksestä huolimatta A:n kykyyn hoitaa raha-asioitaan. Lisäksi käräjäoikeuden ratkaisussa viitataan hallituksen esitykseen 98/2002 ja sen pohjalta säädettyyn VJL:n liittyen velan tekemisestä kuluneeseen lyhyeen aikaan. Käräjäoikeus katsoi, että vaikka hakemusta ei nyt myönnetty, voidaan sitä hakea uudelleen myöhemmin. Hovioikeudessa A oli lausunut velkaantumisen aiheutuneen hänen sairaudestaan ja sen maanisesta vaiheesta ja ettei velkajärjestelylle näin ollut VJL:n 10 § 7 kohdan estettä. A oli esittänyt myös maanisen vaiheen lauenneen avoerosta, joka oli tapahtunut vuonna 2010 ja että hän ei ollut tämän vuoksi kyennyt arvioimaan toimintaansa ja kykyä suorittaa velkaansa. Hänellä ei ollut ollut ennen vuotta 2010 suurempia ongelmia rahankäytössään, eikä hän ollut jatkanut velkaantumista 2010 syksyn jälkeen. A oli velkaantumisen aikaan ollut työtön, mutta sittemmin saanut sairauden hallintaan ja saanut osa-aikaisen työpaikan, jossa hän työskenteli noin 30 tuntia viikossa ja pyrki hoitamaan ulosoton kautta velkojaan.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden ratkaisun ja myönsi yksityishenkilön velkajärjestelyn. Ratkaisussa olisi saatettu päästä samaan lopputulokseen jo käräjäoikeudessa, mikäli lääkärin lausunnossa nimenomaisesti olisi mainittu maanisuuden ja velkaantumisen syy-yhteys ja todettu, ettei aiempaa kevytmielistä velkaantumista ole tapahtunut.

Toisessa tapauksessa Kouvolan hovioikeuden 21.12.2012 antama ratkaisu on asiasisällöltään lähes päinvastainen. Ratkaisussa Kymeenlaakson käräjäoikeus on määrännyt velkajärjestelyn aloitettavaksi ja vahvistanut kolmen vuoden maksuohjelman kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle varastotyöntekijälle (jatkossa B), mutta velkojat ovat valituksellaan Kouvolan hovioikeuteen riitauttaneet velkajärjestelyn vetoamalla VJL 10 § 7 kohdan ilmeisen kevytmieliseen velkaantumiseen. Hovioikeus hylkäsi velkajärjestelyhakemuksen. Velkojien valituksen mukaan velkajärjestelylle oli VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este, koska B:n 30 000 € velkaantuminen oli ollut ilmeisen kevytmielistä. Velkojat väittivät velkasummaa käytetyn ylellisyyskuluihin ja että B on sairaudestaan huolimatta kyennyt ymmärtämään velkaantumisen merkityksen, eikä sairaus siten poista velkaantumisen moitittavuutta. B on vastauksessaan väittänyt, ettei velkaantuminen ollut ilmeisen kevytmielistä, vaan että syynä oli hänen sairastamansa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen pitkään jatkunut maaninen vaihe. B on myös esittänyt, ettei hänellä ollut ennen sairastumistaan maksuvaikeuksia ja että hän on hoitanut talouttaan tunnollisesti. Lääkärinlausunnossa 17.2.2009 ilmenee, että B:lle on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja keskivaikea masennus, mutta muuta selvitystä terveydentilasta tai sen vaikutuksesta B:n velkaantumiseen ei ole esitetty. Hovioikeus toteaa B:n velkaantumishistoriasta tämän ottaneen uusia luottoja tilanteessa, jossa hänen olisi pitänyt havaita olevansa maksukyvytön ja ettei lääkärin lausunnosta ilmene, että B ei olisi ymmärtänyt velkaantumisensa merkitystä ja maksukykyään. Näin ollen hovioikeus päätyi siihen, että B on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti ja että velkajärjestelylle on VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este ja että 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä ei ole.

Sosiaalisen suoritusesteen olemassaolo edellyttää edellä esitetyn mukaisesti yllätyksellisyyttä eli sitä, ettei olosuhteiden muutos saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Tähän hovioikeus vaikuttaa ottaneen selkeän kannan sen suhteen, ettei diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä aiheuta sitä, etteikö sairastava olisi tietoinen olosuhteidensa mahdollisesta muutoksesta.

Oikeuden ratkaisu riippuu siten melko vahvasti lääkärinlausunnossa todetusta velkaantumisen syy-yhteydestä yllätykselliseen tapahtumaan, jota edellytetään sairauden lisäksi. Pelkällä diagnoosilla ei päästä pitkälle. Katsotaan siis, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tuntee sairautensa ja on vastuussa sen asianmukaisesta hoitamisesta. 

Vahingonkorvausvelan vanhentuminen

Vahingonkorvausvelan vanhentumisesta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa, tarkemmin sanoen sen seitsemännessä pykälässä. Kyseisen pykälän mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun sopimusrikkomuksessa ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun se olisi pitänyt havaita. Samoten muussa kuin sopimukseen perustuvassa vahingonkorvauksessa vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vahingosta on saatu tietää tai siitä olisi pitänyt saada tietää.

Kuitenkin, vahingonkorvauksen tai muun edellä tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta (paitsi ei henkilö- ja ympäristövahingoissa).

Tämä tarkoittaa käytännössä, että vahingonkorvausvelka vanhenee aina ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluttua sopimusrikkomuksesta tai vahingon taikka perusteettoman edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta, ellei velan vanhentumista ole tätä ennen katkaistu.

Yllä sanottu on yllättävän ankara lainkohta. Oikeus vaatia vahingonkorvausta sopimusrikkomuksen perusteella vanhenee lähtökohtaisesti aina kymmenen vuoden kuluttua sopimuksesta (ellei sitä ole välillä katkaistu eli käytännössä vaatimusta saatettu toisen osapuolen tietoon), olipa sopimusrikkomus (esimerkiksi myyjän vilpillinen tai tuottamuksellinen menettely) miten törkeää tahansa. Toisaalta tämä on linjassa myös asian rikosoikeudellisen rangaistavuuden kannalta: mikäli esimerkiksi talokaupassa huijanneen myyjän vilpillisyys olisi niin korkealla tasolla, että se voisi tulla rangaistavaksi törkeänä petoksena, syyteoikeuden vanhentumisaika on niin ikään 10 vuotta.

Vanhentuminen on siis tietyllä tavalla kaksiportaista. Vahingonkorvausvelkaan soveltuu yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tai hänen olisi pitänyt saada tietää vahingosta. Tällöin vanhentumisajan katkaisuun on aikaa kolme vuotta, ja vanhentuminen voidaan katkaista esimerkiksi vaatimalla velkaa velalliselta. Esimerkiksi käytetyn asunnon kaupan suhteen on kuitenkin tärkeää huomata, että useimmiten passiivinen ostaja menettää oikeutensa vaatia korvausta reklamaatioajan loppumisen (kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta tai viimeistään kahden vuoden kuluttua) eikä velan vanhentumisen myötä. On mahdollista ja tavallistakin, että reklamaatioaika loppuu, ennen kuin vanhentumisaika edes alkaa (niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa). Tässä artikkelissa sanottu soveltuukin erityisesti niihin tilanteisiin, missä myyjä on menetellyt kunnianvastaisesti ja arvottomasti taikka törkeän huolimattomasti, jolloin esimerkiksi käytetyn asunnon kauppaa koskeva reklamaatioaika ei sovellu. Muissa tilanteissa on hieman vaikea kuvitella sellaista esimerkkiä, jossa ostaja menettäisi oikeutensa vedota virheisiin tai vaatia niistä korvausta vanhentumis- eikä reklamaatioajan umpeen kulumisen myötä, vaikka sekin lienee teoriassa mahdollista.

On hieman tulkinnanvaraista, onko lainsäätäjä tarkoittanut sanamuodollaan ”vahingonkorvaus tai muu hyvitys” myös hinnanalennusta esimerkiksi talokaupassa. Kysymys on kuitenkin pitkälti akateeminen, sillä 8 §:ssä olevan yleislausekkeen perusteella velka vanhenee joka tapauksessa 10 vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, elleivät laissa muutoin sanotut vanhentumisajat sovellu.

Kokonaan erillinen ja sinänsä ihan mielenkiintoinen kysymys asuntokaupan näkökulmasta on, vanhentuuko oikeus vaatia kaupan purkamista yllä sanotuin tavoin. Ehkä, ehkä ei. Kysymys kuitenkin vaatii hieman laajempaa akateemista pohdintaa ja mahdollisesti oman artikkelinsa. Virhe kaupan kohteessa saa joka tapauksessa olla melkoisen vakava ja eksoottinen, jotta kauppa olisi ylipäätään purettavissa yli kymmenen vuoden kuluttua vaikka virhe olisi pysynyt salaisena niin pitkän ajan.

Tupakointikielto taloyhtiössä

Uudistetun tupakkalain mukaan taloyhtiön yhteisissä ja yleisissä sisätiloissa ei saa tupakoida. Taloyhtiö saa kieltää tupakoinnin myös taloyhtiön yhteisissä ulkotiloissa rakennuksen sisäänkäyntien ja ilmanottoaukkojen läheisyydessä, lasten leikkialueella sekä yhteisillä parvekkeilla. Olennaisempi uudistetussa laissa on, että asunto-osakeyhtiö voi hakea kunnalta tupakointikiellon määräämistä myös huoneistoihin kuuluville parvekkeille, huoneistojen käytössä oleviin ulkotiloihin ja huoneistojen sisätiloihin.

Uudistus on jossain määrin muuttanut mahdollisuuksia tupakoinnin kieltämisen suhteen. Korkein oikeus on jo vuonna 2008 katsonut, että osakkeenomistajalla on hallintaoikeuden nojalla oikeus järjestää elämänsä ja asumisensa haluamallaan tavalla edellyttäen, että siitä ei aiheudu muille asukkaille vahinkoa taikka kohtuutonta haittaa tai häiriötä. Kun tupakointia ei ole yleisesti lailla kielletty, on lähtökohtaisesti luvallista tupakoida myös osakehuoneistossa ja huoneiston parvekkeella. Parveketupakointi voi kuitenkin muodostua muiden asukkaiden asumisviihtyvyyttä olennaisesti heikentäväksi ja terveyttä uhkaavaksi tekijäksi. Kukaan ei ole velvollinen sietämään asuinympäristössään kohtuutonta ympäristöhaittaa. Tällaisissa olosuhteissa taloyhtiöllä on oikeus puuttua asukkaan toimintaan.

Kunnan antaman määräyksen edellytyksenä puolestaan on, että tiloista voi niiden rakenteiden ja muiden olosuhteiden vuoksi muutoin kuin poikkeuksellisesti kulkeutua tupakansavua toiselle parvekkeelle, toiseen huoneistoon kuuluvan ulkotilan oleskelualueelle tai toisen huoneiston sisätiloihin. Lisäksi tupakointikielto voidaan määrätä asuintilaan vain, jos savun kulkeutumista ei ole mahdollista rakenteiden korjaamisella tai muuttamisella kohtuudella ehkäistä ja asuintilan haltijalle on ennen kiellon määräämistä varattu mahdollisuus ehkäistä savun kulkeutuminen omilla toimenpiteillään. Mainittakoon, että asuintilaa koskeva tupakointikielto ei koske nykyään hyvinkin yleisten sähkösavukeiden käyttämistä.

Kunnan on peruutettava tupakointikielto taloyhtiön hakemuksesta, jos kiellolle ei muuttuneiden olosuhteiden vuoksi ole enää perusteita. Kielto voidaan peruuttaa myös tilan haltijan hakemuksesta, jos taloyhtiö ei muuttuneista olosuhteista huolimatta hae kiellon peruuttamista.

11.4.2017 on julkaistu tupakointikieltoja koskeva ohjeistus, joka on luettavissa Valviran sivuilta. Mikäli sinulle tulee tupakointikieltoon tai siihen liittyvään menettelyyn koskien kysyttävää, avustamme mielellämme asian selvittämisessä sekä taloyhtiöitä että taloyhtiön asukkaita.