Osakeyhtiön osakkeiden luovutusrajoituksista

Osakeyhtiölain 1 luvun 4 §:n mukaan osake voidaan rajoituksitta luovuttaa ja hankkia, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Säännös ilmentää periaatetta osakkeiden vapaasta luovutettavuudesta. Periaate voi kuitenkin olla hieman harhaanjohtava, sillä käytännössä yksityisissä osakeyhtiöissä osakkeiden luovuttamista rajoitetaan lähes säännönmukaisesti. Osakkeiden luovuttamista rajoitetaan usein osakassopimuksissa, mutta tässä artikkelissa käsitellään ainoastaan niitä rajoituksia, jotka voidaan toteuttaa osakeyhtiölain sallimissa rajoissa ja nimenomaan yhtiöjärjestyksessä.

Osakeyhtiölaissa sallittuja vaihdannanrajoituslausekkeita ovat lunastus- ja suostumuslausekkeet. Osakeyhtiölain 3 luvun 7 §:n mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeenomistajalla, yhtiöllä tai muulla henkilöllä on oikeus lunastaa muulta omistajalta kuin yhtiöltä toiselle siirtyvä osake (lunastuslauseke). 8 §:n mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeen hankkimiseen luovutustoimin vaaditaan yhtiön suostumus (suostumuslauseke).

Vaikka osakeyhtiölain perusteella osakkeiden luovutettavuutta voidaan rajoittaa vain edellä mainituilla lausekkeilla, on korkein oikeus kuitenkin joutunut arvioimaan, että voidaanko yhtiöjärjestyksessä määrätä muunlaisista rajoituksista taikka lunastus- ja suostumuslausekkeita muistuttavista rajoituksista. Tulkinnanvaraista on esimerkiksi niin sanottujen drag-along ja tag-along-lausekkeiden sisällyttäminen yhtiöjärjestykseen. Todettakoon, että kyseiset lausekkeet ovat melko yleisiä osakassopimuksissa.

Drag-along-lausekkeella tarkoitaan sitä, että enemmistäosakas voi pakottaa vähemmistöosakkaat myymään osakkeensa enemmistäosakkaan mukana. Käytännön tasolla lauseke voi olla enemmistöosakkaalle hyvinkin merkityksellinen, koska usein potentiaaliset ostajat haluavat ostaa yhtiön osakkeita vain, mikäli heillä on mahdollisuus ostaa koko yhtiön osakekanta kerralla. Drag-along-lauseke puolestaan on eräänlainen peilikuva edellä mainitulle. Lauseke antaa vähemmistöosakkaille oikeuden myydä osakkeensa enemmistöosakkaan mukana, mikäli vähemmistöosakkaat niin haluavat.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä on kyseisten lausekkeiden osalta tulkittu niin, että lausekkeiden hyväksyttävyys riippuu siitä, että millä tavalla määräykset tosiasiallisesti rajoittavat vapaan vaihdannan periaatetta. Jos hyväksytään lähtökohdaksi se, että tag-along ja drag-along-lausekkeiden käyttäminen ennemminkin edistää osakkeiden vaihdantaa kuin rajoittaa sitä, niin lausekkeet voisivat olla hyväksyttäviä.

Ainakin pk-sektorin osakeyhtiöiden kannattanee suhtautua lausekkeiden käyttämiseen yhtiöjärjestyksessä varauksella, jottei epäselvyyksiä synny. Osakassopimuksissa näitä määräyksiä ja muita vastaavanlaisia määräyksiä voidaankin sitten käyttää mielin määrin, jotta osakassopimuksesta saadaan mahdollisimman pitkä ja vaikeaselkoinen ja siten myös sellainen, että se todennäköisesti aiheuttaa riitaisuuksia myös tulevaisuudessa (lausetta on tulkittava päinvastoin-periaatteella).

Varatuomari Jonne Rantanen

jonne.rantanen@lakihhr.fi

puh. 050 409 3979

Kuinka pitkäkestoinen on ikuinen sopimus?

Korkein oikeus otti otsikossa mainittuun kysymykseen kantaa reilut pari viikkoa sitten antamassaan ennakkopäätöksessä KKO 2019:13. Luonnollisestikaan tarkkaa ja yleispätevää vastausta kysymykseen ei ole mahdollista antaa. Kuitenkin korkeimman oikeuden ratkaisemassa tapauksessa ikuiseksi ajaksi sitovaksi sovittu sopimusehto sitoi sen osapuolia noin 116 vuotta.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa keskiössä olivat vuonna 1895 tehdyt kauppakirjat. Niillä kotitarvemyllyjen osakkaat olivat myyneet omistamansa myllykiinteistöt ja koskiosuudet kiinteistökaupoilla B Osakeyhtiölle. Kauppakirjoissa oli sovittu myyjien ikuisista ja vastikkeettomista jauhatusoikeuksista, jotka takasivat myyjille myllykiinteistöjen myynnistä huolimatta viljelystensä jauhatuksen. Myöhemmin B Osakeyhtiön tilalle velvoitetuksi sopijapuoleksi tuli C Oyj, nykyinen D Oyj. Yli sata vuotta kiinteistökauppojen jälkeen kesäkuussa 2011 sopijapuoleksi tullut D Oyj oli irtisanonut jauhatusoikeuksia koskevat sopimukset päättymään saman vuoden loppuun mennessä, jolloin sopijapuoleksi tulleen D Oyj:n omistaman myllyn toiminta päättyi. Kaikki osakaskuntien omistajista eivät kuitenkaan hyväksyneet irtisanomista, vaan he riitauttivat sen vaatimalla ensisijaisesti jauhatusoikeuden pysyttämistä ja toissijaisesti korvauksia sopimuksen oikeudettomasta irtisanomisesta. Asiasta riideltiin lopulta korkeinta oikeutta myöten.

Korkein oikeus pääsi näin ollen ottamaan kantaa siihen, onko ikuinen sopimus tosiasiassa ikuinen. Tyypillisesti pitkäkestoiset sopimukset ovat toistaiseksi voimassa olevia sopimuksia, jotka päättyvät pääsääntöisesti irtisanomisella. Irtisanominen on pitkään jatkuneissa toistaiseksi voimassa olevissa sopimuksissa päättämisvaihtoehto, vaikkei siitä olisi sovittukaan. Kuitenkin, jos sopimus on tarkoitettu pysyväksi, ei sopimusta ole lähtökohtaisesti oikeutta päättää irtisanomalla.

Vaikka sopimukset lähtökohtaisesti sitovatkin, on selvää, ettei sopimuksen osapuoli ole pysyvästi ja peruuttamattomasti sidottu tekemäänsä sopimukseen määräämättömäksi ajaksi. Korkeimman oikeuden päätöksessä todetaan, että: ”Olosuhteet saattavat sopimuksen solmimisen jälkeen muuttua ennakoimattomasti siten, että sopimuksen soveltaminen sellaisenaan johtaisi kohtuuttomaan ja sopimuksen alkuperäisen tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen.” Näin ollen ikuisesti voimassa olevaksi tarkoitettu sopimus ei ole aina ikuinen, vaan ikuisesti voimassa oleva sopimuskin on poikkeuksellisesti irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen.

Korkein oikeus päätyi tässä tapauksessa siihen lopputulokseen, että olosuhteet ovat sopimuksen solmimisen jälkeen muuttuneet niin, että sopijapuoleksi tulleella D Oyj:llä oli oikeus irtisanoa jauhatusoikeuksia koskevat sopimukset. Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan muun muassa sillä, että jauhatusoikeuden merkitys siihen oikeutetuille osapuolille on olennaisesti vähentynyt ja että jauhatusoikeuden voimassaolosta on aiheutunut sopijapuoleksi tulleelle D Oyj:lle suhteeton rasitus jauhatusoikeuden todelliseen käyttöön nähden.

Lisäksi korkein oikeus arvioi irtisanomisajan kohtuullisuutta. Kohtuullisen irtisanomisajan pituus taas ratkaistaan sopimusosapuolten yksilöllisten tilanteiden mukaan tapauskohtaisesti. Siitä huolimatta, että sopimuksen pitkä kesto puolsi pitkää irtisanomisaikaa, korkein oikeus piti yli kuuden kuukauden irtisanomisaikaa kohtuullisena erityisesti, koska jauhatusoikeuksilla ei enää sopimuksen loppuaikoina ollut juurikaan merkitystä muutoksenhakijoille.

Yhteenvetona voidaan todeta, että korkeimman oikeuden ratkaisun keskeinen viesti on, että ikuiseksi tarkoitettu sopimuskin voi olla irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen, jos sopimuksen toimintaympäristö muuttuu olennaisesti toiseksi sopimuksen solmimisolosuhteisiin nähden. Ikuisen sopimuksen kesto voi olla esimerkiksi 116 vuotta ­­­— tai jotain ihan muuta.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828

Kevytautot tulevat 1.11.2019

Suomessa 15-vuotiaat pääsevät viimein eroon mopoautoistaan ja saavat lisää ajonopeutta aina 60 km/h saakka 1.11.2019 alkaen kevytautojen myötä, mikäli vielä tekeillä olevat asetukset saadaan valmiiksi aikataulussa. Oletan, että viimeistään joulukuussa joku kyseisen ajoneuvon hankkinut ajelee moottoritiellä ohi. 

Lakimuutoksen taustalla on ajatus ja tavoite mopoautoa turvallisemmasta liikkumismuodosta ja laissa säädetäänkin ajoneuvon iäksi vähemmän kuin 10 vuotta ja lisäksi, ettei ajoneuvo saa olla vuosimallia 2014 vanhempi. Lisäksi ajoneuvojen massat on rajoitettu, mutta melko korkeiksi 1500 kilogrammaan sekä 1800 kilogrammaan sähkömenopeleissä.

Vuodesta 2014 alkaen ajoneuvoissa ovat olleet pakollisina useat sellaiset turvallisuutta parantavat ominaisuudet, joilla perustellaan vuosimallirajaa. 

Eduskunta on lisäksi edellyttänyt, että hallitus seuraa kevytautojen käytön turvallisuutta ja ryhtyy viipymättä toimenpiteisiin mahdollisten ongelmien osalta. 

Yhdysvalloissa useissa osavaltioissa nuoriso on jo pitkään saanut ajella autoillaan erinäisin rajoituksin 14-15 -vuotiaasta alkaen. Esimerkiksi Etelä-Dakotassa ajokortin saa rajoituksin jo 14-vuotiaana oppilaana, jolla tulee olla kyydissään täysi-ikäinen ajokortinhaltija. Yhdysvalloissa täyden ajokortin ilman rajoituksia saa useissa osavaltioissa 16-vuotias, olettaen, että iän ja kokemuksen myötä muuttuvien rajoitusten aikaan asiat on hoitanut mallikkaasti. Rajoitukset koskevat muun muassa kyydissä olijoita, heidän lukumäärää sekä pimeällä ajamista. Melko järkevää. 

Suomessa ajoneuvon nopeutta rajoitetaan teknisesti 60 kilometriin tunnissa. Se haiskahtaa hieman ongelmalliselta, sillä ne vauhdinjanoiset, jotka oppivat perustyökalujen käytön, poistavat rajoittimen 15 minuutissa. Hallituksen esityksessä (HE 173/2018 vp) lakimuutosta koskien on tosin todettu, että rajoittimen tulisi olla sellainen, ettei rajoitusta olisi helppoa purkaa. Tämä on nuorison aliarviointia, mutta toivotaan parasta ja luotetaan nuoreen sukupolveen. 

Lakimuutoksen käsittelyn aikaan muutosta vastustettiin lausunnoissa muun muassa sillä perusteella, että kevytautot ovat sanamuotonsa vastaisesti hyvin painavia ja kiihtyvät nopeasti, mikä osaltaan lisää niiden vaarallisuutta ja riskialttiutta. Perustelu on varsin hyvä, jos rajoitin toimii kuten se toimii nykyisin esimerkiksi joissakin vuokra-autoissa. Kuulemieni kokemusten perusteella rajoitin toimii siten, että auto käyttää kaiken sen voiman, mitä moottorista irtoaa kiihdytykseen ja sitten rajoittimen puuttuessa asiaan tulee ikään kuin äkkijarrutus sen vuoksi, että alkanut raju kiihdytys äkillisesti lopahtaa, olettaen auton olevan tehokas, kuten vaikkapa Ford Mustangin. Käytännössä siis vaikkapa vaatimattomalla 350 hevosvoimalla päästään jo alle 60 km/h nopeudessa hyvään sivuluisuun ja vieläpä hyvin nopeasti. Muualla kuin radalla toteutettuna vaaranpaikka sivullisille on realistinen. 

Lakimuutos on joka tapauksessa tervetullut piristys. Parhaimmillaan nähdään ennennäkemätön joukko innokkaita kesätyöläisiä tulevana kesänä säästämässä toinen toistaan äänekkäämpiin subwoofereihin ja räyheämpiin menopeleihin. Saadaanpa samalla Suomeen uudempaa autokantaa autokaupan mahdollisesti piristyessä. 

Pankin avainlukulistan huolellinen säilyttäminen

Itä-Suomen hovioikeus on eilen antanut ratkaisun asiassa, joka koski pankkitunnusten (verkkomaksuissa käytettävän avainlukulistan) huolellista säilyttämistä.

Asiassa oli kyse siitä, että A:n puoliso M on käyttänyt A:n pankkitunnuksia ja käyttänyt niitä tavalla tai toisella oikeudettomasti. Luottoyhtiö X on sitten nostanut kanteen, jossa on vaatinut A:lta asiasta aiheutuneen vahingon korvaamista, koska A on luottoyhtiön käsityksen mukaan menetellyt huolimattomasti B:n saadessa A:n avainlukulistan käyttöönsä. Asiassa on siis kyse siitä, onko A pankkitunnusten haltijana vastuussa B:n ottamasta lainasta.

Asiassa on riidatonta, että vastaaja A on ilmaissut pankkitunnisteensa käyttäjätunnusosan 19.8.2017 edesmenneen aviopuolisonsa M:n tietoon. Ennen kuolemaansa M on avustanut A:ta tämän laskujen maksamisessa tietokoneella useamman vuoden ajan, ja saanut näin A:n pankkitunnuksen käyttäjätunnuksen tietoonsa. Vastaajan laskuja on maksettu siten, että M on käyttänyt tietokonetta, ja vastaaja on katsonut laskun maksamiseen vaadittavan kertakäyttöisen tunnusluvun avainlukulistastaan ja kertonut sen M:lle. Vastaaja on säilyttänyt avainlukulistaansa lompakossaan, eikä ole antanut sitä M:lle.

Riidatonta on myöskin se, että tunnistusväline on pankkitunnisteen käyttäjätunnus ja avainlukulista yhdessä, ja että M on ottanut kyseessä olevan lainan näin muodostuvaa vastaajan tunnistusvälinettä oikeudettomasti käyttäen. Laina on maksettu vastaajan tilille ja luottosopimus toimitettu luotonhakijalle kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n mukaisesti.

Vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista annetun lain mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä vain, jos hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle ja 2-kohdan mukaan, jos tunnistusvälineen katoaminen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää. Lain esitöiden mukaan tunnistusvälineen luovutuksella tarkoitetaan vapaaehtoista välineen hallinnan luovutusta, tapahtuipa se missä tarkoituksessa tahansa.

Hovioikeus on tiivistettynä ratkaissut asian siten, että A on ollut vastuussa siitä, että B on saanut tunnistusvälineen haltuunsa, vaikka A on säilyttänyt avainlukulistaa lompakossaan eikä ole milloinkaan havainnut sen hävinneen sieltä. Äkkiseltään tämä voi kuulostaa ankaralta ja yllättävältäkin, mutta asian tarkempi pohdinta tekee ratkaisusta ymmärrettävän.

Käräjäoikeus on lausunut seuraavasti: kokonaisuutena arvioiden vastaajan pitkäkestoista menettelyä, jonka myötä vastaajan aviopuoliso on tullut tietämään sekä vastaajan pankkitunnuksen käyttäjätunnuksen että avainlukulistan säilytyspaikan, on pidettävä lievää moitittavampana huolimattomuutena. Edelleen: A:lla on ollut edellä selostetuissa olosuhteissa puolison jo saatua tietoonsa A:n käyttäjätunnuksen velvollisuus huolehtia, ettei avainlukulista erityisesti joudu puolison haltuun oikeudettomasti. A on kuitenkin edellä todetuin tavoin säilyttänyt tunnuslukulistaa puolison tietämässä ja helposti löydettävissä olevassa paikassa.

Voi tietysti tuntua kohtuuttomalta, ettei edes omaan puolisoon tuomioistuimen tulkinnan mukaan saa luottaa, vaan avainlukulistat tulisi pitää myös tältä salassa. Toisaalta asiaa pitää ajatella myös luottolaitoksen kannalta: luottolaitoksen täytyy voida luottaa, että henkilön tunnistautuessa pankkitunnuksilla ja hakiessa esimerkiksi luottoa pankkitunnuksia ei lähtökohtaisesti voi käyttää kukaan muu kuin kyseinen henkilö itse. Mikäli hyväksyttäisiin toisenlainen tulkinta, olisi varsin helppoa toteuttaa toistuvasti esimerkiksi sen kaltaisia petoksia, että A:n pankkitunnuksilla haettaisiin luottoja jotka törsättäisiin, ja sitten varaton puoliso B tunnustaisi nostaneensa lainat ja ottaisi ne niskoilleen.

Suhtauduin nyt käsillä olevaan ratkaisuun aluksi yllättyneenä ja pidin sitä kohtuuttomana (ryhtyen tietysti kirjoittamaan artikkelia vimmalla, nähden viimein oman nimeni iltapäivälehden otsikoissa: ”Sankarijuristi paljasti jälleen uuden vääryyden”), mutta asiaa tämän artikkelin kirjoittamisen ajan (kaksi minuuttia) mietittyäni pidän hovioikeuden antamaa ratkaisua asiassa lopputulokseltaan oikeana.

Oikeuskäytäntöä: Myyntijohtajan / osakkaan irtisanominen huonon työtuloksen perusteella

Helsingin hovioikeus antoi 30.11.2018 ratkaisun rahastoyhtiön myyntijohtajan ja osakkaan irtisanomista koskevassa riita-asiassa. Kyse oli siitä, että työnantajan mukaan irtisanottu myyntijohtaja ei ollut suoriutunut työvelvoitteistaan. Olen käsitellyt samaa aihepiiriä muun muassa täällä.

Yhtiön henkilökunta oli koostunut kolmesta osakkaasta ja yhdestä toimistotyöntekijästä. Irtisanottu osakas oli siis toiminut myös myyntijohtajana. Myyntijohtajalle annettiin varoitus 18.5.2015 sillä perusteella, että hän on laiminlyönyt työvelvoitteitaan uusasiakashankinnassa ja yhtiön myyntiprosessin kehittämisessä. Myyntijohtajan työsopimus irtisanottiin 12.6.2015, mutta myyntijohtajalta oli jo 5.6.2015 otettu pois yhtiön avaimet sekä luottokortti.

Työsopimuslain lähtökohtana on, että työntekijää ei saa edes asianmukaisilla perusteilla irtisanoa ennen kuin hänelle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä. Antamalla varoituksen työnantaja luopuu vallastaan reagoida varoituksen kohteena olleeseen työntekijän menettelyyn ankarammin. Mikäli työntekijä ei siis enää syyllisty vastaavaan toimintaan, häntä ei voida enää varoituksen antamisen jälkeen irtisanoa.

Näytön arvioinnin osalta hovioikeus on todennut, että myyntijohtajalla on ollut useita työtehtäviä ja myyntiin liittyvät tehtävät ovat muodostaneet niistä yhden sinänsä merkittävän osan. Yhtiön tyytymättömyys oli liittynyt nimenomaan myyntijohtajan uusasiakashankintaan. Yhtiön edustajien mukaan uusia asiakkaita oli hankittava nimenomaan yksityisistä tahoista eikä institutionaalisista sijoittajista, kuten myyntijohtaja oli tehnyt. Hovioikeus totesikin, että myyntijohtaja ei ollut onnistunut kovinkaan hyvin myyntitehtävässään, koska yksityisasiakkaita ei yhtiöön juurikaan saatu ja myyntijohtajaa huomautettiin tästä useita kertoja.

Asiassa oli riidatonta, että varoituksen jälkeen myyntijohtajan suoriutumisessa oli tapahtunut ainakin lievää parantumista ja että hän oli ottanyt yhteyttä uusiin asiakkaisiin. Toisaalta työnantaja edelleen kritisoi myyntijohtajan työntekoa strategian puuttumisen ja kesätyöntekijän palkkaamatta jättämisen johdosta. Hovioikeuden mukaan myyntijohtaja oli suoriutunut muista työtehtävistään hyvin. Hovioikeus totesi, että johtavassa asemassa olevalla työntekijällä on lähtökohtaisesti korostunut vastuu oman toimintansa tuloksellisuudesta. Tästä huolimatta hovioikeus katsoi, että myyntijohtajalle ei annettu varoituksen jälkeen riittävästi aikaa parantaa suoriutumistaan uusasiakashankinnan osalta, mistä syystä asiassa jäi näyttämättä, että yhtiöllä olisi ollut asiallinen ja painava syy myyntijohtajan työsopimuksen irtisanomiseen.

Hovioikeuden ratkaisu vaikuttaa juridisesti selkeästi oikealta ratkaisulta. Vaikka kyse on johtavassa asemassa olevasta henkilöstä, ei työtuloksen parantamiseen annettava aika voi missään nimessä olla niin lyhyt, ettei siinä ajassa tuloksen kasvua voi käytännössä toteuttaa tai edes mitata.

Varatuomari Jonne Rantanen

jonne.rantanen@lakihhr.fi

puh. 050 409 3979

Pelastaako lumen peittämä liikennemerkki ylinopeussakoilta?

Autoilijoiden saamat ylinopeussakot tunnetusti sapettavat autoilijoita. Yleensä ylinopeussakkojen vastustaminen ei auta. Kuitenkin noin kuukausi sitten 25.10.2018 Rovaniemen hovioikeuden antaman ratkaisun RHO 2018:2 (ei lainvoimainen) asianosainen A on varmasti eri mieltä (katso tarkemmin ratkaisusta Rovaniemen hovioikeuden nettisivuilta osoitteesta: https://oikeus.fi/hovioikeudet/rovaniemenhovioikeus/fi/index/hovioikeusratkaisut/hovioikeusratkaisut/1540792879707.html).

Hovioikeuden ratkaisemassa asiassa oli kyse siitä, että henkilöautoa kuljettanut A oli ajanut 71 kilometrin tuntinopeudella Valtatie numero 4:n varrella sijaitsevalla risteysalueella, jolla oli voimassa 60 kilometrin nopeusrajoitus. A:n ylinopeuden oli todennut poliisiin automaattinen liikennevalvontalaite, eli niin sanottu peltipoliisi. A oli vastustanut poliisin hänelle antamaa rikesakkomääräystä, minkä takia syyttäjä vaati A:lle käräjäoikeudessa rangaistusta liikennerikkomuksesta. A kiisti syytteen perustellen kiistämistään erityisesti sillä, että 60 kilometrin tuntinopeudesta kertova liikennemerkki oli lumen peitossa, eikä A voinut siten tietää alueen nopeusrajoitusta. A perusteli kiistämistään myös sillä, että 60 kilometrin nopeusrajoitus oli poikkeuksellinen samalla tiellä oleviin risteysalueisiin nähden eikä A ulkopaikkakuntalaisena voinut tietää poikkeuksellisesta nopeusrajoituksesta. Lisäksi A oli näkemyksensä mukaan joka tapauksessa noudattanut häneltä vaadittavaa huolellisuutta, koska hän oli hiljentänyt ajonopeutensa 71 kilometriin tunnissa tullessaan risteysalueelle.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n liikennerikkomuksesta ja määräsi tämän maksettavaksi rikesakon. Rovaniemen hovioikeus päätyi kuitenkin siihen lopputulokseen, että A:ta vastaan nostettu syyte liikennerikkomuksesta oli hylättävä. Liikennerikkomuksen tuomitseminen edellyttää, että rikkomuksen tekijä on joko tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä. Hovioikeuden mukaan asiassa oli kyse siitä, onko A:n menettely ollut huolimatonta. Rovaniemen hovioikeus päätyi tuomiossaan siihen, että asiassa oli jäänyt näyttämättä, että A olisi menetellyt asiassa huolimattomasti. Hovioikeuden mukaan A:n huolimattomuus oli ollut asiassa ainoastaan vähäistä.

Asiassa oli selvää, että A oli ajanut ylinopeutta ja että A ei voinut havaita nopeusrajoituksen osoittavan liikennemerkin sisältöä.  Ratkaisevaa asiassa oli, että minkä laajuista huolellisuusvelvollisuutta lumen peittämän liikennemerkin kohtaavalta vaaditaan. Hovioikeus totesi, että: ”Kaikissa liikennetilanteissa ei voitu pitää liikenneturvallisuuden kannalta perusteltuna, että ajoneuvon kuljettajalle asetettaisiin esimerkiksi velvollisuus pysäyttää ajoneuvonsa liikennemerkin puhdistamiseksi sen sisällön selvittämistä varten.”

Koska ehdotonta velvollisuutta pysäyttää ajoneuvo ja puhdistaa liikennemerkki sen sisällön selvittämiseksi ei hovioikeuden mukaan ole, on otettava arvioitava, olisiko A:n pitänyt olosuhteet huomioon ottaen ymmärtää, että nopeusrajoitus on alentunut 60 kilometriksi tunnissa. A:n huolellisuutta tukevina olosuhteina tuomiossa mainitaan muun muassa, että lumen peittämää liikennemerkkiä ei edeltänyt asumiskeskittymän lähestymisestä kertovia seikkoja tievalaistusta lukuun ottamatta ja että A oli ulkopaikkakuntalainen, eikä tiennyt lumen peittämän liikennemerkin sisällöstä ennestään.

Ylinopeussakon saaneiden tai saavien pettymykseksi on kuitenkin todettava, ettei tässä kirjoituksessa käsitellystä hovioikeuden tuomiosta kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Lumenpeittämä liikennemerkki voi pelastaa autoilijan sakoilta, kunhan myös autoilija on toiminut muutoinkin olosuhteiden edellyttämällä tavalla huolellisesti. Sakkojen välttämiseksi liikennemerkkejä kannattaa noudattaa – lumesta huolimatta.

Trial by media

Lähtökohtaisesti uutisointi ei saisi vaikuttaa oikeudenkäyntiin taikka sen sisältöön. Toki on selvää, ettei kenenkään mieli ole immuuni ja erityisen näkyvästi ja voimakkaasti esitetty mielipide yleensä kuullaan. Onnettomuuspaikalla autetaan eniten huutavaa, vaikka hiljaisimmalla olisi suurin avuntarve ja niin poispäin. 

Saunalahden koulusta irtisanottiin 30.8.2018 Hanna Sarakorpi. Irtisanomisen toteutti kaupungin perusopetuslinjan päällikkö ja myöhemmin irtisanomisen perui Espoon kaupungin hallitus noin kuukautta myöhemmin. 

Rehtorin oli väitetty rikkoneen kaupungin sääntöjä toistuvasti ja hän oli saanut varoituksen, jota myös kaupungin hallitus piti perusteltuna varoituksena. Rehtoria oli varoitettu ja niemenomaisesti ohjeistettu toimintatavoista. Rehtori oli oppilaaksioton tavoista eri mieltä ja piti irtisanomisjupakkaa ajojahtina, joka juonsi alkunsa vuoteen 2016, jolloin rehtori oli saanut ensimmäisen huomautuksen toimistaan. 

Rehtori Sarakorven esitettiin vaarantaneen oppilaiden yhdenvertaisen ja tasapuolisen kohtelun ja nyt työsuhteenpäättämisen yhteydessä jatkaneen tätä toimintaa varoituksesta huolimatta. Rehtori oli luonnollisesti eri mieltä ja HS:n uutisoinnin mukaan todennut, ettei työsuhdetta päätettäessä esiin nostetuissa uusissa päätöksissä ole kyse oppilaaksiottopäätöksistä. Lisäksi asiassa selvitettiin vanhempien palautetta väitetystä epäasiallisesta käytännöstä. 

Rehtori Sarakorpi toimitti kaupungille 13.-14.9 oikaisuvaatimuksen irtisanomisestaan. Hänen kantansa oli, etteivät yksittäiset työnantajan esiin nostamat epäkohdat olleet erityisen moitittavia sekä yhdenvertaisuuden osalta siihen, etteivät muut rehtorit Espoossa olleet saaneet vastaavissa tilanteissa varoituksia. 

Asia sai paljon mediahuomiota ja aina kun näin käy, niin toki mediassa haastatellaan alan asiantuntijoita. Kun kyse on henkirikoksesta, jossa on viitteitä epäillyn tekijän mielenterveyden ongelmiin, nähdään mediassa usein Hannu Lauerman nimi - työoikeusasioissa taas Seppo Koskisen. Molemmat herrat ovat tehneet sarallaan poikkeuksellisen menestyneen uran ja maineensa ansainneet. 

Työoikeuden professori Seppo Koskinen Turun yliopistosta, Suomen oikeustieteen kiistattomasta kehdosta, kommentoi tapausta Helsingin Sanomilta saamiensa tietojen pohjalta 15.9.2016 julkaistussa HS:n artikkelissa. Artikkelin mukaan hän on sanonut: 

”Jos näistä aiheista ei ole annettu muille varoitusta, niin ei niistä sitten voi antaa yhdelle” Koskisen mukaan työntekijällä pitäisi olla varoitusten jälkeen mahdollisuus muuttaa huomautuksen kohteeksi joutuneita seikkoja. Jos varoituksen kohteena ollut aisa on muutettu, varoitus muuttuu aiheettomaksi. Jutun otsikosta löytyy painavin kanta: “Jos kerrottu on totta, irtisanomiskynnys ei ylity”.

Reilut kaksi viikkoa tämän jälkeen Espoon kaupungin hallitus käsitteli asiaa päättäen, että rehtorin työsuhteen päättäminen perutaan. Myöhemmin 1.10. Espoon kaupunginhallituksen puheenjohtaja Markku Markkula sanoi HS:lle, ettei asiassa sinänsä pelätty oikeusprosessia ja että ennen päätöstä asiassa käytiin tarkasti läpi, mitä lainsäädäntö sanoo irtisanomisen perusteista. Markkula lisäsi, että irtisanomista ajaneet virkamiehet esittelivät päätösesitystä niin, että perusteet olisivat täyttyneet. 

Jää spekulaatioksi, mikä vaikutus asian mediakäsittelyllä oli sekä sillä, mikä vaikutus oli työoikeuden huippuosaajan kannanotolla asiassa. Oma näppituntumani asiassa on, että vaikutus on ollut merkittävä ellei ratkaiseva, vaikkei sitä asiassa ääneen lausutakaan. Donald Trump olisi todennäköisesti samaa mieltä kanssani. Oma punttini olisi ainakin tutissut irtisanomisnappulaa painaessani artikkelin jälkeen.

Erinomaista on toki se, että jälleen yksi oikeudenkäynti kyettiin välttämään, pääsevät juristitkin sitten kesälomille taas. 

Kiinteistön kaupan vastuunrajoitusehdoista jälleen

Noin kuukausi takaperin kuului kummia, kun Vaasan hovioikeus antoi 12.9.2018 ratkaisun koskien kiinteistön kaupan hinnanalennusta. Ratkaisussa oli Edilex-tietopalvelusta lainatun otsakkeen perusteella lyhyesti sanottuna kyse siitä, että

” Hovioikeus katsoi, että ostajat olivat kauppakirjan allekirjoittaessaan ottaneet tietoisen riskin siitä, että iäkkään ja kevytrakenteisen rakennuksen alapohjan ja siihen liittyvien seinärakenteiden korjaustarpeet osoittautuvat ennakoitua suuremmiksi. Vastuunrajoituslausekkeen vaikutusta ei voitu pitää tämän kiinteistönkaupan yhteydessä yllättävänä eikä kohtuuttomana ostajien kannalta. He olivat voineet kaupantekohetkellä arvioida kauppahintaa ottamalla huomioon sen, etteivät myyjät ota lainkaan vastuuta tyydyttävässä kunnossa olleen huvilarakennuksen rakenteiden kunnosta. Vastuunrajoitusehto sitoi näin ollen ostajia, joten heidän esittämänsä hinnanalennusvaatimus oli perusteeton. Kanne oli tällä perusteella kokonaan hylättävä eikä hovioikeuden ollut tarpeen lausua enemmälti siitä, olivatko seinärakenteiden ja alapohjan vauriot olleet olemassa jo kauppaa tehtäessä vai olivatko ne syntyneet vasta kaupan jälkeen talvilämmityksen seurauksena.”                    

Tämähän voi kuulostaa voi maallikon silmään kuulostaa varsin järkeenkäypältä tai, herra nähköön, jopa tylsältä, mutta todellisuus on kaikkea muuta. Nähdäkseni ratkaisu on kiinteistön kaupan vastuunrajoitusehdon kannalta kohtalaisen yllättävä. Allekirjoittanut on itse asiassa aikanaan kirjoittanut yliopistotutkinnon ”päättötyön” eli Pro Gradu -tutkielman tätä aihetta sivuten, eli millä edellytyksellä ja miten maakaaren vastuunrajoitusehdoista voi poiketa jälkikäteisellä sovintosopimuksella. Tuolloin ja käsittääkseni aina nyt käsiteltävään hovioikeuden ratkaisun antamiseen asti vakiintunut kanta niin oikeuskäytännössä kuin -kirjallisuudessakin on ollut, että vastuunrajoituksen kiinteistön kaupassa tulee olla tarkkarajainen ja sitova, jotta se voi tulla osapuolta sitovaksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että kiinteistön virhettä koskeva myyjän vastuu voidaan rajata vain sellaisella vastuunrajoitusehdolla, joka koskee kyseistä virhettä nimenomaisesti.

Käsiteltävässä ratkaisussa vastuunrajoitusehto oli ollut seuraavanlainen: ”myyjät eivät vastaa iäkkäiden rakennusten kunnostustoimenpiteistä eivätkä mahdollisista piilevistäkään peruskorjaustarpeista. Tiedossa olevien sekä piilovirheiden korjaus- ja muista kustannuksista vastaa ostaja.”

Nyt hovioikeus on kuitenkin päätynyt siirtämään maalitolppia huomattavasti sopimusvapaampaan suuntaan todeten, että ”Kauppakirjaan otetusta vastuunrajoitusehdosta ilmenee yksiselitteisen selvästi, että vastuun rakennusten kunnosta ja niiden vaatimista peruskorjauksista on tarkoitettu siirtyvän kokonaan ostajille. Kauppakirjaan otetulla ehdolla osapuolet ovat näin ollen sulkeneet täysin pois myyjien vastuun rakennusten osalta. Ehdossa on todennut nimenomaisesti, että se koskee myös sitä tilannetta, että rakennuksissa olisi jo todettujen ja kauppakirjassa mainittujen virheiden ja puutteellisuuksien lisäksi piileviä virheitä. Ehto on ollut sanamuodoltaan yksiselitteinen eikä ostajalle sen perusteella ole voinut jäädä epäselväksi, että ehto on kattanut myös ne mahdolliset virheet, joista ei ole kaupantekohetkellä tiedetty. Ehto on kirjoitettu kauppakirjaan myyjien tai kiinteistönvälittäjän aloitteesta, mutta siihen on kirjattu ostajien pyynnöstä myös maininta vesivahingosta, joten ostajatkin ovat voineet vaikuttaa ehtoon ja sen sisältöön.”

Minulla ei oikeastaan ole mitään ratkaisun lopputulosta vastaan, tuo suunta on sinänsä varsin tervetullut. Kyllä kahden täysijärkisen ja täysivaltaisen ihmisen pitäisi pystyä sopimaan kiinteistön kaupasta niin kuin mistä tahansa muustakin asiasta lähtökohtaisesti täsmälleen sellaisilla ehdoilla, jotka näkevät tarpeelliseksi ja etunsa mukaiseksi. Kuten hovioikeus on todennut, vastuunrajoitusehdossa ei sinänsä ole ollut sisällöllisesti mitään epäselvää. Vanhastaan oikeuskäytännössä ja etenkin oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, ettei tämä riitä, vaan vastuunrajoitusehdon tulee olla tarkkarajainen ja eritelty. Ratkaisu lienee siitä syystä ollut melkoinen yllätys ostajien ja heidän asiamiehensä kannalta. Jälleen hyvä opetus siitä, ettei varmoja juttuja ole olemassakaan, vaan vakiintunutkin oikeuskäytäntö voi muuttua juuri siinä omassa riidassa.

Hauskana yksityiskohtana nyt käsiteltävässä riidassa vastaajat (myyjät) ovat ennen käräjäoikeuskäsittelyä tarjonneet 20.000 euron sovintoa, ja kantajat valmisteluistunnossa 25.000 euron sovintoa. Sopuun ei kuitenkaan ole päästy, vaikka riita on ainakin näennäisesti tuossa vaiheessa ollut 5.000 euroa. Hovioikeus on hylännyt hinnanalennusta koskevan kanteen, ja kantaja joutuu maksamaan vastapuolen oikeudenkäynti- ja selvittelykuluja lähes 40.000 euroa (plus omat, varmasti vähintään samaa luokkaa olevat oikeudenkäyntikulut päälle), sen lisäksi ettei luonnollisesti saa hinnanalennuksena euroakaan. Olisi kenties kannattanut sopia asia sillä myyjän tarjouksella, jos haluaa jälkiviisastella.

Rattijuoppo menettäköön autonsa, kannabiksenkasvattaja talonsa

Huom! Pyrin klikkausten toivossa johtamaan otsikolla harhaan. Rattijuoppo (tai rattijuopumukseen syyllistyvä henkilö) voidaan tosiaan tuomita menettämään rikoksentekovälineensä eli autonsa valtiolle. Samoin voidaan esimerkiksi kannabiksenkasvattaja tuomita menettämään kannabiksen kasvatuksessa käytetyn talonsa arvon. Jälkimmäisestä korkein oikeus on tänään antanut ennakkopäätöksen KKO 2018:63, mutta tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseessä oleva talo ei ilmeisestikään ollut asumiskäytössä eikä asumiskelpoinen ja talon arvo oli korkeimman oikeuden mukaan huimat 8.200 euroa. Someraivokuolat voinee siis pyyhkiä suupieliltä.

Rikoslain mukaan menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. Auton menetetyksi tuomitsemisen osalta ongelmana voi kuitenkin olla, että menettämisseuraamus voi johtaa kohtuuttomaan ankaraan seuraamuskokonaisuuteen, mikäli menetetty omaisuus on rikoksentekijän taloudellisiin oloihin nähden hyvin arvokas. Menettämisseuraamuksen ei tulisi koitua ns. lisärangaistukseksi, koska menettämisseuraamus ei ole luonteeltaan rangaistus. Korkeimman oikeuden mukaan ensisijainen turvaamistoimi uusien rattijuopumusrikosten ehkäisemiseksi on ajokielto, ja ajoneuvon tuomitseminen valtiolle menetetyksi voikin tulla kysymykseen vain, jos tekijä on syyllistynyt rattijuopumuksiin toistuvasti ja jos on todennäköistä, että hän myöhemminkin syyllistyy rattijuopumukseen, jollei ajoneuvoa tuomita valtiolle menetetyksi.

Menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos sen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen laatu, rikoksentekijän taloudellinen asema ja muut olosuhteet. Kyse voi siis olla esimerkiksi siitä, että auto voi olla arvokas tai maaseudulla asuvalle välttämätön kulkuväline. Toki mitä törkeämpi rattijuopumus on, sitä vähemmän painoarvoa syytetyn henkilökohtaisille olosuhteille voidaan antaa.

Siirrytään itse pihviin. Tänään korkeimman oikeuden antamassa ratkaisussa oli kyse siitä, että kiinteistöä (taloa) oli käytetty kannabiskasvien kasvattamiseen. Kiinteistön omisti osakeyhtiö X, jonka ainut osakkeenomistaja oli rikoksentekijä A. A:n todettiin jo alemmissa oikeusasteissa syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys ensinnäkin siitä, että voidaanko kiinteistöä pitää huumausainerikoksen tekemiseen käytettynä välineenä. Toiseksi kysymys oli siitä, että voidaanko rikoksentekijä tuomita menettämään kiinteistön arvo valtiolle.

Rikoslain huumausainerikoksia koskevassa luvussa säädetään ensinnäkin, että valtiolle menetetyksi on tuomittava välineet, joita on käytetty huumausainerikoksen tekemiseen. Korkeimman oikeuden mukaan menetetyksi tuomitsemista harkittaessa ei lähtökohtaisesti ole merkitystä sillä, onko väline ollut rikoksen tekemisessä välttämätön tai tarpeellinen, vaan riittävää on, että väline on merkityksellisellä tavalla myötävaikuttanut tai liittynyt rikoksen tekemiseen. Toisaalta menetetyksi ei voida tuomita esinettä tai omaisuutta, joka kokonaan tai osaksi kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle. Rikoslain arvon menettämistä koskevan lainkohdan mukaan jos rikoksen tekemisessä käytettyä esinettä tai omaisuutta ei voida tuomita menetetyksi sen vuoksi, että se kuuluu muulle kuin rikoksentekijälle, rikoksentekijä voidaan tuomita esineen tai omaisuuden sijasta menettämään esineen tai omaisuuden arvo.

Vanhemman lainvalmisteluaineiston mukaan välineellä ja tarvikkeella tarkoitetaan paitsi laboratoriovälineitä, joilla huumausainetta voidaan kemiallisesti valmistaa, myös välineitä, joita muuten voidaan käyttää huumausainerikoksen tekemisessä. Korkein oikeus katsoi, että välineellä tarkoitetaan yleiskielen mukaan jossakin apuna käytettävää esinettä tai asiaa ja että kyse voi olla irtaimesta tai kiinteästä esineestä (esim. kiinteistö). Kun kiinteistöllä olevaa asuinkelvotonta rakennusta käytettiin laajamittaisena kannabiskasvattamona siten, että kasvuolosuhteet oli pyritty optimoimaan ja kiinnijäämisriski minimoimaan, korkein oikeus katsoi, että taloa oli käytetty rikoksentekovälineenä.

Kun rikoksentekijä A ei kuitenkaan omistanut kiinteistöä, vaan osakeyhtiö X, asiassa tuli vielä arvioitavaksi kiinteistön arvon menettäminen valtiolle. Korkein oikeus katsoi ensinnäkin, että lähtökohta on, että huumausainerikoksen tekemiseen käytetyn esineen kuuluessa muulle kuin rikoksentekijälle, on sen sijasta esineen arvo tuomittava menetetyksi valtiolle. Menetetyksi tuomitseminen estyy kuitenkin, jos se on aiempana käsitellyillä perusteilla kohtuutonta. Korkein oikeus katsoi, että teon suunnitelmallisuus puolsi arvon menettämistä valtiolle. Lisäksi kannabiskasvattamona käytetyn kiinteistön arvo oli vähäinen eikä A:n taloudellisilla olosuhteilla siten katsottu olevan olennaista merkitystä harkinnassa. Näillä perusteilla korkein oikeus katsoi, että A on tuomittava menettämään valtiolle kiinteistön arvo 8.200 euroa.

Kiinniottamisen, pidättämisen ja vangitsemisen keskeisimmät erot

Viimeiset kaksi viikkoa on kohistu Airiston Helmi Oy:öön liittyvistä rikosepäilyistä ja -tutkinnasta. Uutisten mukaan tutkinnassa on otettu kiinni, pidätetty ja vangittu ihmisiä (esimerkiksi Yle uutisoi seuraavasti: https://yle.fi/uutiset/3-10421682). Ylen uutisen mukaan tutkinnassa otettiin kiinni kolme henkilöä. Myöhemmin yksi kiinniotetuista päästettiin vapaaksi saman viikonlopun aikana ja kaksi pidätettiin. Lopulta viime viikon tiistaina pidätettyinä olleet henkilöt vangittiin.

Kiinniottamisessa, pidättämisessä ja vangitsemisessa on kyse ihmisen vapautta rajoittavista pakkokeinoista. Arkikielessä kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen voivat herkästi sekoittua. Silti sanotut pakkokeinot eroavat merkittävästi toisistaan.

Ensimmäinen keskeinen ero liittyy pakkokeinojen edellytyksiin. Poliisi saa rikoksen selvittämistä varten ottaa kiinni verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksesta epäillyn. Poliisi saa ottaa kiinni rikoksesta epäillyn, joka on määrätty pidätettäväksi tai vangittavaksi. Poliisi saa myös ottaa kiinni rikoksesta epäillyn ilman pidättämismääräystäkin, jos pidättämisen edellytykset ovat olemassa ja pidättäminen voi muuten vaarantua.

Pidättämisen ja vangitsemisen edellytykset ovat pääsääntöisesti hyvin samanlaiset. Lähtökohtaisesti pidättäminen ja vangitseminen edellyttävät todennäköisiä syitä rikosepäilyn tueksi. Todennäköisten syiden lisäksi pidättäminen ja vangitseminen edellyttävät erityisiä syitä. Esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita, että epäiltyä epäillään rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta.

Toiseksi kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen eroavat kestoltaan. Kiinniottaminen voi kestää enimmillään 24 tuntia, jonka aikana on päätettävä, onko kiinni otettu päästettävä vapaaksi vai pidätettävä. Kuitenkin kiinnioton jatkuminen yli 12 tuntia edellyttää pidättämisen edellytysten täyttymistä.

Pidätetty on vapautettava heti, kun pidättämisen edellytyksiä ei enää ole. Pidätetyn vangitsemista on vaadittava viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamispäivästä ennen kello kahtatoista. Jollei vangitsemisvaatimusta tehdä, pidätetty on vapautettava. Pidätettyä koskeva vaatimus on otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Vangitsemisasiassa annetun päätöksen jälkeen pidätetty on vangittava tai päästettävä vapaaksi. Näin ollen pidättäminen voi kestää pääsääntöisesti enintään reilut neljä vuorokautta. Sitä vastoin vangitsemiselle ei ole asetettu samalla tavalla aikarajoja kuin kiinniottamiselle ja pidättämiselle, vaan vangitseminen on voimassa toistaiseksi, kunnes toisin määrätään.

Kolmas keskeinen ero liittyy siihen, kuka pakkokeinosta päättää. Kiinniottamisesta ja pidättämisestä vastaa pääasiassa poliisi, vangitsemisesta sen sijaan tuomioistuin.

Tässä artikkelissa on esitetty kiinniottamisen, pidättämisen ja vangitsemisen keskeisimpiä eroja kaikkiin yksityiskohtiin ja poikkeuksiin menemättä, joten liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä kannattaa välttää. Yksinkertaistetusti voidaan kuitenkin sanoa, että kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen eroavat toisistaan siinä, kuinka ankarasti edellä mainitut pakkokeinot rajoittavat pakkokeinojen kohteeksi joutuvien vapautta. Kiinniottaminen on käsitellyistä pakkokeinoista lievin, vangitseminen ankarin ja pidättäminen jotain siltä väliltä. Luonnollista on myös, että mitä vakavampaa puuttumista ihmisen vapauteen pakkokeino tarkoittaa, sitä tiukemmat edellytykset ja menettelytavat pakkokeinon käyttämiselle on asetettu. Koska kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen ovat ankaruudeltaan eri tavalla ihmisen vapautta rajoittavia, niitä käytetään tavallisesti peräkkäin saman henkilön kohdalla. Näin ollen, mikäli henkilö on vangittu, tyypillisesti vangitsemista edeltävät ensin kiinniottaminen ja myöhemmin pidättäminen, kuten tapahtui Airiston Helmenkin tapauksessa vangittujen kohdalla.

Roope Raunio

roope.raunio@lakihhr.fi

puh. 050 4910828