Rikollisten oveluudesta

Rikosjuttuja hoitaneiden lakimiesten keskuudessa ei varmastikaan ole kovin poikkeuksellinen havainto tai johtopäätös, että rikolliset ovat keskimäärin kohtalaisen tyhmiä ja/tai välinpitämättömiä kiinnijäämisestään. Jos rikolliset ymmärtäisivät poliisikuulusteluissa pysyä hiljaa, tekisivät rikoksensa selvinpäin tai edes jotenkuten järkevän etukäteen mietityn suunnitelman mukaisesti, nykyistä valtavan paljon suurempi osa rikoksista jäisi epäilemättä selvittämättä. Tämä koskenee oikeastaan kaikkia rikoslajeja pahoinpitelyistä ja jopa henkirikoksista omaisuusrikoksiin.

Välillä kuitenkin tapahtuu virkistäviä poikkeuksia. Edilex-uutistietopalvelun uutisoimalla tavalla Vaasan hovioikeus on tänään antanut langettavan tuomion petosta koskevassa asiassa. Tapauksessa oli lyhykäisyydessään (Edilex-palvelua lainaten) kyse siitä, että

”Vastaaja oli erehdyttänyt X Oy:n henkilökuntaa luovuttamaan hänelle Volkswagen -merkkisen henkilöauton X Oy:n määrittelemää kauppahintaa alemmalla hinnalla. Erehdyttämisen oli väitetty tapahtuneen siten, että Vastaaja oli kyseistä henkilöautoa koeajaessaan muuntanut sen ajokilometrimäärän todellista määrää 100.000 kilometriä korkeammaksi, mikä oli vaikuttanut kauppahinnan määrään sitä alentaen.”

Minulle, läpeeni rehellisenä miehenä, ei olisi tullut mieleenkään noin nerokas petos. Vastaaja on siis vienyt ajoneuvon koeajolle, muuttanut auton kilometrimäärää koeajon aikana, ajanut auton takaisin liikkeeseen ja todennut että ei kiitos tällä kertaa. Sitten vastaaja on odotellut, koska joku autoliikkeessä huomaa ”virheen” myynti-ilmoituksessa ja auton hintaa pudotetaan roimasti. Tämän jälkeen vastaaja on marssinut liikkeeseen, lätkäissyt kaupat kiinni 4.500 euroa halvemmalla hinnalla, ja ajellut auringonlaskuun.

Paitsi että sitten vastaaja on jäänyt kiinni. Ratkaisun uutispalvelussa julkaistusta selostuksesta ei oikein täsmällisesti ilmene, miksi ja miten vastaaja jäi kiinni. Ehkä joku autoliikkeessä on jälkeenpäin ruvennut esittämään kysymyksiä nopeasta hinnanalennuksesta ja on havaittu auton historiatietoja tutkimalla, että nyt jokin mättää. Joka tapauksessa rikollinen oli jälleen ollut huolimaton: yksi ilmeisen ratkaiseva todiste petosta toteen näytettäessä oli se, että hänen koneellaan oli katsottu Youtube-video, jossa neuvottiin, miten vastaavan auton kilometrilukemaa muutetaan. Vastaajalta oli myös löytynyt laitteisto, jolla sanottu temppu onnistuu. Jos siis meinaat ryhtyä konnuuksiin, poista nyt herra nähköön edes sivuhistoria ja muut selaustiedot rikosohjeiden katsomisen jälkeen. Äläkä säilytä rikoksentekovälineitä kotonasi tai muuten hallussasi.

Mitä mä sanoin, Rikosuhrimaksu?

Kirjoitin rikosuhrimaksusta oraakkelimaisesti jo vuonna 2015 (lue täältä). Hommassa on tiivistettynä kyse siitä, että jokainen täysi-ikäinen, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, on velvollinen suorittamaan 40-80 euron rikosuhrimaksun valtiolle. Valtio sitten ohjailee tämän summan edelleen rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Hyvä tarkoitus varmasti, vaikkakin järjestelmän oikeudenmukaisuus kärsii siitä, että valtiolle kertyvän maksupotin maksavat käytännössä ylinopeutta ajavat autoilijat.

Lainsäätäjän tarkoituksena oli, että rikosuhrimaksut paisuttaisivat valtion kassaa 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Vaikutti kuitenkin ilmeiseltä, että valtion toiveet olivat yhtä lailla ylimitoitettuja kuin nykylasten joululahjatoivelistat. Tähän saatiinkin vahvistus, kun Ilkka-lehti uutisoi ennen joulua, että rikosuhrimaksun tuotot jäivät arvioitua pienemmiksi. "Ongelmana" on ollut ainakin se, että poliisi on antanut arvioitua vähemmän sakkoja lain voimaantulon jälkeen. Lainsäätäjän näkökulmasta ongelman voi ratkaista esimerkiksi siten, että nostetaan rikosuhrimaksun määrää tai nostetaan jälleen rikesakon määrää. Ilmainen neuvo valtiolle, mikäli se haluaa allokoida lisää autoilijoiden varallisuutta valtion kassaan.

Vuoden toisena päivänä en jaksa analysoida asiaa tarkemmin. Lähinnä tämän artikkelin tarkoituksena on kiveenhakata se fakta, että olin asiassa oikeassa. Mitä mä sanoin.

Älä takaa mitään, jos sitäkään

Itämainen viisas tietäjä sanoi joskus, että mitä ikinä teetkin, niin älä koskaan pyydä vanhempaasi lainasi takaajaksi. Lamavuosien oppeja, jotka hyvinä aikoina unohdetaan.

A oli antanut vuokranantajalle omavelkaisen takauksen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen mukaisten vuokrien maksamisesta ja muiden vuokraehtojen täyttämisestä. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain vakuuden enimmäismäärää koskevan 8 §:n 2 momentin säännöksen ei katsottu rajoittavan takaussitoumukseen perustuvaa vastuuta.

Takaaja on vuokralaisten aiempien maksulaiminlyöntien perusteella velvoitettu takaussitoumuksensa nojalla suorittamaan neljän kuukauden vuokrat vuokranantajalle. Kanteessaan vuokranantaja on vaatinut takaajalta suoritusta uusien maksulaiminlyöntien perusteella.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan kohtuullisen vakuuden asettamisesta sen vahingon varalle, että sopijapuoli ei täytä velvoitteitaan, voidaan sopia. Pykälän 2 momentin mukaan ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, on mitätön.

Vuokravakuus voi siten olla maksimissaan kolmen kuukauden vuokran suuruinen, vuokralaiselle.

Takaajalle tilanne on toinen.

Ennen korkeimman oikeuden ratkaisua KKO:2017:91 asiaa käsiteltiin Vaasan hovioikeudessa, joka perusteluissaan katsoi, että:  

Omavelkaisen takauksen antajan tulee harkita itsenäisesti, millaisia taloudellisia riskejä takaus sitoumuksen antamiseen liittyy.

Toisin sanoen siinä missä vuokralaisen asema nähdään alisteisena siten, että häntä on suojattava kohtuuttomilta ehdoilta, takaajan asemaa ei sitä ole. Takaajalla on resursseja toimia takaajana, joten pitää olla voimia ja viisautta arvioida myös riskejä.

Summa summarum:

Älä takaa mitään. Jos takaat, niin takaa summa, jonka tiedät ennakolta eli ei sellaista summaa, joka voi vaihdella velallisen tötöilyn määrän ja laadun perusteella.

Rauhallista Joulua!

Pankkikortti katoaa - kuka maksaa?

Toimituksemme yllätyksellisimmän lakimiehen artikkeli-deadline on taas mennyt pari viikkoa sitten umpeen. Erityisesti sitä taustaa vasten peilaten onkin melkoinen sattuma, että käsittelen tällä viikolla samaa asiaa, joka sattuu olemaan Edilex-lakitietopalvelun tämän hetken etusivun uutinen.

Nykypäivänä pankkikortista (tai luottokortista) löytyy kaikki tiedot, joita maksujen tekemiseen tarvitaan. Siis ihan ilman tunnuslukuakin: lähes mitä tahansa voi internetissä maksaa suoraan pankkikortin numerolla ja niin ikään pankkikortista löytyvällä CVV-tarkistusluvulla. Allekirjoittaneelle on aina ollut hieman ihmetyksen aihe, että miksi se tarkistus/turvaluku lukee siinä pankkikortissa itsessään kaikkien nähtävänä. Eikö järkevämpää olisi, että kyseinen turvaluku olisi maksukortin pin-koodin tapaan erillinen ja erikseen muistettava luku, jota ei missään nimessä tulisi säilyttää kortin kanssa samassa paikassa tai varsinkaan siihen selvällä numerokielellä kirjoitettuna? Tiedäpä siitä.

Joka tapauksessa voimassa olevan maksupalvelulain mukaan kortin haltija on tavallisella tuottamuksella (kortin hukkaaminen) tapahtuvasta vahingosta vastuussa 150 euroon asti. Keväällä 2018 tämä omavastuu laskee 50 euroon. Esimerkiksi työpaikan pukuhuoneeseen käsilaukkuun jätetty ja sieltä varastettu kortti oli kuluttajariitalautakunnan näkemyksen mukaan huolimatonta säilyttämistä ja aiheutti siten 150 euron korvausvastuun.

Korvausvastuun laajuuteen vaikuttaa oleellisesti se, että heti kortin kadottua muistaa ilmoittaa katoamisesta pankin sulkupalveluun. Ajallisesti tämä vaikuttaa siten, ettei ilmoittamisen jälkeen ole vastuussa kortilla tehdyistä ostoksista, olipa katoaminen tapahtunut miten tahansa. Viivytyksettä tapahtuvalla ilmoituksella saattaa muutoinkin olla jonkinlaista vaikutusta kokonaisarviointiin sen suhteen, onko kuluttaja menetellyt huolimattomasti (vastaa 150 euroon asti) tai törkeän huolimattomasti (vastaa koko vahingon määrästä). Huolimattomuuden ja törkeän huolimattomuuden rajanveto on aina tapauskohtaista, mutta vaikkapa sellainen tyhmyys, että luovuttaa kortin toiselle käytettäväksi, voisi epäilemättä aika helposti tulla kyseeseen törkeänä huolimattomuutena. Toisaalta taas kortin skimmaaminen eli kopiointi maksajan tietämättä ei kaiketi yksinään missään olosuhteessa voisi luoda edes perusmuotoista huolimattomuutta. 

Johdatus syytesidonnaisuuteen jouluisen esimerkin kera

Lain mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, mistä rangaistusta on vaadittu. Saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta syytesidonnaisuutta koskeviin rajanvetokysymyksiin törmää rikosoikeudenkäynneissä varsin usein. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen tai lainkohtaan, vaan ainoastaan syytteen teonkuvaukseen. Otetaan esimerkki:

• Rikosnimike: Pahoinpitely
• Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Y:lle on aiheutunut teosta kipua.)

Tuomioistuin voi tuomita X:n ihan mistä tahansa rikoksesta, joka sopii syyttäjän teonkuvaukseen. Näitä vaihtoehtoja ei tosin paljoa löydy. Kuitenkin, jos puristamista ei olisi katsottava väkivallaksi taikka kipua aiheuttavaksi, kyseessä voisi olla ajankohtaisesti vaikkapa seksuaalinen ahdistelu.

• Rikosnimike: Seksuaalinen ahdistelu
• Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. (Teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.)

Muutoin teonkuvaus vastaa tekoa, vaikkakin tuomioistuin joutunee harkitsemaan, että onko syytteen teonkuvauksessa mainittava seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistötekijänä se, että teko on ollut omiaan loukkaamaan Y:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Entä mitä tapahtuu, jos oikeudenkäynnin aikana käy ilmi, että X on myös vahingoittanut Y:n joulukoristeita puristelemalla niitä käyttökelvottomaksi? Kyse on arvatenkin koristekulkusista esimerkiksi joulukuusessa. Tiedän, että esimerkki menee älyttömyyksiin, mutten lähde näin sunnuntai-iltana muokkaamaan tätä tajunnanvirtaa. Katsotaan:

• Rikosnimike: Vahingonteko (tai pahoinpitely ja vammantuottamus)
• Teonkuvaus: X on 19.11.2017 puristanut kädellään Y:n kulkusia. Kulkuset ovat vahingoittuneet käyttökelvottomiksi.

Okei, nämä eivät ole niitä rajanvetokysymyksiä, joita oikeasti esiintyy. Toivottavasti kuitenkin aukolliset ja virheelliset esimerkit tuovat valoa siihen, mitä syytesidonnaisuus tarkoittaa. Paremmin sitä avaa ehkäpä oikea tapaus, jossa X oli pyörittänyt moottoripyöräänsä näytösluontoisesti itsensä ympäri ihmisten kerääntyessä seuraamaan näytöstä. Syytteen teonkuvauksen mukaan teko oli tehty vaaraa aiheuttavalla tavalla. Syyttäjä vaati rangaistusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Koska syytteen teonkuvauksessa ei oltu mainittu, että menettely oli aiheuttanut melua ja ollut häiritsevää, ei käräjäoikeus voinut tuomita syytettyä tällä perusteella liikennerikkomuksesta, vaikka menettely olisi tosiasiassa melua tai häiriötä aiheuttanutkin.

Hyvää joulua.

Kerran saa työkaveria lyödä pitkän uran kunniaksi - avokämmenellä

 L15/9178; Turun hovioikeus 3.11.2017

Tapauksessa 59-vuotias työntekijä oli korottanut ääntään työkaveriaan kohtaan, huitaissut tätä siivouspyyhkeillä ja lankamopeilla siten, että hänen kätensä oli osunut työkaverin poskeen aiheuttaen pään tärähdyksen sivulle päin ja punoittavan jäljen poskelle.

Työnantaja päätti työsuhteen raaimmalla mahdollisella tavalla eli purkamalla työsuhteen, jolloin työntekijä ei saanut irtisanomisajan palkkaa ja työsuhde päättyi heti.

Työntekijälle määrättiin työsuhteen perusteettoman päättämisen vuoksi 18 kuukauden palkkaa vastaava vahingonkorvaus.

Miksi näin?

Työntekijällä oli takanaan 20 vuoden nuhteeton ura. Hän ei ollut saanut lainkaan varoituksia. Lisäksi tapauksessa kiinnitettiin huomiota mahdollisiin terveydellisiin ongelmiin. Diagnooseja ei ollut, mutta työnantaja oli aikaisemmin huomannut työntekijän väsymyksen ja ehdottanut tälle lomalle jäämistä. Työnantajan olisi pitänyt huomioida tämä selvittäessään väkivaltatilannetta. Tilanteen selvittämisessä ei muutoinkaan huolehdittu riittävästi työntekijän oikeudellisesta asemasta pelkästään sillä, että paikalla oli pääluottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu. Työsopimuksen päättämisen syitä ei ilmoitettu täsmällisesti, työntekijällä ei ollut riittävästi aikaa valmistautua kuulemiseen, eikä hänen käsitystään tapahtumista riittävästi selvitetty.

Pääsääntöisesti työoikeuskäytännössä potkut on saanut antaa, etenkin jos työntekijä on kunnolla tintannut tai syyllistynyt uhkailuun.

Ajattelematon avokämmenläpsäisy on aiemmin erityisesti miesten välillä pitkästä urasta riippumattakin johtanut oikeuteen irtisanoa työsopimus ilman varoitusmenettelyä, ei tosin purkaa. (Turun hovioikeus 28.6.2013, S 12/1554).

Työtuomioistuimen tuomiossa TT 1990-115 työsuhde voitiin päättää, kun kahvit kasvoilleen saanut työntekijä vastasi provokaatioon heittämällä työkaveriaan muovisella kastelukannulla naamaan, vaikka jälkeenpäin paiskattiin kättä päälle ja sovittiin.  

Kyse on aina toki yksittäistapauksista ja sen erityispiirteiden ja olosuhteiden punninnasta. Hyväksyykö oikeuskäytäntö väkivallan? Toisinaan, joskin onhan niissäkin tapauksissa toki mahdollista ajaa asiaa työpaikan ulkopuolella pahoinpitelynä.

Väkivalta ei ole hyväksi, mutta on se sentään pitkälle uralle sellainen loppukevennys ja pienyrityksen osakkaallekin lohdullista, että jo viidentoista vuoden päästä saa hieman avokämmentä antaa palaverissa, jos oikein pinnaa kiristää, vaikka änäripelivelkojen perimisen epäonnistuttua. 

Uhkapelit ja oikeus korvaukseen käräjäteitse

Lähestytäänpäs otsikkoasiaa fiktiivisellä kertomuksella. Kuvitteelliset lakimiehet Tapsa ja Jonne tykkäävät huvitella rankan työpäivän jälkeen silloin tällöin pelaamalla NHL-konsolipeliä. Kuvitteellisista lakimiehistämme Tapsa on pitkä, suoraryhtinen, italialais-tyyppisellä tavalla tumma, komea ja karismaattinen sekä ennen kaikkea älyttömän mukava ja reilu tyyppi. Jonne puolestaan on lyhyt, kaljuuntuva, ilkeämielinen ja epäsuosittu. Lisäksi hänen nenässään on ruma paise.

Yleensä Tapsa ja Jonne pelaavat samalla puolella, koska reilu Tapsa ei halua asettaa toveriaan huonoon valoon voittamalla. Kerran pojat kuitenkin pelaavat vastakkain, vieläpä lyöden vetoa voittajasta. Panokseksi sovitaan 10.000,00 euroa, koska pojat eivät juristeina tietenkään pikkurahoista välitä.

Ottelu on ruma ja epätasainen, päättyen Tapsan 22-0 voittoon, vaikka Tapsa antaa tasoitusta pelaamalla ainoastaan yhdellä kädellä.

Tilinteon hetki koittaa ja Tapsa vaatii maksua matalalla, miellyttävällä äänellään: ”maksa”. Jonne kimittää vastaukseksi ”en maksa, koska oli epiä”. Periaatteen miehenä Tapsa ei jätä asiaa tähän, vaan vie asian (ryhdikkäästi ja reippaasti kävellen) käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Vaan mitenkäs siinä projektissa käy?

Samaa kysymystä on käsitelty Itä-Suomen hovioikeudessa. Asiasta uutisoi jo syyskuun puolella Ilta-Sanomat (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005376373.html), jonka uutiseen joudun oikeustapausanalyysin irvikuvani pohjaamaan, kun ei ratkaisua löydy helposti Edilexistä enkä, herra nähköön, ryhdy sitä erikseen tilaamaankaan.  

Pelivelkojen on vanhastaan katsottu kuuluvan ns. puuttumattomuusperiaatteen alle. Puuttumattomuusperiaate on (Wikipediaa lainaten) Suomen oikeusjärjestyksessä yleisesti noudatettu periaate, jonka mukaan tuomioistuimet eivät ota tutkittavakseen väitteitä, jotka perustuvat lain tai hyvän tavan vastaisiin oikeustoimiin tai sopimusehtoihin. Laittomaan uhkapeliin perustuvien maksuvelvollisuuksien oikeudellista sitovuutta ei lähtökohtaisesti tunnusteta. Jos joku ei maksa pelivelkojaan, niitä ei voida periä oikeudellisin keinoin.

Itä-Suomen hovioikeuden käsiteltävänä olleessa valituksessa katsottiin, ettei kyse olisi uhkapelistä, koska NHL-pelissä voittaminen perustuu yksinomaan taitoon, ei sattumaan. Hovioikeus katsoi kuitenkin velan syntyneen sellaisissa olosuhteissa, että sitä olisi pidettävä pelivelkana, ja valitus näin ollen hylättiin.

Hävinnyt osapuoli uhosi ainakin Ilta-Sanomien mukaan vievänsä periaatteellisena pitämänsä asian korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Katsotaan, miten käy.

Voiko seksi olla lahjus

Korkein oikeus on sitovasti määritellyt Suomen kansalaisille seksin ja seksuaalisuuden perimmäisiä merkityksiä.

Tapauksessa KKO:2017:67 oli kyse siitä, että vapaa-aikaansa viettänyt syyttäjä oli tavannut ravintolassa naishenkilön, jota syyttäjä oli syyttänyt pahoinpitelystä. Syyttäjä ja naishenkilö olivat lisäksi keskustelleet vireillä olevasta pahoinpitelyasiasta. Yön pikkutunneilla he olivat lähteneet syyttäjän kotiin, jossa heidän välillään oli ollut seksuaalista kanssakäymistä.

Korkein oikeus arvioi ensinnäkin sitä, että täyttikö naishenkilön menettely lahjuksen antamisen ja ottamisen tai lahjusrikkomuksen tunnusmerkistöt ja oliko syyttäjä menettelyllään rikkonut virkavelvollisuuttaan.

Rikoslain mukaan lahjuksen antamisesta tuomitaan se, joka lupaa, tarjoaa tai antaa virkamiehelle hänen toiminnastaan palvelussuhteessa lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa. Toisaalta virkamies tuomitaan lahjuksen ottamisesta, jos hän toiminnastaan palvelussuhteessa pyytää lahjan tai muun oikeudettoman edun, ottaa vastaan lahjan tai muun edun taikka hyväksyy lahjan tai edun (tiivistettynä).

Kaikki tämä oikeudellinen puoli on jokseenkin epäkiinnostavaa. Korkein oikeus katsoi lopulta, että rikoksen tunnusmerkistö ei täyttynyt. Korkeimman oikeuden mukaan ei ollut näyttöä siitä, että seksin harrastamisessa olisi ollut kyse palvelusta tai siitä, että naishenkilö olisi yrittänyt vaikuttaa syyttäjän virkatoimiin.

Mielenkiintoisinta on korkeimman oikeuden jäsenistön pohdinnat seksin syvimmästä olemuksesta. Korkeimman oikeuden mukaan seksi voi olla sellainen etu, joka voidaan tulkita lahjukseksi, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa. Tämä johtuu siitä, että seksi tuottaa tyydytystä ja nautintoa. Toisaalta seksuaalisuus on korkeimman oikeuden mukaan yksityiselämään kuuluva perustarve ja jokaisella on oikeus harjoittaa seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla (nyt sekin on päätetty arvovaltaisella tahon toimesta). Kyseessä ei ole edun antaminen tai ottaminen, jos molemmat harrastavat seksiä vapaaehtoisesti.

Jätetään tämä nyt lukijoiden arvioitavaksi. Nykyisessä jälkiteollisessa loukkaantumisyhteiskunnassa on järkevää olla puuttumatta herkkiin asioihin. Toisaalta on ylipäätään järkevää erottaa toisistaan lakimiehet ja seksuaalisuus.

Veronpalautukset ulosmitataan Kelan pyynnöstä – voinko estää tämän?

Kela perii velkoja veronpalautuksista ulosoton kautta. Kela voi periä ulosoton kautta esimerkiksi elatusapuvelkoja, takaisinperittäviä etuuksia tai Kelan perinnässä olevia opintolainoja.

Kela voi pyytää ulosottoviranomaista kajoamaan veronpalautukseen silloin, kun asiakas ei tehnyt Kelan kanssa sopimusta velan maksamisesta taikka silloin, kun asiakas on jättänyt noudattamatta jo tehtyä osamaksusuunnitelmaa. Ulosmittausta veronpalautuksesta ei kuitenkaan tehdä niiden kohdalla, jotka ovat maksaneet etuuden perintää tai opintolainaa tehdyn osamaksusuunnitelman mukaan. Elatusapuvelan suhteen tilanne on toinen – ulosmittaus tehdään, vaikka osamaksut on tehty sopimuksen mukaan.

Asiakasta lähestyy perinnän suhteen ulosottoviranoaminen ilmoituksella ulosottoasian vireilletulosta. Tässä vaiheessa tarjotaan vielä maksukehotus, jolla ulosmittauksen voi välttää. Tällöin välttää myös merkinnän ulosottorekisteriin.

Kelalla oli vuoden 2016 lopussa takaisinperittävänä liikaa maksettuja etuuksia hieman alle 120 miljoonaa euroa, opintolainoja noin 130 miljoonaa euroa ja elatusapuvelkoja noin 200 miljoonaa euroa. Määrät eivät siten ole aivan vähäisiä.

Kela on tyypillisesti sopinut melko joustavia ja asiakaslähtöisiä osamaksusopimuksia. Tilanne voi olla nyt toinen, sillä perintä on Kelan lakisääteinen velvollisuus ja Kelalla on mahdollisuus kajota pyhään joulun alla saatavaan veronpalautukseen.

Järkevintä on siten olla itse aktiivinen, lähestyä hattu kourassa ja neuvotella järkevä osamaksusuunnitelma. Tällöin joulumieli säilyy veronpalautusten aikaan ja välttää ikävän merkinnän ulosottorekisterissä, mitä saa katua monessa elämän mukanaan tuomassa käänteessä. Tärkeää on luonnollisesti sopimuksessa pysyminen – prioriteettina tilin plus-merkkinen saldo osamaksuerän suorituspäivänä voi olla yllättävän korkea maksuerän laiminlyönnin kovien seurausten vuoksi. 

Oikeudenkäyntikuluista

Helsingin Sanomat uutisoi muutama päivä sitten raflaavasti otsikolla  ”Juristeille riemuvoitto oikeudessa: Elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan 33 000 euron oikeudenkäyntikulut sadan euron hyvityksen päälle”. Otsikosta ainakin allekirjoittanut saa sen kuvan, että juristien palkkion saaminen olisi ollut kiinni jutun lopputuloksesta ja oikeudenkäynnin lopputulos, jossa noinkin mittavat korvaukset joutuu maksamaan juristeille, olisi ollut jonkinlainen yllätys.

Näinhän asia ei suinkaan ole. Kyseiset kulut ovat ihan samalla tavoin vastapuolelle korvattavia kuluja kuin kaikki muutkin asiassa määrätyt korvaukset. Mikäli kantaja, tässä tapauksessa paha ja ilkeä tekijänoikeusfirma olisi hävinnyt juttunsa, se olisi joutunut maksamaan omat oikeudenkäyntikulunsa (plus vastapuolen kulut). Yhtälailla "riemuvoitto juristeille" maksettavien oikeudenkäyntikulujen osalta olisi siis syntynyt siinäkin tilanteessa, että tekijänoikeusjärjestö olisi hävinnyt juttunsa. Maksaja olisi vain ollut eri. Asiassa täytyy lisäksi muistaa, että elokuvan verkossa jakanut mies joutui maksamaan myös omat oikeudenkäyntikulunsa, jotka saattoivat hyvin olla ainakin lähestulkoon samaa luokkaa kuin tuomitut vastapuolen kulut. Maksettavaa saattoi siis tulla kaikkiaan 50-60 tuhatta euroa. Kun tässä tapauksessa alkuperäinen vaatimus on uskoakseni ollut korkeintaan joitakin satoja – maksimissaan hieman toista tuhatta euroa, voisi jälkiviisas kysyä, että kannattiko?

Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisten kulujen maksaminen intressiltään näinkin pienessä jutussa sitten oikein tai reilua? Äkkiseltään tietysti voisi tuntua, ettei ole, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Ajatellaan, että kumpikin riita-asian osapuoli vastaisi aina omista kuluistaan jutun lopputuloksesta riippumatta, kuten ymmärtääkseni Ameriikoissa ainakin jossakin laajuudessa toimitaan. Tilanne olisi silloinkin kohtalaisen epäreilu voittanutta osapuolta vastaan. Leikitään, että suuryritys A nostaa monimutkaisen mutta suhteellisen perusteettoman kanteen duunari B:tä vastaan. Oikeus voittaa ja juttu tuomitaan B:n eduksi, mutta mikäli hänelle jää maksettavia oman juristinsa palkkioita vaikka nyt kymmenen tuhatta euroa, mitä järkeä siinä olisi? Silloin B jää voitostaan huolimatta asiassa kymmenen tuhatta euroa tappiolle, ainoastaan siksi että on halunnut puolustautua perusteetonta kannetta vastaan. Ehkä vasemmistolainen lukijamme on tässä kohtaa sitä mieltä, että ”ison yrityksen” pitäisi AINA vastata kaikkien kuluista, voitti hän juttunsa tai hävisi sen, mutta se on niin typerä ajatus, etten jaksa edes kommentoida sitä.

Mitä tästä opimme? Periaatekysymykset tulevat älyttömän kalliiksi, jos ne halutaan katsoa loppuun asti. Vaikka sinua harmittaisi naapurin uusi piha-aita, joka on mielestäsi rakennettu kuusi senttiä väärään kohtaan, kannattaa miettiä tarkkaan, haluatko oikeasti viedä asian ”loppuun asti”. Intressiltään pienissä asioissa (sanotaan nyt vaikka korkeintaan joitakin tuhansia euroja ja/tai mielipaha) jutun oikeudessa hävinnyt osapuoli joutuu lähestulkoon aina maksamaan alkuperäiseen intressiin nähden moninkertaisen summan. Eikä voittaja silti saa pahimmillaan vuosikausia kestävästä prosessista, vaivasta ja stressistä palkaksi yhtään sen enempää kuin vaatimansa summan, pahimmillaan vain joitakin satasia. Näissä tilanteissa kannattaa vakavasti harkita ylpeytensä nielemistä riitelyn sijaan. Mikä pätee tietysti molempiin osapuoliin. Laiha sovinto on lähestulkoon aina parempi kuin mehevä riita. Riidellessä pikkuasioista ainoastaan juristit voittavat.